Historiallisen Aikakauskirjan keskustelupuheenvuorot

[Haik]

ESKO SALMINEN: Vuoden 1918 sota herättää lisää keskustelua

Marko Tikka arvosteli Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/2008 Esko Salmisen teoksen Päättymätön sota 1918. Sisällissota julkisessa sanassa 1917–2007. Salminen kommentoi Tikan arviota.

Marko Tikka arvosteli tarkoitushakuisin ja kevein perustein teostani. Tällaisiin kirja-arvosteluihin ei kannattaisi vastata, ellei kyseessä olisi Historiallisen Aikakauskirjan kaltainen arvovaltainen foorumi. Jo kirjoituksensa alussa Tikka esittää väitteen, jonka mukaan minä olen oman teokseni alkajaisiksi tuonut esille sen, miten vuoden 1918 sota tulisi tulkita. Mihin tällainen väite tutkimukseni ”lähtökohdasta” perustuu? Entä toinen, vahvasti liioiteltu väite kirjan avoimesta poliittisesta asenteellisuudesta?

Olisin myös, Tikan kannanottojen mukaan, tuonut kirjani alussa esille ”lopullisen totuuden” vuoden 1918 sodasta ja näin naulannut tutkimukseni siihen! Kaikki nämä väitteet osoittavat, että Tikka ei ole lukenut kunnolla koko kirjaani – tai on vain katsellut siitä omiin leimaamistarkoituksiinsa sopivia kohtia. Sodan molempien osapuoltenhan, niin punaisten kuin valkoistenkin, lähtökohdat ja tavoitteet sekä sodan jälkikuva on pyritty tuomaan esiin massiivisesta aineistosta mahdollisimman tasapuolisesti.

Olen aiemmin arvostanut Marko Tikkaa puolueettomana ja ammattitaitoisena tutkijana. Nyt Tikka kuitenkin sisällyttää kirjoitukseensa joitakin tyhjänpäiväiseen yliopistoliturgiaan kuuluvia heittoja. Niiden perusteella Tikka sitten syyttää teostani analyyttisyyden puutteesta. Minkäänlaista analyysiä tutkimukseni tavoitteista, metodista, laajasta lähdepohjasta tai sisällöstä ei Tikka itse tarjoa. Liioin hän ei riittävästi ota huomioon esipuheessa esitettyjä työn metodia ja tavoitteita eikä suhteuta niitä kirjan sisältöön.

Tikka ei myös mitenkään huomioi sitä, että julkista sanaa koskevassa mielikuvahistoriassani tarjotaan ensimmäinen perusselvitys tästä tutkimattomasta aihepiiristä aikavälillä 1917–2007. Tutkimusmateriaali käsittää ko. ajalta kirjallisuuden, lehdistön, politiikan ammattilaisten, valtion johtajien ja tutkijoiden tekstien analyysin. Materiaali perustuu näin maan arvovaltaisimpiin kirjoittajiin. Tekstien perusteella hahmotetaan pitkän aikavälin kuva sisällissodan vaikutuksesta myöhempiin kriiseihin, Suomen politiikkaan sekä kansalaisten mieliin 1918 sodan alkamisesta nykypäivään.

Tikkaa näyttää ärsyttäneen myös se, että olen arvostellut uusinta, sisällissotaa koskevaa tutkimusta siitä, että ko. töitä on paljolti tehty ”hävinneiden ehdoilla”. Joidenkin johtavien lehtien mukaanhan Suomessa on paljolti päässyt vallalle ”punertava puolitotuus” sisällissodasta. Ilman erityistä tutkimustakin on helppo havaita esimerkiksi se, että mediassa on nyt sodan 90-vuotismuiston yhteydessä esitetty laajasti valkoisten tekemiä surmia, sotaa edeltäneen ja sen aikaisen punaisen terrorin jäädessä vähemmälle huomiolle. Tässä tietysti todettakoon, että tutkimus ja media voivat vapaassa maassa valita suvereenisti aiheensa ja tavoitteensa myös vuosien 1917–1918 kohdalla.

Kritiikkini on lisäksi koskenut sitä, että yli 36 000 uhria vaatineen väkivaltaisen kapinan syistä ja arvopohjasta on viime aikoina yleensä vaiettu. Esimerkiksi Martti Häikiö on huomauttanut Helsingin Sanomissa, 6.4.2008, että vuoden 1918 sodan historian käsittely on alkanut usein vasta siitä, kun SDP:n aloittama punakaartien hyökkäyssota kääntyi perääntymiseksi ja tappioksi, ja sodan aloittajista eli laillisen hallituksen vastaisen kapinan tekijöistä tuli sodan uhreja.

