Ruotsalaisuuden päivä: Mannerheim – Lützen – Suomi

[jsn]

jsn kirjoitti:Peter Wilsonin tuoreen historian mukaan pääosa verrattain korkeasta rekrytointiluvusta selittyy pohjoisen maatalouden rakenteella, pienistä perheviljelmistä, jossa naiset hoitivat ison osan työstä. Suurtilavaltaisessa Keski-Euroopassa tarvittiin enemmän työväkeä, jotta herrat saivat tulonsa.

Tuohon lienee vaikuttanut, että muualla Euroopassa oli maaorjuus. Maanomistaja-aateli omisti orjansa eikä varmaan suosiolla luopunut orjistaan.

Suomalainen talonpoika oli "vapaa", joten hänet voi pakottaa sotatantereille.

"Maaorjuus" on sekin aika summittainen käsite ja sekin pitäisi sinun ehkä myös määritellä. Kyse oli pikemminkin eräästä verotuksen muodosta, joka Keski-Euroopassakin vaihteli alueellisesti hyvin paljon. Antiikin Rooman kaltaisesta henkilökohtaisesta orjuudesta ei niinkään ollut kyse.

Ruotsin Suomessakin maksettiin veroja ja sotaväenotto oli niistä eräs. Kuten Nylanderin esiin nostamasta Lappalaisen teoksesta käy ilmi, mistään sattumanvaraisesta mielivaltaisesta asevelvollisuudesta ei ollut kyse, vaan verovelvolliset harjoittivat verosuunnittelua (usein yhdessä) ja varustivat kruunun vaatiman miehen. Myöhemmin 1600-luvulla kehitetty ruotujärjestelmä pohjasi paljossa jo sitä edeltäneeseen systeemiin.

[Vetehinen]

"Maaorjuus" on sekin aika summittainen käsite ja sekin pitäisi sinun ehkä myös määritellä. Kyse oli pikemminkin eräästä verotuksen muodosta, joka Keski-Euroopassakin vaihteli alueellisesti hyvin paljon.

Suomessa oli aatelisilla läänitysten haltijoilla verotusoikeus (ostettu tai saatu Ruotsin kuninkaalta tai kunningattarelta), mutta perinteisesti sitä ei pidetä maaorjuutena. Maahan liittyi nautintaoikeus ja perintöoikeus. Talonpoika halusi suojella itsellään perintöoikeuden ja läänityksen omistava aatelinen ottaa sen pois.

Maaorjuuteen sisältyy tietääkseni, ettei maaorja saa muuttaa tilalta pois ilman herransa lupaa. Suomessa muuttoa kontrolloitiin sisäisellä passilla, joka piti olla jos muutti kunnasta pois.

Maaorjuudesta on täällä: http://en.wikipedia.org/wiki/Serfdom

Lopussa on luetteloa maista ja vuosista jolloin maaorjuus lakkautettiin. Tanskassa 1788 ja Islannissa 1894.

Olen miettinyt onko Kööpenhaminan vapaakaupunki syntynyt siitä, että karanneet ja vapautetut maaorjat asuivat siellä vapaina. Muissakin maissa lienee vapaakaupunkeja karanneilla ja itsensä vapaiksi ostaneille entisille maaorjille.

[Sami Raninen]

Tuohon määritelmään mielestäni sopii aika täydellisesti, että Suomi oli Ruotsin siirtomaa. Kulttuurinen ylemmyys ei liene tuntematonta nytkään.

No jaa. Jos pitäydytään tuossa määritelmässä ja siinä miten sinä sitä sovellat, on johdonmukaisuuden nimessä pääteltävä, että Ruotsikin oli Ruotsin siirtomaa. Siellä Pohjanlahden länsipuolellakin Tukholma nimittäin oli kaukana (usein paljon kauempana kuin Länsi-Suomesta katsottuna), valtakunta oli luotu paikallisyhteisöjä alistamalla, hallitseva eliitti suhtautui ylimielisesti kansankulttuureihin, hallitsijat puhuivat eri murretta ja usein eri kieltäkin kuin hallitut jne. (Kuulemma tukholmalaiset nykyäänkin saattavat suhtautua ylimielisesti vaikkapa jämtlandilaisiin.)

