jsn kirjoitti:Vaikka on totta että nykypäivän kansakuntaidentiteetille toinen maailmansota on tärkeässä roolissa, sen korostaminen luo jakolinjoja EU:n sisälle yhtenäisyyden sijaan. Jäsenmaat jakautuisivat turhaan meihin ja heihin. Kollektiivista syyllisyyttä koko EU:lle holocaustista on yrityksistä huolimatta vaikea saavuttaa.
Tämä on aivan totta. Itäeurooppalaiset ovat tunteneet, että heidän kärsimyksiään ei ole kuultu ja ymmärretty.
Lisäksi epäilen, ettei se syyllisyys oikeastaan ole mitään oikeaa syyllisyyttä. Kuinka voisi, kun jo 65-vuotiaatkin ovat syntyneet sodan jälkeen ja 75-vuotiaita jotka olivat 10-vuotiaita sen pättyessä, tuskin voi pitää syyllisinä.
Pikemmin kyseessä on ihan päinvastainen: kesikittymällä absoluuttisesti pahaan natsismiin paha on lohkottu pois itsestä.
Poikkeuksena on esim. William H. Hitchcockin Liberation, jossa kerrotaan miten vaikea prosessi Länsi-Euroopan vapautus oli ja miten paljon siviiliuhreja se vaati. Ilmeisesti kiiltokuva demokratian viemisestä sodan avulla on osaltaan johtanut USA:n vastaaviin yrityksiin eri puolilla maailmaa.
Myös Tony Juddt kirjoittaa teoksissaan Postwar ja Reappraisals asioita, jotka liittyvät aiheeseen:
Historiallisia muistomerkkejä on pystytetty kosolti: kärsimykset on kirjaimellisesti ikuistettu kiveen. Poliittinen läksy kuuluu: ”olemme tehneet näin – ei saa unohtaa – ei saa tehdä uudelleen”. Historiasta on tullut suuri kauhukamari. Moderni sekulaari yhteiskunta on kyvytön käsittelemään pahuutta.
Toki 1900-luku oli monin tavoin kauheaa aikaa, mutta sanoma ”se kaikki on takana, nyt on uusi aika” ei liitä tietoisuutta menneestä nykyisyyteen. Kun historia nähdään vain kärsimysten kautta, se ei enää ole yhteinen vaan jaettu: juutalaiset, palestiinalaiset, puolalaiset, serbit, armenialaiset jne. keskittyvät vain oman kansansa kärsimyksen muisteluun ja näin oman uhristatuksensa vahvistamiseen.