Haik
Viestit: 158
Liittynyt: 21.08.06 09:13

André Swanström: SS-miehet, tulkinnat ja tendenssit . Kommentti Mikko Karjalaiselle

02.08.19 15:00

Lähteiden ja tulkintojen esiin nostaminen suomalaisia SS-miehiä koskevassa keskustelussa on tervetullut avaus (Historiallinen Aikakauskirja 1/2019) apulaisprofessori Mikko Karjalaiselta. Kirjani Hakaristin ritarit on toiminut alkusysäyksenä aiheesta käydylle populaarille (ja ajoittain vulgaarille) debatille, jossa on keskitytty suurelta osin analysoimaan Olavi Karpalon juutalaisten teloittamiseen viittaavaa kirjettä ja esittämiäni tulkintoja siitä. Karjalainen jumittaa kirja-arviossaan valitettavasti tämän populaarin debatin urille, aivan kuin kirjani tiivistyisi tämän yhden kirjeen esittelyyn. Samoin Karjalainen tekee pikaisia päätelmiä minun motiiveistani tutkijana ja päätyy, niin kuin niin moni aihetta harrastelijapohjalta kommentoinut nojatuolihistorioitsija, leimaamaan tulkintani ”tendenssimäisiksi”.

Apulaisprofessori Karjalainen pyrkii kuitenkin kirja-arviossaan kohottamaan kritiikkinsä akateemiselle tasolle. Vaikka Karjalainen kiinnittää huomiota tutkimusprosessin kannalta tärkeisiin asioihin, jää Karjalaiselta kuitenkin yksi aivan keskeinen asia huomaamatta: kirjani varsinainen kysymyksenasettelu ja tutkimustehtävä. Historiallisen Aikakauskirjan ohjeissa kirja-arvioiden kirjoittajille todetaan: ”Toimitus edellyttää, että kirja-arviot ovat asiallisia kritiikkejä, joissa selitetään kirjan näkökulma ja pääväitteet sekä arvioidaan niiden vahvuuksia ja heikkouksia.” Karjalainen pyrkii kärjistävästä ilmaisutavastaan huolimatta olemaan asiallinen, mutta hänen arvionsa ei tee oikeutta kirjani näkökulmalle eikä pääväitteille eikä se siis täytä kirja-arvioille asetettuja normeja. Jos Karjalaisella oli tarkoituksena kirja-arvion laatimisen sijaan pureutua poleemisesti ainoastaan yhteen Hakaristin ritarien teemoista, olisi hän kirja-arvion sijaan voinut valita tekstilleen toisen formaatin.

Karjalaisen olisi kannattanut syventyä aivan ensiksi kirjani alaotsikkoon: Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Otsikkotasolla sotarikokset eivät ole kirjani keskeisin teema, eivätkä ne ole sitä myöskään kysymyksenasettelussani, johon voi tutustua Hakaristin ritarien sivulla 30. Sotarikoksiin ja julmuuksiin osallistuminen ei siis ole kirjani ainoa tai edes keskeisin teema. Karjalainen noteeraa toki politiikan ja uskonnon osuuden sivumennen, mutta määrittelee itse uudelleen tutkimukseni perusteeman, joka Karjalaisen mukaan on kysymys siitä ”missä määrin suomalaiset SS-vapaaehtoiset osallistuivat sotarikoksiin itse”. Tässä omavaltaisessa tutkimustehtäväni uudelleenmuotoilussa Karjalainen ottaa siekailematta itselleen melkoisen tulkintavapauden. Kun Karjalaisen ote lipsuu näin pahasti metodologian portaiden ensimmäisellä askelmalla, ei hänen esittämänsä kritiikki rakennu kestävälle pohjalle. Ennen kuin Karjalainen ryhtyi kirjoittamaan kirja-arviota olisi hänen ollut syytä paneutua kysymyksenasetteluuni, joka on tieteellisen tutkimuksen lähtökohta.