Absurdeihin johtopäätöksiin pakottavan siirtomaapuheen sijasta on varmasti fiksumpaa todeta, että varhaismoderni valtio ja sääty-yhteiskunta olivat erittäin tyly systeemi hallituille, näiden kielestä ja kotiseudusta riippumatta.

Asiassa on vielä sekin puoli, että 1600-luvun Suomi ei ollut mikään yhteenliittynyt kokonaisuus, joten sikälikin on hieman outoa sanoa, että Suomi sitä tai Suomi tätä. Jos asiaa haluaa tarkastella maantieteellisestä näkökulmasta, niin järkevämpää on varmaan puhua valtakunnan keskusalueista (joihin Lounais-Suomikin kuului), rajaseuduista (kuten Skoone tai Viipurin lääni), periferia-alueista (kuten Savo tai Västerbotten) jne. Ja sitten omana käsitteenään ovat vielä voittomaat, joiden hallinto ja asema poikkesi ruotsalaisista ja suomalaisista lääneistä.

[Veikko Huuska]

Lisäisin vielä pari pointtia:

Jutusta ilmenee oikein kouriintuntuvasti se varsin epävakaa ja mielipiteitä jakanut asema, joka kenraali Mannerheimilla vielä syksyllä 1932 oli - vuotta aikaisemmin tapahtuneesta paluusta, nimistyksestä puolustusneuvoston puheenjohtajaksi, huolimatta. Tai ehkäpä se oli osaltaan vain omiaan lisäämään mielipiteiden hajontaa. Mannerheim kun neuvotteli vakanssin vastaanottaakseen siihen tietyt lisävaltuudet, jotka hän "yllättäen" otti varsin nopeasti täytäntöön - "kaikkien" yllätykeksi, ja vielä laajensikin niitä melko rohkeasti.

Toisaalta, alkuperäinen pointtini oli kysymys siitä, miksi Suomi juuri tuolloin, syksyllä 1932 juhli niin voimaperäisesti, kaksi paraatein ym. muotokuvioin ja vieraskutsuin entisen kuninkaansa vallan sotaista muistoa? En ole tähän oikein onnistunut löytämään vastausta, vaikka eräitä saatan tietysti aavistaakin ja ehkä tietää. Kuten vapaaseen "tajunnanvirta"-jaksoon kirjoitinkin maassa oli vaikuttajia, jotka eivät mistään hinnasta hallunneet että juhlamenoissa näkyvästi esillä olisi kenraali Mannerheim. Tämä sama toivomus ja pyrkimys samaan aikaan, kun toiset - ja osin jopa samat henkilöt - olivat tehneet miltei tyhjäksi kenraalin aikomuksen noudattaa saamaansa kutsua ja kunnioittaa Lutzenin muistotilaisuutta läsnäolollaan.

Vielä kolmas juttu: osaakohan kukaan kertoa (ja näyttää), mistä löytyisi valokuva tai kuvia noista senaatintorin ja Johanneksen kentän sotilaskatselmuksista ja juhlista?

[jsn]

alkuperäinen pointtini oli kysymys siitä, miksi Suomi juuri tuolloin, syksyllä 1932 juhli niin voimaperäisesti, kaksi paraatein ym. muotokuvioin ja vieraskutsuin entisen kuninkaansa vallan sotaista muistoa? En ole tähän oikein onnistunut löytämään vastausta, vaikka eräitä saatan tietysti aavistaakin ja ehkä tietää.

Diplomaattisia taustoja tarkemmin tuntematta laittaisin tapauksen yleisemmän nation-buildingin ja nationalistisen hakkapeliittainnostuksen piikkiin. Kansakunta kaipasi kaanonia. Eikös koko 1500-1600-lukujen historian tutkiminen ollut tuolloin varsin korkeassa kurssissa (Arvi Korhonen jne), kun toisen maailmansodan sotahistoriaakaan ei vielä ollut. Vuoden 1918 muistelu taas ei olisi ollut erityisen eheyttävää nation-buildingia.

