Sotahistorian uhreista ja syyllisistä
Lähetetty: 15.03.06 15:21
Oheinen artikkeli liittyy Helvetti Suomenlahdella dokumenttiin, joka
esitettiin 12.3.2006. Dokumentin verkkosivut löytyvät osoitteesta:
http://historia.yle.fi/helvetti_suomenlahdella
*****
Uhreista, syyllisistä ja historiasta
”Puhdas” historiallinen tapahtuma – tässä tapauksessa tuhansien
ihmishenkien hukkuminen Viron edustalla – on lopulta vain harvoin
kiistaton fakta; sitä tulkitaan vuosikymmenten aikana yhä uudestaan
ja tulkinnan kautta se muuttuu poliittiseksi. Ennen kaikkea tuo
politiikka on identiteettipolitiikkaa, se on jakoa uhreihin ja
tekijöihin, siis syyttömiin ja syyllisiin.
Sota, jossa teot seurauksineen ovat äärimmäisiä, tuntuu erityisesti
houkuttavan näihin jaotteluihin. Internetin sotahistoriaa sivuavia
keskustelupalstoja seuratessa on lannistavaa huomata, kuinka herkästi
keskustelu vaipuu inttämiseksi ensimmäisestä lyönnistä. Akateeminen
historiantutkimus on kohta puoli vuosisataa tahkonnut kysymystä
siitä, missä määrin Suomi oli ennen jatkosodan alkua sitoutunut
Saksaan ja täten sodan uhri tai tekijä.
Jos kansakunnan katsotaan käyvän moraalisesti oikeutettua sotaa,
syntyy helposti käsitys, että myös kansalaisten käyttämät aseet ovat
puhtaita. Yhdysvaltalaisten järkytys Abu Ghraibin vankilakuvista oli
varmasti aitoa – eihän ”oikean asian” puolesta sotivassa armeijassa
pitäisi tapahtua tuollaista. Samalla tavoin venäläiset ovat olleet
raivoissaan puna-armeijan suorittamien joukkoraiskausten esiintulosta
toisen maailmansodan lopulla, englantilaiset ovat puolustelleet
Dresdenin pommituksia, ja jopa monet saksalaiset ovat yrittäneet
vaalia muistoa ritarillisesta Wehrmachtista, jota ei saisi sekoittaa
SS:n sotarikollisiin. Suomalaisten käsitykseen itsestään sodan
uhreina on vaikea sovittaa Itä-Karjalan keskitysleirejä tai
neuvostovankien ankaraa kohtelua. Sodassa on kuitenkin omat lakinsa,
joita ei selvennä uhrien ja syyllisten erottelu valtiorajojen mukaan.
”Helvetti Suomenlahdella” -dokumentti tarjoaa mahdollisuuden ryhtyä
jälleen jäljittämään syntipukkeja ja uhreja. Oliko mereen laskettu
miina ”suomalainen”, osuiko se laivaan, jossa oli virolaisia
siviilejä, ovatko naiset ja lapset enemmän uhreja kuin kokardin
hattuunsa saanut 18-vuotias puna-armeijan alokas (joka on siis
”sotilaskohde”), ja mitä puna-armeija oikeastaan teki Tallinnassa –
saiko miehittäjä syyttää katastrofista itseään? Uhri vaatii
syyllistä, syyllinen rangaistusta.
Jos saisin toivoa, jättäisin tekemättä karkeat kansallisuuslinjoja
noudattavat rajanvedot. Jos historiantutkimus lähtee mukaan
mustavalkoiseen kinaan hyvistä ja pahoista, se uudistaa sodan aina ja
poikkeuksetta rasistista logiikkaa; jakoa ”meihin” ja vihollisiin.
Seurauksena on noidankehä, joka ei koskaan lopu, kuten Günter Grass
osoitti Ravunkäyntiä kirjansa lopussa.
Ehkä historian ja eritoten sotahistorian tehtävänä on katkaista tuo
kehä osoittamalla, ettei uhrien, tekijöiden ja syyllisten jakolinja
sodassa noudata mitään yksinkertaisia rajoja. Kellekään sodan arkea
ja logiikkaa tutkineelle ei pitäisi tulla yllätyksenä, että niin
amerikkalaissotilaat Irakissa, neuvostopartisaanit suomalaiskylissä
kuin suomalaissotilaat Itä-Karjalassakin tekivät kauheita tekoja.
Aina erottelujen tekeminen syyllisiin ja uhreihin ei ole edes
mielekästä. Ehkä joskus voi olla paikallaan olla hiljaa, yrittää
eläytyä menneisyyden ihmisten sanoinkuvaamattomaan kärsimykseen, ja
sen jälkeen – pysyä hiljaa.