SS-miesten uskonnollisuus ei saa apulaisprofessori Karjalaisen kirja-arviossa ollenkaan sijaa, vaikka se on yksi kirjani suurista teemoista. Karjalainen käyttää kuitenkin itse uskonnollisperäistä retoriikkaa syyttäessään minua ”ensimmäisen kiven heittämisestä”. Oman argumentoinnin pönkittäminen Jeesuksen sanoilla ei edusta tässä kohtaa Kleion palvelemista parhaimmillaan, ja lukija huomaakin, miten Karjalaisen viileä julkisivu rakoilee; sotahistorioitsija Karjalainen näyttäytyy tuohtuneena moralistina, joka tuomitsee kritiikkini Mauno Jokipiitä kohtaan ”ajojahtina”. Historioitsijan etiikkaan ei voida sisällyttää Karjalaisen imperatiivia, jonka mukaan kivi pitäisi jättää heittämättä eli kritiikki julkituomatta, jos kohde on kunnioitettu ja monumentiksi korotettu tieteenharjoittaja. Kritiikkini Mauno Jokipiitä kohtaan perustuu kumulatiiviseen evidenssiin eikä sitä ole rakennettu muutaman yksittäisen seikan varaan. Historiatieteessä on omat sääntönsä ja niiden rikkomisesta seuraa vastuu tiedeyhteisön edessä. Käyttämäni luonnehdinnat Jokipiin tutkimusetiikasta ovat sävyltään tiukkoja mutta vahvasti perusteltuja ja oikeutettuja.

IKL:n rooli suomalaisen SS-liikkeen taustaorganisaationa ja IKL:n sekä muiden fasististen järjestöjen suosio SS-miesten keskuudessa jää Karjalaisen kirja-arvion ulkopuolelle. Hakaristin ritareissa demonstroin erittäin selkeästi ja perusteellisesti, miten Mauno Jokipii vähätteli fasismin merkitystä niin värväystoiminnassa kuin suomalaisten SS-miesten poliittisissa kannoissa. Karjalainen väheksyy perusteellista arkistotutkimustani tuntematta itse läpikäymääni aineistoa sen koko laajuudessa. Mauno Jokipiin jälkien perkaaminen on ollut työläs ja tarkkuutta vaativa prosessi. Annan Jokipiille kirjassani tunnustuksen silloin kun se hänelle kuuluu. Muutamissa kohdissa viittaan itse myös Panttipataljoonaan. Tarkkaavainen lukija olisi huomannut, että oman tutkimustehtäväni kannalta olennaisiin kysymyksiin haen kuitenkin vastaukset suoraan arkistolähteistä, en Jokipiin tekstistä.

Tulkintani perustuvat koko alkuperäisen suomalaisen SS-vapaaehtoisjoukon kattaviin tilastoihin ja laajoihin analyyseihin eikä niitä voi mitenkään luonnehtia tendenssimäisiksi yleistyksiksi muutamista yksittäistapauksista. Kirjassani kritisoin Mauno Jokipiin ohella myös dosentti Mikko Uolan tapaa valkopestä IKL:ää ja Uolan yritystä kiistää IKL:n fasistinen luonne. Tässä olisi aineksia Karjalaisen peräänkuuluttamalle tieteelliselle keskustelulle, mutta tiedeyhteisö ei toistaiseksi ole tarttunut aiheeseen. Edes kritiikin kohde eli Mikko Uola itse ei ole vaivautunut kommentoimaan tätä. Tuoreessa kirjassaan Kunnian miehet. 75 vuotta suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten asevelitoimintaa 1943–2018 dosentti Uola sivuuttaa kritiikkini ja tyytyy ainoastaan referoimaan akateemisesti ja journalistisesti heikkotasoisimpia arvioita Hakaristin ritareista.