Tietenkin myös pohjoismaisen yhteyden korostaminen tasavertaisena jäsenenä oli tärkeää. Myös Saksan protestanttiselle oikeistolle Kustaa Aadolf oli perinteisesti sankari. Tietenkin tärkeää tässä on myös Mannerheimin uusi asema. Luulisin myös, että tapahtuman unohdus johtuu Saksassa seuraavana vuonna muuttuneista poliittisista suhdanteista. Tiedä sitten, mikä oli Suomen silloisen sisäpoliittisen tilanteen rooli. En oikein usko että on yhtä ainoaa syytä sille, miksi juuri nyt. Toisaalta vertailukohtia on vaikea löytää. Muistaakseni vuosi 1832 oli jonkinlainen juhlavuosi Saksassa ja Ruotsissa, vaikka Suomessa ei. Nämä ovat lähinnä aavistuksia, joten joten olisi mukava kuulla tarkemmin millaisia ovat omasi.

[Emma-Liisa]

Diplomaattisia taustoja tarkemmin tuntematta laittaisin tapauksen yleisemmän nation-buildingin ja nationalistisen hakkapeliittainnostuksen piikkiin. Kansakunta kaipasi kaanonia. Eikös koko 1500-1600-lukujen historian tutkiminen ollut tuolloin varsin korkeassa kurssissa (Arvi Korhonen jne),

Topelius oli jo sen tehnyt Välskärin kertomuksissa, joten tarvitsi vain jatkaa.

[Emma-Liisa]

Tietenkin myös pohjoismaisen yhteyden korostaminen tasavertaisena jäsenenä oli tärkeää.

Minkä Mannerheim hyvin oivalsi, samoin kielitaistelun ulkopoliittisen vahingollisuuden.

Itse asiassa voisi kysyä, miksi Ruotsi - tai kuninkaalis-kosnervatiivinen osa - katsoi aiheelliseksi lähettää juhliin kruununprinssin? Oliko asiassa sisäpoliittista taustaa?

[Veikko Huuska]

Emma-Liisa; On hyvä muistaa Ruotsin sisäpoliittinen tilanne tuolloin. Ådalen 1931 oli vielä kiepänä muistoissa ja Hanssonin ensimmäinen hallitus oli tullut valtaan 1932. Sosialidemokraateilla ei epäilemättä ollut mitään intoa tuolloin lähteä - esimerkiksi pääministerin ominaisuudessa - Lutzeniin muistelemaan ja kunnioittamaan soturikuninkaan elämää ja tekoja.

http://sv.wikipedia.org/wiki/%C3%85dalsh%C3%A4ndelserna
http://fi.wikipedia.org/wiki/Per_Albin_Hansson

[Vetehinen]

Emma-Liisa; On hyvä muistaa Ruotsin sisäpoliittinen tilanne tuolloin. Ådalen 1931 oli vielä kiepänä muistoissa ja Hanssonin ensimmäinen hallitus oli tullut valtaan 1932. Sosialidemokraateilla ei epäilemättä ollut mitään intoa tuolloin lähteä - esimerkiksi pääministerin ominaisuudessa - Lutzeniin muistelemaan ja kunnioittamaan soturikuninkaan elämää ja tekoja.

Ehkä syyt löytyvät muista sosiaalidemokraateista. Hansonin hallituksen ulkoministerinä oli Rickard Sandler - sosiaalidemokraatti - jolla oli muusta hallituksesta poikkeava linja Suomen suhteen. Sandler toimi yhteistyössä ruotsalaisten aktivistiupseerien kanssa.

Sandler jopa yritti oppia suomea.

Vuonna 1932 nimitettiin sotilasattaseaksi Suomeen Carlos Adlercreutz, joka oli Antingen - Eller -linjalainen. Puolustusyhteistyöasiat kulkivat hänen kauttaan Rappelle.

Turtolan mukaan Mannerheim ajoi Ruotsin-suuntausta.

Olisiko liian kaukaa haettua olettaa, että tuossa ovat henkilöt, jotka keskeisesti vaikuttivat siihen, että Mannerheim lähti juhlimaan Ruotsin kuninkaan kuolinpäivää?

[Emma-Liisa]

- - Mannerheim lähti juhlimaan Ruotsin kuninkaan kuolinpäivää?

Tuskin kukaan juhli kuolinpäivää.

Joka tapauksessa kyse oli yhteisestä historiasta, jonka takia Bernadottet ovat viime vuosikymmeninä käyneet Suomessa muistelemassa esim. Ruotsinsalmen meritaistelua.

