Emma-Liisa kirjoitti:Koska Mannerheim piti aikeensa vain omana tietonaan, ei voida 100 prosenttisella varmuudella sanoa, odottiko hän sopivaa tilannetta tehdä rauha (kuten Jokisipitä ja Meinander esittävät) vai uskoiko hän yhä Saksaan (kuten Suomi väittää). Molempiin tulkintoihin voi vaikutta sympatia/antipatia, joskin se selvästi nähtävissä vain Suomella
Kun tällaiselle mielestäni aivan perusteettomalle leimaamisen tielle lähdettiin, niin lyödään vastapainoksi vähän toisenlaistakin löylyä: Meinander on aikanaan työskennellyt mm. Mannerheim-museon intendenttinä. Saattaisi pianaikaa kuvitella, että siinä olisi ainakin epäsuoraa sympatiseeraamisen motiivia ihan kylliksi. Ja, sanottakoon sekin, Jokisipilänkin tulkinnat ovat tällaisen maallikon mielestä johdonmukaisen uskollisia ns. viralliselle (tai ainakin valtavirran) totuudelle. Jo hänen väitöstilaisuudessaan eräs kiivasluonteiselta vaikuttava herra tiukkasi ylimääräisenä vastaväittäjänä respondentilta, olisiko Suomi mitenkään voinut pysyä vuonna 1941 alkaneesta sodasta erillään, mihin Jokisipilä (tässä muistinvaraisesti), että kyllä sellaista tosiaankin on erittäin vaikea kuvitella. Kun ketjun teemana on Erfurthin päiväkirja, niin lainattakoon taas saksalaista jalkaväenkenraalia (4.6.1944):
"Mutta mikä nyt on edessä", hän [77-vuotisvastaanottoaan pitänyt Mannerheim] kysyi uudelleen. "Ellemme saa Saksasta lainkaan aseita, me häviämme sodan. Jos olisimme tienneet, että Saksa eräänä kauniina päivänä kieltäisi meiltä aseavun, emme olisi milloinkaan päättäneet ryhtyä sotaan. Usko Saksan voittoon, mutta myös Saksan apuun on viitoittanut meidän tiemme."
(Kursiivi lisätty)
Kaikkien "lähdekriittisten" selittelyjen sijasta voidaan olettaa, että Mannerheim totesi tässä yksinkertaisesti kummankin hyvin tunteman tosiasian. Hitlerin asettaman asevientikiellon purkamiseksi olisi riittänyt hyvin todeta, että Suomen sotilalaallinen voima muuten hyvin pian luhistuu. Kyllä saksalaiset, Mannerheimiin sydämelliset suhteet solminut Erfurth mukaan lukien, sitä paitsi tiesivät paremmin kuin hyvin Suomen Barbarossaan liittymisen taustat. Ei sitä tarvinnut heille erikseen todistella.
Kuluvana kesänä tälläkin foorumilla on purettu "pahaasisua" siitä, kuinka Normandian maihinnousu muka oli Euroopalle ja Suomelle "katastrofi". Itse pidän 70 vuoden takaisia tapahtumia järkyttävän tragedian viimeisenä näytöksenä: muistaakseni lähes 20 000 (en nyt lähde tarkistamaan) suomalaista rintamasotilasta sai vielä hengellään maksaa Suomen sotilas- ja valtiojohdon 1940 - 41 (ja keväällä 1944) tekemistä päätöksistä, jotka
ehkä olivat Hitlerin Saksaan sokeasti luottava, vaikutuksiltaan karmaisevaksi osoittautunut erehdys. En kiinnostuksen puutteessa ole perehtynyt kovinkaan hyvin sodan operaatiohistoriaan, mutta
Heeresgruppe Nord sai muistaakseni jo 12. heinäkuuta 1941 alkaen vastaansa odottamatonta, raivoisaa vastarintaa Lugan linjalla. Ehkäpä ensimmäinen, välähdyksenomainen totuuden hetki koitti jo tuolloin Suomen johtomiehille. Ainakin sivussa olleen Paasikiven päiväkirjamerkinnöistä heinäkuulta 1941 kuvastuu voimakkaan hämmästyksen sävyttämä pettymys. Kuten tunnettua Heinrichsin Karjalan Armeija oli saanut vain kaksi päivää aikaisemmin käskyn hyökätä.