Filologia ja rotuopit
Lähetetty: 24.08.09 17:17
Filologiaa ja kielentutkimusta on historian saatossa käytetty rotuteoriain polttoaineena. Onko sattumaa, että näyttävän uran filologina tehnyt suomalainen tohtorismies on julkisuudessa esittänyt kulttuuriin, uskontoon ja osin myös rotuun liittyviä kärjistettyjä mielipiteitä, jotka ovat nyt viemässä hänet oikeuteen? Ovatko filologit jo tieteenalansa historiallisen taustan vuoksi taipuvaisempia omaksumaan mainitunlaisia näkemyksiä?
Osallistuin toukokuussa 2009 Bahçeşehir-yliopistossa Istanbulissa järjestettyyn ”Facing the Past, Facing the Future”-konferenssiin, missä yhteydessä Geoffrey Galt Harpham, Pohjois-Carolinassa sijaitsevan National Humanities Center-instituutin johtaja piti varsin kiinnostavan luennon filologian historiasta. Harphamin luento, jonka perustana olleen artikkelin voi lukea verkosta, käsitteli etenkin mainitun tieteenalan suhdetta 1800-luvulla syntyneisiin rotuteorioihin. Aihe on tietysti vanhastaan Suomessakin tuttu, mutta koska muuan julkisuudessa ”rotutohtoriksi” luonnehdittu filologi on parhaillaan joutumassa oikeuteen syytettynä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan, saattanee asiasta puhuminen olla kenties juuri nyt ajankohtaista.
Galt aloittaa tarkastelunsa valistuksen ja romantiikan murrosvaiheessa hahmonsa saaneesta 1800-luvun alun saksalaisesta filologiasta, joka sai runsaasti vaikutteita etenkin Kreikan vapaussodan aikana kulminoituneesta eurooppalaisesta filhellenismistä. Eräs aikakauden keskeisimmistä tutkijoista oli vasemmalla olevassa kuvassa profiiliaan esittelevä Friedrich August Wolf (1759-1824), jonka tutkimukset kreikan kielestä ja antiikin Kreikan kulttuurista sekä niiden edustama ”uushumanismi” saivat suosiollisen vastaanoton paitsi saksalaisessa ylioppilasmaailmassa, myös Preussin valtion taholta. Valtaapitävien silmissä uushumanistien filologinen tutkimus soi mahdollisuuden luoda uusi kulttuurisen solidaarisuuden liike, joka voisi irtautua vanhasta, vallankumousvuosien aikana vahingolliseksi osoittautuneesta valistusfilosofiasta. Filologia kohosi uuden suosionsa turvin keskeiseksi humanistiseksi tieteeksi, suorastaan eräänlaiseksi meta-tieteeksi. Moderni filologia laajensi rajoitetun empirisminsä askel kerrallaan rajattomaksi spekulatiiviseksi tutkimukseksi. Vanhojen kirjoitusten tekstianalyysi nähtiin perustana kirjoituksessa käytetyn kielen tutkimukselle; kielen pohjalta oli mahdollista tutkia kirjoittajaa; ja kirjoittajan kautta puolestaan olisi mahdollista tutkia tämän kulttuurista ympäristöä, kutakin sivilisaatiota ja aikakautta, aina ihmiskunnan syntyyn asti.
Eräs filologian kunnianhimoisimmista tavoitteista oli nimenomaan menneen, kadotetun alkukulttuurin rekonstruointi. Vuonna 1836 esitti ohessa myhäilevä Wilhelm von Humboldt (1767-1835) ensi kerran, että filologia saattaisi kielen rakenteita tutkimalla kyetä paljastamaan ”kansan (Volk) henkisen voiman rakenteet” ja siten valaista myyttien, uskonnon ja itsensä kansanluonteen todellista alkuperää. Systemaattisen filologisen tutkimuksen keinoin olisi kenties jopa jossain määrin mahdollista hahmottaa muinaisen alkukielen (Ursprache) olemus ja siten vastata kysymykseen, miten sivilisaatio oli ensi kerran syntynyt.