[Niitä sun näitä]

Kenraali Mannerheim toimii suomalaisen sotilasvaltuuskunnan johtajana ja Suomen armeijan edustajana Lützenissä kuningas Kustaa II Adolfin kuoleman 300-vuotismuistoa kunnioittavassa juhlassa.

Mannerheim puhuu 6.11.1932 Lützenin juhlassa

http://aijaa.com/OB2IOv

Zoomaa kuva +-nappulasta niin voit lukea hieman kornin kuvatekstinkin.

Kuva Voipion kirjasta Suomen sotamarsalkka.


Voipio Anni Suomen sotamarsalkka
Wsoy, 1942, 298 s., 1.p

Havainto Gummeruksen kustantamasta Vuosisatamme kronikka -teoksesta: Siinä ei ollut mitään mainintoja 6.11.1932 päivän kohdalla. Kohta oli tyhjä kuin Jeesuksen hauta pääsiäisaamuna! Kirja kyllä lupaa paljon 1248 sivun osalle, 15 000 päivittäistä uutista ja niistä puolet kotimaisia uutisia ja puolet ulkomaisia uutisia. Nähtävästi tuo reissu tai juhla ei ollut tärkeä tapaus. Mäntsälän kapinaa kyllä jauhetaan usealla sivulla vuoden 1932 kohdalla.

Vuosisatamme Kronikka
Gummerus, 1989, 1245 s., 2.p

[jsn]

Mainitsin aiemmin Lützenin 200-vuotismuistovuodesta vuonna 1832. Silloin kyse ei varsinkaan Saksassa ollut mistään pikkuasiasta vaan joukkoliikkeestä:

http://en.wikipedia.org/wiki/Gustavus_Adolphus_Union

Perustettiin poliittis-uskonnollinen järjestö, jolla oli iso rooli luterilaisuuden levittämisessä katoliselle alueelle. Osaltaan tämä liittyi piensaksalaisuuden poliittiseen ideaan, eli Preussi-johtoiseen yhdistymiseen. Vuoden 1871 jälkeen tavoitteet alkoivat keskittyä itävaltalaisalueisiin. Gustav-Adolph-Vereinilla oli muistaakseni vaikutusvaltaisia kannattajia Hohenzollernien lähipiirissä.

Muistovuodella on siten vahva yhteys myös 1930-luvun sisäpolitiikkaan. Pyrkiväthän konservatiivit johtamaan maata ennen Hitlerin valtaannousua. Entisen hallitsijasuvun paluukin oli monien toiveissa. Suoraa natsilinkkiä asiassa ei ole, mikä lienee yksi syy muistojuhlien unohtamiseen. Suomessakin uskonto ja nationalismi ovat läheisesti sidoksissa toisiinsa. Onhan Emma-Liisan ansiokkaasti mieleen palauttamissa Välskärin kertomuksissakin varsin mustavalkoinen ja jopa propagandistinen kuva sodan katolisesta osapuolesta ja eritoten jesuiitoista.

[nylander]

Edellä nostettiin esille kysymys, miksi Suomen tuskin 15-vuotias tasavaltakin osallistui näkyvällä tavalla vuoden 1932 Lützen-muistamiseen. Seuraavassa muutamia haja-ajatuksiani ketjun aikaisempien spekulaatioiden jatkeeksi.

Mielestäni pääasiallisimman selitys on yksinkertaisesti aikakauden historiakulttuuri ja -tietoisuus sekä niihin liittyvä muistamisen tarve. Tässä tapauksessa tuon historiakulttuurin kaksi johtoaihetta olivat luonnollisesti protestanttis-kirkollinen ja toisaalta kunniakkaaksi miellettyyn yhteiseen sotahistoriaan liittyvä.