Ville Kivimäki
Tutkija, Åbo Akademi
****
Artikkeli on laadittu alunperin Ylen Helvetti Suomenlahdella
dokumenttia varten jossa se ilmestyi osoitteessa.
http://historia.yle.fi/node/31
Voit kommentoida artikkelia joko tällä foorumilla tai Ylen foorumilla.
esitettiin 12.3.2006. Dokumentin verkkosivut löytyvät osoitteesta:
http://historia.yle.fi/helvetti_suomenlahdella
*****
Uhreista, syyllisistä ja historiasta
”Puhdas” historiallinen tapahtuma – tässä tapauksessa tuhansien
ihmishenkien hukkuminen Viron edustalla – on lopulta vain harvoin
kiistaton fakta; sitä tulkitaan vuosikymmenten aikana yhä uudestaan
ja tulkinnan kautta se muuttuu poliittiseksi. Ennen kaikkea tuo
politiikka on identiteettipolitiikkaa, se on jakoa uhreihin ja
tekijöihin, siis syyttömiin ja syyllisiin.
Sota, jossa teot seurauksineen ovat äärimmäisiä, tuntuu erityisesti
houkuttavan näihin jaotteluihin. Internetin sotahistoriaa sivuavia
keskustelupalstoja seuratessa on lannistavaa huomata, kuinka herkästi
keskustelu vaipuu inttämiseksi ensimmäisestä lyönnistä. Akateeminen
historiantutkimus on kohta puoli vuosisataa tahkonnut kysymystä
siitä, missä määrin Suomi oli ennen jatkosodan alkua sitoutunut
Saksaan ja täten sodan uhri tai tekijä.
Jos kansakunnan katsotaan käyvän moraalisesti oikeutettua sotaa,
syntyy helposti käsitys, että myös kansalaisten käyttämät aseet ovat
puhtaita. Yhdysvaltalaisten järkytys Abu Ghraibin vankilakuvista oli
varmasti aitoa – eihän ”oikean asian” puolesta sotivassa armeijassa
pitäisi tapahtua tuollaista. Samalla tavoin venäläiset ovat olleet
raivoissaan puna-armeijan suorittamien joukkoraiskausten esiintulosta
toisen maailmansodan lopulla, englantilaiset ovat puolustelleet
Dresdenin pommituksia, ja jopa monet saksalaiset ovat yrittäneet
vaalia muistoa ritarillisesta Wehrmachtista, jota ei saisi sekoittaa
SS:n sotarikollisiin. Suomalaisten käsitykseen itsestään sodan
uhreina on vaikea sovittaa Itä-Karjalan keskitysleirejä tai
neuvostovankien ankaraa kohtelua. Sodassa on kuitenkin omat lakinsa,
joita ei selvennä uhrien ja syyllisten erottelu valtiorajojen mukaan.
”Helvetti Suomenlahdella” -dokumentti tarjoaa mahdollisuuden ryhtyä
jälleen jäljittämään syntipukkeja ja uhreja. Oliko mereen laskettu
miina ”suomalainen”, osuiko se laivaan, jossa oli virolaisia
siviilejä, ovatko naiset ja lapset enemmän uhreja kuin kokardin
hattuunsa saanut 18-vuotias puna-armeijan alokas (joka on siis
”sotilaskohde”), ja mitä puna-armeija oikeastaan teki Tallinnassa –
saiko miehittäjä syyttää katastrofista itseään? Uhri vaatii
syyllistä, syyllinen rangaistusta.
Jos saisin toivoa, jättäisin tekemättä karkeat kansallisuuslinjoja
noudattavat rajanvedot. Jos historiantutkimus lähtee mukaan
mustavalkoiseen kinaan hyvistä ja pahoista, se uudistaa sodan aina ja
poikkeuksetta rasistista logiikkaa; jakoa ”meihin” ja vihollisiin.
Seurauksena on noidankehä, joka ei koskaan lopu, kuten Günter Grass
osoitti Ravunkäyntiä kirjansa lopussa.
Ehkä historian ja eritoten sotahistorian tehtävänä on katkaista tuo
kehä osoittamalla, ettei uhrien, tekijöiden ja syyllisten jakolinja
sodassa noudata mitään yksinkertaisia rajoja. Kellekään sodan arkea
ja logiikkaa tutkineelle ei pitäisi tulla yllätyksenä, että niin
amerikkalaissotilaat Irakissa, neuvostopartisaanit suomalaiskylissä
kuin suomalaissotilaat Itä-Karjalassakin tekivät kauheita tekoja.
Aina erottelujen tekeminen syyllisiin ja uhreihin ei ole edes
mielekästä. Ehkä joskus voi olla paikallaan olla hiljaa, yrittää
eläytyä menneisyyden ihmisten sanoinkuvaamattomaan kärsimykseen, ja
sen jälkeen – pysyä hiljaa.
Ville Kivimäki
Tutkija, Åbo Akademi
****
Artikkeli on laadittu alunperin Ylen Helvetti Suomenlahdella
dokumenttia varten jossa se ilmestyi osoitteessa.
http://historia.yle.fi/node/31
Voit kommentoida artikkelia joko tällä foorumilla tai Ylen foorumilla.