Filologian asemaa kaikkivoipana tutkimusalana lujitti vahva suhde luonnontieteisiin. Max Müller (1823-1900), vieressä pää kallellaan poseeraava rusettikaulainen herrasmies, julisti geologian erääksi keskeisimmäksi tieteeksi filologian kannalta, verraten muinaisten kielten tutkimusta fossiilien tutkimukseen yhtäläisenä elämän kiertokulun kartoittajana. Filologia otti myös nopeasti omakseen rodun käsitteen, ja kielten alkuperän tutkimus muuttui asteittain kansallisen ja rodullisen alkuperän tutkimukseksi. Alun alkaen ”rotua” lähinnä etnologisena määreenä käsitellyt kielentutkimus hyväksyi nopeasti ”rodun” merkityksen myös suoranaisena biologisena kategoriana, ja filologia tarjosikin lopulta empiiriseksi ja objektiiviseksi mielletyn perustan syntymässä olleille rotuopeille. Sattumaa ei ole, että kieliryhmiä kuvaavat sukupuut ja biologiasta tutut fylogeneettiset sukupuut muistuttavat hyvin paljon toisiaan.
Ajan henkeen tietysti kuului, että yhden kieliryhmän, ja sitä kautta yhden rodun, oli oltava ylitse muiden, aivan samalla tavoin kuin fylogeneettisessä sukupuussa ihminen edusti evoluution ehdotonta huippua. Edellä mainittuun filhelleeniseen liikkeeseen oli jo sisältynyt eräänlainen juutalaisuutta hylkivä piirre. Uushumanistien innostus antiikin Kreikkaa kohtaan merkitsi esikuviksi nostettujen muinaisten helleenien vanhojen vihollisten ja kilpailijain – persialaisten, egyptiläisten ja lopulta myös heprealaisten – luokittelemista kulttuurinsa puolesta alhaisemmalla kehityksen asteella oleviksi kansoiksi. Näkemys sai jälleen tukea uusimmasta kielentutkimuksesta. Brittien tuore siirtomaahallinto Intiassa oli saattanut eurooppalaiset tiedemiehet kosketuksiin sanskritin kanssa, joka tutkimuksissa paljastui hepreaa vanhemmaksi kieleksi – selkeä empiirisen filologian keinoin saatu todistus siitä, ettei esikoisasema suinkaan kuulunut seemiläisille kielille, minkä seurauksena myös niiden ”pyhyys” oli väistämättä kyseenalainen. Friedrich Schlegel (1772-1829) korosti sanskritin ja sen jälkeläiskielten suurempia voimavaroja agglutinatiivisiin kieliin (joihin muuten myös suomi kuuluu) verrattuna, ja Humboldt puolestaan teki selkeän johtopäätöksen analyyttisiä kieliä puhuvien kansakuntain luontaisesta ylemmyydestä muihin verrattuina.
Koska kieli oli nousut kansalliseksi ja rodulliseksi määritteeksi, oli muinaista alkukieltä kartoittamaan pyrkineille filologeille itsestään selvää, että oli olemassa myös muinainen alkurotu. Ratkaisevan askeleen tällä saralla otti Max Müller esittäessään otaksuman yhteisestä kreikan, latinan ja sanskritin edeltäjästä, ”indoeurooppalaisesta” alkukielestä, jota oli puhunut muinainen ”arjalainen” alkurotu. Jälkimmäisen nimityksen oli keksinyt Schlegel, joka oli ilmeisesti johtanut termin saksan kielen sanasta Ehre, kunnia; Müller puolestaan yhdisti sen sanskritin sanaan Arya, jalo, ja oletti että muun muassa Irlannin kelttiläinen nimi Eire oli myös lähtöisin samasta kannasta. Arjalaisella alkurodulla oli Müllerin mukaan ollut myös alkukoti (Urheimat), joka oli nähtävästi sijainnut Keski-Aasiassa tai Kaukasuksella.
