Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan jälkeen
Lähetetty: 22.05.16 18:30
Sain kirjastosta teoksen Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajiien käsissä (Minerva 2016). Tekijä on saksalainen historioitsija Miriam Gebhardt.
https://en.wikipedia.org/wiki/Miriam_Gebhardt
Keskeisimmät lukumäärää koskevat päätelmänsä Gebhardt esittelee jo kirjansa alkuluvuissa:
Edellisten lukujen perusteella tekijä haluaa kumota mm. seuraavat virheellisinä pitämänsä käsitykset:
* saksalaisnaisia raiskasivat pääasiassa [oikeammin: pääasiassa vain]venäläiset, jotka kostivat kokemansa kärsimykset ottamalla uhreikseen natsi-Saksan aiemmin valtaamilta itäalueilta pakenevia naisia;
* länsiliittoutuneiden sotilaat eivät turvautuneet [seksuaaliseen] väkivaltaan, koska he saivat haluamansa "tarjoamalla yhden savukkeen".
En ole aihepiiriä varhemmin juuri seurannut, ja siksi Gebhardtin luoma kuva vaikuttaa hämmentävän erilaiselta suomeksi julkaistun kirjallisuuden valossa. Etsimättä tulee mieleen Antony Beevor, jonka teoksessa Berliini 1945 venäläisten toimeenpanemien raiskausten mässäilevä kuvailu tuntuu jatkuvan loputtomiin.Sen sijaan minulla on käsitys (mahdollisesti virheellinen?!), että Beevorin kirjoissa Normandia 1944 ja paksussa yleisesityksessä Toinen maailmansota länsiliittoutuneiden sotilaiden tekemät raiskaukset sivuutetaan jokseenkin tyystin. Beevorin on kuitenkin entisenä brittiarmeijan upseerina (tiedän kyllä, että sodan jälkeen syntyneenä) täytynyt suurelta osin tietää. Mikäli arveluni osuu kohdalleen, Beevorin kirjat ovat jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka tarkoitushakuisia ja ideologisesti ehdollistuneita populaarit (tai vaikkapa tutkimuksenkin asuun verhotut) historiateokset pahimmillaan voivat olla. (Suomestakaan ei puutu aivan tuoreitakaan esimerkkejä toisilta aihealueilta.)
Jos Miriam Gebhardtin esittämät tiedot pitävät paikkansa, ne eivät luonnollisesti vähääkään kevennä puna-armeijan syntisäkkiä. Mielestäni on kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka emme enää likikään uskoisi mihinkään rankelaiseen ohjenuoraan (wie es eigentlich...), ei historiallinen tapahtuminen liioin minkään "sattuman" varassa ainakaan pääosin ole. Kyse on siitä, mitä jälkimaailmalle halutaan kertoa ja mistä vaieta.
https://en.wikipedia.org/wiki/Miriam_Gebhardt
Keskeisimmät lukumäärää koskevat päätelmänsä Gebhardt esittelee jo kirjansa alkuluvuissa:
Lukumäärä koskevat arvionsa Gebhardt avoimesti myöntää spekulatiivisiksi. Hänellä numererisena lähtökohtana mm. aviottomina syntyneiden lasten lukumäärä, josta hän on edennyt mm. käyttämiensä prosenttikertoimien avulla edellä mainittuihin karkeisiin arviolukuihin.Laskujeni mukaan sodan jälkimainingeissa raiskattiin ainakin 8600 000 naista - - Heistä vähintään 190 000, mahdollisesti suurempikin osa, joutui amerikkalaissotilaiden uhriksi, ja monien raiskaaja oli britti [45 000], belgialainen [10 000] tai ranskalainen [50 000].
Edellisten lukujen perusteella tekijä haluaa kumota mm. seuraavat virheellisinä pitämänsä käsitykset:
* saksalaisnaisia raiskasivat pääasiassa [oikeammin: pääasiassa vain]venäläiset, jotka kostivat kokemansa kärsimykset ottamalla uhreikseen natsi-Saksan aiemmin valtaamilta itäalueilta pakenevia naisia;
* länsiliittoutuneiden sotilaat eivät turvautuneet [seksuaaliseen] väkivaltaan, koska he saivat haluamansa "tarjoamalla yhden savukkeen".
En ole aihepiiriä varhemmin juuri seurannut, ja siksi Gebhardtin luoma kuva vaikuttaa hämmentävän erilaiselta suomeksi julkaistun kirjallisuuden valossa. Etsimättä tulee mieleen Antony Beevor, jonka teoksessa Berliini 1945 venäläisten toimeenpanemien raiskausten mässäilevä kuvailu tuntuu jatkuvan loputtomiin.Sen sijaan minulla on käsitys (mahdollisesti virheellinen?!), että Beevorin kirjoissa Normandia 1944 ja paksussa yleisesityksessä Toinen maailmansota länsiliittoutuneiden sotilaiden tekemät raiskaukset sivuutetaan jokseenkin tyystin. Beevorin on kuitenkin entisenä brittiarmeijan upseerina (tiedän kyllä, että sodan jälkeen syntyneenä) täytynyt suurelta osin tietää. Mikäli arveluni osuu kohdalleen, Beevorin kirjat ovat jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka tarkoitushakuisia ja ideologisesti ehdollistuneita populaarit (tai vaikkapa tutkimuksenkin asuun verhotut) historiateokset pahimmillaan voivat olla. (Suomestakaan ei puutu aivan tuoreitakaan esimerkkejä toisilta aihealueilta.)
Jos Miriam Gebhardtin esittämät tiedot pitävät paikkansa, ne eivät luonnollisesti vähääkään kevennä puna-armeijan syntisäkkiä. Mielestäni on kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka emme enää likikään uskoisi mihinkään rankelaiseen ohjenuoraan (wie es eigentlich...), ei historiallinen tapahtuminen liioin minkään "sattuman" varassa ainakaan pääosin ole. Kyse on siitä, mitä jälkimaailmalle halutaan kertoa ja mistä vaieta.