Vuonna 1857 oli Suomen suuriruhtinaskunnassa vietetty näyttävin juhlallisuuksin ns. ensimmäisen ristiretken silloisen ajoituksen mukaista 700-vuotismuistojuhlaa. Syksyllä 1917 oli juhlinnan aiheena uskonpuhdistuksen alkamisen 400-vuotismuisto, jonka viettäminen tosin jäi pahasti yltyvän yhteiskunnallisen levottomuuden varjoon. Kuten edellisissä puheenvuoroissa on todettu, uskonnollisen motiivin, "protestanttisuuden historiallisen puolustuksen", on täytynyt näytellä merkittävää osaa vuoden 1932 juhlallisuuksissa, joihin Paasivirran (Suomi ja Eurooppa 1914- 1939) mukaan osallistui Suomen luterilaisen kirkon virallinen valtuuskunta. Kaukana edessäpäin olivat vielä ajat, jolloin paavi Johannes XXIII Vatikaanin toisessa konsiilissa 1960-luvun alkupuolella käynnisti ekumeenisen liennytyksen. Mainittakoon, että välittömästi vuoden 1857 ristiretkijuhlintaa seuranneina vuosina Yrjö Koskinen julkaisi tutkielman, jonka aiheena oli nykyisin lähinnä fiktiiviseksi hahmoksi luokiteltu Lalli, ja tuli näin panneeksi alulle "piispanmurhaajan" korottamisen fennnomaanien kansalliseksi historiaheerokseksi. Tässä on ehkä nähtävissä selviä oireita siitä, miten "moderniksi kansalaisuskonnoksi" sanottu nationalismi jo alkoi sivistyneistön keskuudessa syrjäyttää transsendenttia, uskonnollista uskoa. Mutta piispa Henrik olikin katolinen hahmo, ja joka tapauksessa luterilaisuuden asema tunnetusti oli 1930-luvun alun agraari-Suomessa vielä hyvin vahva.

Sitten vielä siitä militaaripuolesta. Mannerheimin roolin ja häneen liittyvät taustajuonittelut jätän sovinnolla herran henkilöhistorian paremmin tunteville. Mielestäni on kuitenkin luonnollista, että vuoden 1932 Lûtzenin-valtuuskunnan johtoon tuli valtakunnan arvostetuin sotilas, valtionpäämiehenäkin toiminut, Ruotsin kuningashuoneen tuttu ja "edustavuudeltaan" korkeinta luokkaa oleva henkilö, jonka persoonassa ruumiillistuivat 1600-luvun soturisäädyn, aatelin, ihanteet. Eikö juuri Mannerheim-suku ollut aateloitu "suurvalta-ajalla" 1600-luvulla ja introdusoitu Ruotsin ritarihuoneeseen? (Korjatkoot genealogit ja muut asiantuntijat, jos kirjoitan puutaheinää.)

Olisiko siis Ruotsin yhtenäisvaltakunnan menneen ja yhteiseksi koetun sotilaallisen glorian ja luterilaisuuden merkityksen pyhittämisen läpäisyvoima ollut niin suuri, että se vuoden 1932 suomalaisen eliitin mielessä syrjäytti kansallisen itsetietoisuuden ja nyt äärimuodossaan aitosuomalaisuudeksi muuttuneen vanhan antagonismin? Viimeksi mainittuhan oli juuri 1932 alkanut jälleen pahemmin oirehtia, kun mm. Suomen ja Ruotsin urheilusuhteet katkaistiin koko jäljellä olevan 30-luvun ajaksi.

[jsn]

Olisiko siis Ruotsin yhtenäisvaltakunnan menneen ja yhteiseksi koetun sotilaallisen glorian ja luterilaisuuden merkityksen pyhittämisen läpäisyvoima ollut niin suuri, että se vuoden 1932 suomalaisen eliitin mielessä syrjäytti kansallisen itsetietoisuuden ja nyt äärimuodossaan aitosuomalaisuudeksi muuttuneen vanhan antagonismin? Viimeksi mainittuhan oli juuri 1932 alkanut jälleen pahemmin oirehtia

Tuo kuulostaa minusta varsin vakuuttavalta: muistaminen saattoi olla myös poliittisen eliitin pyrkimys luoda kieliantagonismista vapaata nationalismia yhteisen historian (ja uskonnon) kautta? Toisaalta se, että Suomessa oli nyt ylipäätään mahdollista viettää erinäisiä satavuotisjuhlia, varmaan vaikutti myös. Olihan 1900-luvun alussa tällainen kovin vaikeata. Mitään isoja merkkivuosia ei ollut viime aikoina ollut? Samaa 200-vuotisväsymystä jota valtionhallinto on viime vuodet potenut, ei ollut.

[Emma-Liisa]

Juu, mielenkiintoinen tutkinta. Silloin näkyy olleen hallituksena Sunila II, maalaisliiton johtama porvaripuolueiden enemmistöhallitus.