Historian ironiaa oli, että Müllerin teorian omaksuivat innokkaimmin sellaiset tutkijat, joita hän halveksi syvästi. Ranskalaisen kreivi Gobineaun kaltaiset rotuteoreetikot kehittivät edelleen Müllerin teoriaa arjalaisesta alkurodusta, korostaen arjalaisten asemaa ehdottomasti ylimpänä rotuna. Müller kuitenkin uskoi ihmiskunnan yhtenäisyyteen ja eri rotujen tasaveroisuuteen, esittäen samassa hengessä otaksuman indoeurooppalaisten, seemiläisten ja ”turanilaisten” kielten yhteisestä esi-isästä, ihmiskunnan aamuhämärässä puhutusta todellisesta kantakielestä. Müller kritisoi myös kovin sanoin Yhdysvaltain rotuerottelupolitiikkaa ja vihasi 1800-luvun jälkipuoliskolla syntynyttä salonkirasismia, mutta tämä jäi filologian suurta mestaria valikoivasti lukeneelta seuraavalta sukupolvelta paljolti huomiotta. Müllerin läheinen kollega, Bretagnessa syntynyt heprean kielen professori Ernest Renan (1823-1892) täydensi kuviota esittäessään omissa teoksissaan seemiläisten kielten rajoittuneisuutta indoeurooppalaisiin kieliin verrattuna. Koska heprean kieli jäi kaikista ansioistaan huolimattakin ilmaisukykynsä puolesta selkeästi toiseksi indoeurooppalaisten kielten rinnalla, siitä seurasi Renanin mukaan luonnollisesti myös, että seemiläisen rodun – jonka historiallisille ansioille hän toki muuten soi täyden tunnustuksen – panos ihmiskunnan kehitykseen oli muuttunut paljolti negatiiviseksi. Paras osoitus tästä oli raamatun filologinen tutkimus, mikä osoitti heprean kielen ”hedelmättömyyden ja primitiivisyyden”, siinä missä ”arjalaisiin” kieliin sisältyi säännöllisesti ”jumaluuden siemen”.
Teoksessaan Dialogues Philosophiques (1876) esitti oikealla hiilipiirrokseen ikuistettu Renan filologian puitteissa myös kokonaan uuden, varsin radikaalin ajatuksen; vision eräänlaisesta Keski-Aasiaan, arjalaisten myyttiseen alkukotiin, perustettavasta ”tehtaasta”, siirtokunnasta joka tuottaisi uusia skandinaavisia sankareita, ja jonka organisoijina toimisivat saksalaiset, tehokkuusajattelun parhaiten sisäistänyt kansakunta. Ajatus lienee useimmille tuttu eräiden myöhemmän historian tapausten yhteydestä.
Renanin johtopäätöksiä seurasi Matthew Arnold (1822-1888), joka niin ikään samaisti ”teutonien” ja kelttien kielellisen puhtauden rodulliseen puhtauteen. Renanin tavoin myös Arnold ilmaisi kunnioitustaan heprean kielen olemusta ja seemiläisen rodun kulttuurisia ansioita kohtaan, mutta Gobineaun ja Houston Stewart Chamberlainin kaltaiset uudet rotuteoreetikot jättivät nämä kommentit jälleen paljolti huomiotta ja poimivat filologien argumenteista vain arjalaisen rodun ylivoimaisuutta korostavat kohdat. Filologian ikäväksi tehtäväksi tuli nyt suoda tieteellinen viitekehys nousujohteessa olleelle ja toisen maailmansodan aikana kulminoituneelle poliittiselle rasismille, missä alemmat rodut eivät pitemmän päälle ansainneet olemassaolon oikeutta.
Tieteenhaaran historian valossa ei välttämättä vaikuta mitenkään kummeksuttavalta, että ansioituneella muinaiskirkkoslaavin ja fryygian kielen filologian tutkijalla saattaa olla niinsanotusti osin kärjistyneitä mielipiteitä eri kulttuurien ja osin myös rotujen arvojärjestyksestä. Huomionarvoista muuten on, että viimeksi linkitetyssä selostuksessa ”populaatio” on tarkemmin määrittelemättä samaistettu ”rotu”-termin kanssa, mikä tietysti johtaa ajatukset siihen, että tässä tulkinnassa "rotu"-nimitystä voidaan soveltaa mihin tahansa summittaisesti valittuun populaatioon, joka on määritelty millaisin kriteerein tahansa. Tulkinnan erheellisyydestä huomauttaminen ei ole "poliittista korrektiutta", vaan sille on varsin selkeät biologiset perusteet. Oletettavaa tosin on, että kirjoittaja ei humanistisen koulutuksensa vuoksi sanottavammin tunne luonnontieteitä.
Historiallisen todistusaineiston valossa ilkeämielisempi voisi jopa todeta että katteettomien ja löyhälle pohjalle perustuvien rotu- ja kulttuuriteoriain kehittely on filologeille ominainen, ehkä suorastaan heidän tieteenalaansa keskeisesti kuuluva ominaispiirre.