Dosentti Mikko Uolan nostaminen esiin suomalaisissa SS-yhteyksissä tuo valokeilaan Mikko Karjalaisen kehotuksen jättää luonnehdintani joistakin kriitikoistani SS:n aseenkantajina ilman painoarvoa. Uola kertoo itse teoksensa otsikon Kunnian miehiä olevan viittaus SS:n tunnuslauseeseen ”Meine Ehre heißt Treue” eli ”Kunniani on uskollisuus”. Uolalla ei tunnu olevan käsitystä siitä, että SS:n yhteydessä kunniasta puhuminen on äärimmäisen ongelmallista, olihan tuo SS-miehen ”kunnia” synonyymi sokealle epäinhimillisten käskyjen tottelemiselle, joka mahdollisti kansanmurhan toteuttamisen. Uolan esityksessä niin eversti Sampo Ahto kuin professori Ohto Manninen ovat keskeisiä SS-myytin puolustajia. Olen muissa yhteyksissä todennut heidän kritiikkinsä köykäisyyden. Kirjaani voi ja kuuluukin analysoida kriittisesti, enkä torju esimerkiksi eräitä professori Eino Murtorinteen esittämiä näkökantoja. Kritiikki, joka asettuu puolustamaan SS-myyttiä vastoin selkeästi perusteltuja uusia tutkimustuloksia näyttäytyy kuitenkin vääjäämättä SS:n aseenkantajuutena. Mikko Uola jatkaa sitkeästi Mauno Jokipiin jalanjäljissä kun hän on kirjoittanut SS:n perinteitä vaalivan yhdistystoiminnan historiikin. Uolan toimeksiantaja eli Veljesapu on SS-Aseveljet ry:n perinteiden jatkaja ja näin ollen siis myös SS:n henkisen perinnön vaalija maassamme. Kun SS-myyttiä pönkitetään SS:n tunnuslauseen alla SS-perinneyhdistyksen ja äärioikeistoa myötäkarvaan silittävän tutkijan voimin, voidaan todellakin puhua SS:n aseenkantajuudesta.

Samaan aseenkantajien joukkoon asettuu myyttiä puolustavaa retoriikkaa viljelevä muutaman tutkijan ydinjoukko. SS-myytin puolustajat kiistävät aluksi kaiken ja dokumentoidun tiedon tultua esiin he korostavat että syyllisiä oli ”vain vähän”. Karjalainen korostaa, että valtiollisen SS-selvityksen johtopäätökset koskevat ”vain hyvin pientä osaa vapaaehtoisten kokonaismäärästä”. Itse kirjoitin Hakaristin ritareissa että ”osa suomalaisista SS-miehistä syyllistyi sotarikoksiin”. Karjalainen näkee tässä heti oman tulkintansa mukaan ”laajemman yleistyksen”, vaikka en määrittele tarkemmin kuinka suuresta osasta tässä oli kyse. Toinen SS-myytin puolusteluun liittyvä defensiivinen retorinen strategia on sanamuodoiltaan tulkinnanvaraisiin tapauksiin keskittyminen ja syyttömyyden todistelu semantiikan avulla, kuten myös myöhemmin julki tulleessa Lennart Kihlströmin tapauksessa on käynyt.

Valtiollinen SS-selvitys on osoittanut, että SS-myyttiä puolustavat retoriset strategiat eivät ole pidemmän päälle kestäviä. Uusien todisteiden tultua julki kuva on tarkentunut ja myytin puolustaminen on tullut yhä vaikeammaksi. Vähättelyyn ja semantiikkaan pohjautuvien puheenvuorojen sijaan olisi korkea aika käydä apulaisprofessori Mikko Karjalaisen peräänkuuluttamaa faktapohjaista tutkimuskeskustelua. Tässä keskustelussa näkökulmaa voitaisiin perustellusti laajentaa yksittäisistä kirjeistä ja semantiikasta SS-miesten asemaan suomalaisen fasismin kontekstissa.

André Swanström
Kirkkohistorian dosentti
Åbo Akademi
(Kirjoitus ilmestyy Haikin numerossa 3/2019)

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”