Tosin ei siitäkään ketään tarvitse käräjille raahata. Jokaisella on toki oikeus olla julkisesti typerys, jopa tohtorin tutkinnon suorittaneella. Usein itse asiassa tuntuu, että suorastaan heillä.
Cheers,
Jussi Jalonen
fil. lis.
Osallistuin toukokuussa 2009 Bahçeşehir-yliopistossa Istanbulissa järjestettyyn ”Facing the Past, Facing the Future”-konferenssiin, missä yhteydessä Geoffrey Galt Harpham, Pohjois-Carolinassa sijaitsevan National Humanities Center-instituutin johtaja piti varsin kiinnostavan luennon filologian historiasta. Harphamin luento, jonka perustana olleen artikkelin voi lukea verkosta, käsitteli etenkin mainitun tieteenalan suhdetta 1800-luvulla syntyneisiin rotuteorioihin. Aihe on tietysti vanhastaan Suomessakin tuttu, mutta koska muuan julkisuudessa ”rotutohtoriksi” luonnehdittu filologi on parhaillaan joutumassa oikeuteen syytettynä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan, saattanee asiasta puhuminen olla kenties juuri nyt ajankohtaista.
Galt aloittaa tarkastelunsa valistuksen ja romantiikan murrosvaiheessa hahmonsa saaneesta 1800-luvun alun saksalaisesta filologiasta, joka sai runsaasti vaikutteita etenkin Kreikan vapaussodan aikana kulminoituneesta eurooppalaisesta filhellenismistä. Eräs aikakauden keskeisimmistä tutkijoista oli vasemmalla olevassa kuvassa profiiliaan esittelevä Friedrich August Wolf (1759-1824), jonka tutkimukset kreikan kielestä ja antiikin Kreikan kulttuurista sekä niiden edustama ”uushumanismi” saivat suosiollisen vastaanoton paitsi saksalaisessa ylioppilasmaailmassa, myös Preussin valtion taholta. Valtaapitävien silmissä uushumanistien filologinen tutkimus soi mahdollisuuden luoda uusi kulttuurisen solidaarisuuden liike, joka voisi irtautua vanhasta, vallankumousvuosien aikana vahingolliseksi osoittautuneesta valistusfilosofiasta. Filologia kohosi uuden suosionsa turvin keskeiseksi humanistiseksi tieteeksi, suorastaan eräänlaiseksi meta-tieteeksi. Moderni filologia laajensi rajoitetun empirisminsä askel kerrallaan rajattomaksi spekulatiiviseksi tutkimukseksi. Vanhojen kirjoitusten tekstianalyysi nähtiin perustana kirjoituksessa käytetyn kielen tutkimukselle; kielen pohjalta oli mahdollista tutkia kirjoittajaa; ja kirjoittajan kautta puolestaan olisi mahdollista tutkia tämän kulttuurista ympäristöä, kutakin sivilisaatiota ja aikakautta, aina ihmiskunnan syntyyn asti.
Eräs filologian kunnianhimoisimmista tavoitteista oli nimenomaan menneen, kadotetun alkukulttuurin rekonstruointi. Vuonna 1836 esitti ohessa myhäilevä Wilhelm von Humboldt (1767-1835) ensi kerran, että filologia saattaisi kielen rakenteita tutkimalla kyetä paljastamaan ”kansan (Volk) henkisen voiman rakenteet” ja siten valaista myyttien, uskonnon ja itsensä kansanluonteen todellista alkuperää. Systemaattisen filologisen tutkimuksen keinoin olisi kenties jopa jossain määrin mahdollista hahmottaa muinaisen alkukielen (Ursprache) olemus ja siten vastata kysymykseen, miten sivilisaatio oli ensi kerran syntynyt.
Filologian asemaa kaikkivoipana tutkimusalana lujitti vahva suhde luonnontieteisiin. Max Müller (1823-1900), vieressä pää kallellaan poseeraava rusettikaulainen herrasmies, julisti geologian erääksi keskeisimmäksi tieteeksi filologian kannalta, verraten muinaisten kielten tutkimusta fossiilien tutkimukseen yhtäläisenä elämän kiertokulun kartoittajana. Filologia otti myös nopeasti omakseen rodun käsitteen, ja kielten alkuperän tutkimus muuttui asteittain kansallisen ja rodullisen alkuperän tutkimukseksi. Alun alkaen ”rotua” lähinnä etnologisena määreenä käsitellyt kielentutkimus hyväksyi nopeasti ”rodun” merkityksen myös suoranaisena biologisena kategoriana, ja filologia tarjosikin lopulta empiiriseksi ja objektiiviseksi mielletyn perustan syntymässä olleille rotuopeille. Sattumaa ei ole, että kieliryhmiä kuvaavat sukupuut ja biologiasta tutut fylogeneettiset sukupuut muistuttavat hyvin paljon toisiaan.
Ajan henkeen tietysti kuului, että yhden kieliryhmän, ja sitä kautta yhden rodun, oli oltava ylitse muiden, aivan samalla tavoin kuin fylogeneettisessä sukupuussa ihminen edusti evoluution ehdotonta huippua. Edellä mainittuun filhelleeniseen liikkeeseen oli jo sisältynyt eräänlainen juutalaisuutta hylkivä piirre. Uushumanistien innostus antiikin Kreikkaa kohtaan merkitsi esikuviksi nostettujen muinaisten helleenien vanhojen vihollisten ja kilpailijain – persialaisten, egyptiläisten ja lopulta myös heprealaisten – luokittelemista kulttuurinsa puolesta alhaisemmalla kehityksen asteella oleviksi kansoiksi. Näkemys sai jälleen tukea uusimmasta kielentutkimuksesta. Brittien tuore siirtomaahallinto Intiassa oli saattanut eurooppalaiset tiedemiehet kosketuksiin sanskritin kanssa, joka tutkimuksissa paljastui hepreaa vanhemmaksi kieleksi – selkeä empiirisen filologian keinoin saatu todistus siitä, ettei esikoisasema suinkaan kuulunut seemiläisille kielille, minkä seurauksena myös niiden ”pyhyys” oli väistämättä kyseenalainen. Friedrich Schlegel (1772-1829) korosti sanskritin ja sen jälkeläiskielten suurempia voimavaroja agglutinatiivisiin kieliin (joihin muuten myös suomi kuuluu) verrattuna, ja Humboldt puolestaan teki selkeän johtopäätöksen analyyttisiä kieliä puhuvien kansakuntain luontaisesta ylemmyydestä muihin verrattuina.
Koska kieli oli nousut kansalliseksi ja rodulliseksi määritteeksi, oli muinaista alkukieltä kartoittamaan pyrkineille filologeille itsestään selvää, että oli olemassa myös muinainen alkurotu. Ratkaisevan askeleen tällä saralla otti Max Müller esittäessään otaksuman yhteisestä kreikan, latinan ja sanskritin edeltäjästä, ”indoeurooppalaisesta” alkukielestä, jota oli puhunut muinainen ”arjalainen” alkurotu. Jälkimmäisen nimityksen oli keksinyt Schlegel, joka oli ilmeisesti johtanut termin saksan kielen sanasta Ehre, kunnia; Müller puolestaan yhdisti sen sanskritin sanaan Arya, jalo, ja oletti että muun muassa Irlannin kelttiläinen nimi Eire oli myös lähtöisin samasta kannasta. Arjalaisella alkurodulla oli Müllerin mukaan ollut myös alkukoti (Urheimat), joka oli nähtävästi sijainnut Keski-Aasiassa tai Kaukasuksella.
Historian ironiaa oli, että Müllerin teorian omaksuivat innokkaimmin sellaiset tutkijat, joita hän halveksi syvästi. Ranskalaisen kreivi Gobineaun kaltaiset rotuteoreetikot kehittivät edelleen Müllerin teoriaa arjalaisesta alkurodusta, korostaen arjalaisten asemaa ehdottomasti ylimpänä rotuna. Müller kuitenkin uskoi ihmiskunnan yhtenäisyyteen ja eri rotujen tasaveroisuuteen, esittäen samassa hengessä otaksuman indoeurooppalaisten, seemiläisten ja ”turanilaisten” kielten yhteisestä esi-isästä, ihmiskunnan aamuhämärässä puhutusta todellisesta kantakielestä. Müller kritisoi myös kovin sanoin Yhdysvaltain rotuerottelupolitiikkaa ja vihasi 1800-luvun jälkipuoliskolla syntynyttä salonkirasismia, mutta tämä jäi filologian suurta mestaria valikoivasti lukeneelta seuraavalta sukupolvelta paljolti huomiotta. Müllerin läheinen kollega, Bretagnessa syntynyt heprean kielen professori Ernest Renan (1823-1892) täydensi kuviota esittäessään omissa teoksissaan seemiläisten kielten rajoittuneisuutta indoeurooppalaisiin kieliin verrattuna. Koska heprean kieli jäi kaikista ansioistaan huolimattakin ilmaisukykynsä puolesta selkeästi toiseksi indoeurooppalaisten kielten rinnalla, siitä seurasi Renanin mukaan luonnollisesti myös, että seemiläisen rodun – jonka historiallisille ansioille hän toki muuten soi täyden tunnustuksen – panos ihmiskunnan kehitykseen oli muuttunut paljolti negatiiviseksi. Paras osoitus tästä oli raamatun filologinen tutkimus, mikä osoitti heprean kielen ”hedelmättömyyden ja primitiivisyyden”, siinä missä ”arjalaisiin” kieliin sisältyi säännöllisesti ”jumaluuden siemen”.
Teoksessaan Dialogues Philosophiques (1876) esitti oikealla hiilipiirrokseen ikuistettu Renan filologian puitteissa myös kokonaan uuden, varsin radikaalin ajatuksen; vision eräänlaisesta Keski-Aasiaan, arjalaisten myyttiseen alkukotiin, perustettavasta ”tehtaasta”, siirtokunnasta joka tuottaisi uusia skandinaavisia sankareita, ja jonka organisoijina toimisivat saksalaiset, tehokkuusajattelun parhaiten sisäistänyt kansakunta. Ajatus lienee useimmille tuttu eräiden myöhemmän historian tapausten yhteydestä.
Renanin johtopäätöksiä seurasi Matthew Arnold (1822-1888), joka niin ikään samaisti ”teutonien” ja kelttien kielellisen puhtauden rodulliseen puhtauteen. Renanin tavoin myös Arnold ilmaisi kunnioitustaan heprean kielen olemusta ja seemiläisen rodun kulttuurisia ansioita kohtaan, mutta Gobineaun ja Houston Stewart Chamberlainin kaltaiset uudet rotuteoreetikot jättivät nämä kommentit jälleen paljolti huomiotta ja poimivat filologien argumenteista vain arjalaisen rodun ylivoimaisuutta korostavat kohdat. Filologian ikäväksi tehtäväksi tuli nyt suoda tieteellinen viitekehys nousujohteessa olleelle ja toisen maailmansodan aikana kulminoituneelle poliittiselle rasismille, missä alemmat rodut eivät pitemmän päälle ansainneet olemassaolon oikeutta.
Tieteenhaaran historian valossa ei välttämättä vaikuta mitenkään kummeksuttavalta, että ansioituneella muinaiskirkkoslaavin ja fryygian kielen filologian tutkijalla saattaa olla niinsanotusti osin kärjistyneitä mielipiteitä eri kulttuurien ja osin myös rotujen arvojärjestyksestä. Huomionarvoista muuten on, että viimeksi linkitetyssä selostuksessa ”populaatio” on tarkemmin määrittelemättä samaistettu ”rotu”-termin kanssa, mikä tietysti johtaa ajatukset siihen, että tässä tulkinnassa "rotu"-nimitystä voidaan soveltaa mihin tahansa summittaisesti valittuun populaatioon, joka on määritelty millaisin kriteerein tahansa. Tulkinnan erheellisyydestä huomauttaminen ei ole "poliittista korrektiutta", vaan sille on varsin selkeät biologiset perusteet. Oletettavaa tosin on, että kirjoittaja ei humanistisen koulutuksensa vuoksi sanottavammin tunne luonnontieteitä.
Historiallisen todistusaineiston valossa ilkeämielisempi voisi jopa todeta että katteettomien ja löyhälle pohjalle perustuvien rotu- ja kulttuuriteoriain kehittely on filologeille ominainen, ehkä suorastaan heidän tieteenalaansa keskeisesti kuuluva ominaispiirre.
Tosin ei siitäkään ketään tarvitse käräjille raahata. Jokaisella on toki oikeus olla julkisesti typerys, jopa tohtorin tutkinnon suorittaneella. Usein itse asiassa tuntuu, että suorastaan heillä.
Cheers,
Jussi Jalonen
fil. lis.