Lisäksi on pyritty vaikenemaan siitä, että valkoisten voitto pelasti Suomen itsenäisyyden, kansanvallan ja samalla parlamentarismin. Nämä seikathan useat johtavat histo-rian tutkijat ja SDP:n omat johtavat poliitikotkin ovat eri yhteyksissä ja eri aikoina tunnustaneet.

Historiallinen Aikakauskirja, 2/2008

[Haik]

JUKKA LINDSTEDT: Tarkennus

Heikki Ylikangas vastasi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 1/2008 Pasi Tuunaisen kirja-arvioon (HAik 4/2007). Jukka Lindstedt tarkentaa häneen kohdistuvia väitteitä.

Ripeäliikkeisenä miehenä Ylikangas käytti vastineensa yhteydessä tilaisuutta hyväkseen heitelläkseen piikkejä myös suuntaani. Ylikankaan suuhuni laittamalla pohdiskelulla, jonka muka olisin esittänyt 5.12. 2007 pidetyssä seminaarissa, ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä seminaarissa pitämäni alustuksen kanssa enkä ole sellaista muuallakaan esittänyt.

Ylikangas ilmoittaa minun väitelleen rikosoikeudessa, ei siis oikeushistoriassa. Oppiaineiden rajat eivät tiedekunnassamme olekaan kovin jyrkät. Tällä kertaa Ylikankaan muisti kuitenkin pettää. Vastaväittäjänäni toimineen oikeushistorian professori Jukka Kekkosen lausunnon mukaan kirja kuuluu ”olennaisimmilta osiltaan” oikeushistorian alaan. Arvosanalautakunta otti lähtökohdaksi oikeushistorian oppiainekohtaisen arvosanakäytännön ja totesi, että kirjassa on myös selkeitä kriminologisia, oikeussosiologisia ja rikosoikeudellisia painotuksia. Arvosanalautakunnan muodostivat professorit Eero Backman, Jukka Kekkonen ja Heikki Ylikangas. Mainittakoon vielä, että kirjani laajasti HAik 3/1999:ssä esitelleen Heikki Halilan mukaan työ on oppiaineluokitukseltaan ja sisällöltään oikeushistoriallinen.

Mitä itse asiaan eli kesän 1944 tapahtumiin ja Ylikankaan niitä koskeviin tulkintoihin tulee, esitän arvioni niistä toisessa yhteydessä.

Historiallinen Aikakauskirja, 2/2008

[Trilisser]

Selasin tällä viikolla kirjastossa vuosina 1992-2002 ilmestyneet Historialliset Aikakauskirjat yhtä numeroa lukuunottamatta jonka ilmeisesti joku on kokenut tarpeelliseksi omaan kokoelmaansa. Luin osan artikkeleista ja jotakuinkin kaikki pääkirjoitukset. Ohto Mannisen pääkirjoitukset olivat asiallisia ja kiihkottomia tekstejä joita luki mielelleen. Mutta Juha Sihvolan tartuttua ruoriin sävy muuttui vastenmieliseksi moralisoinniksi ja kovin yksipuoliseksi omien arvojen ylemmyyden saarnaamiseksi. Ainoastaan Sihvolan vastine Henrikki Heikan propagandatekstiin Kanava-lehdessä oli tekstiä jota pystyi lukemaan ilman suurempaa ihmettelyä.

[ralf64]

SPR:n entinen apulaispääsihteeri Gunnar Rosen kirjoittaa miehityshallinnosta kirjassaan "Suomalaisina Itä-Karjalassa. Sotilashallinnon ja Suomen Punaisen Ristin yhteistoiminta 1941–1944".

"Ennen Churchillin, Rooseveltin ja Stalinin tapaamista Teheranissa syksyllä 1943 Neuvostoliitto käynnisti Suomea vastaan propagandakampanjan, jonka tarkoituksena oli maan maineen mustaaminen länsivaltojen silmissä ennen rauhanneuvottelujen aloittamista. Suomalaismiehitys Itä-Karjalassa esitettiin yhtä julmaksi kuin saksalaisten toiminta itäalueillaan.

Sotatoimialueilta evakuoituja venäläisiä siviilejä varten perustetut siirtoleirit rinnastettiin suoraan natsien keskitysleireihin. Karjalaisten suosiminen venäläisväestöön verrattuna ja ensimmäisen sotavuoden nälänhätä esitettiin harkittuna kansanmurhana. Venäläispropagandan väitteitä on suomalaisissakin julkaisuissa ja tiedotusvälineissä toistettu viime vuosiin saakka".

Gunnar Rosén – SPR:n entinen apulaispääsihteeri – esittää suomalaismiehityksen kokonaan uudessa valossa perustaen esityksensä aiemmin julkaisemattomaan Itä-Karjalan lääkintäkomentajan Aarne Vallen yksityisarkistoon ja Suomen Punaisen Ristin arkistoaineistoon.

Kenttätyö ja asenteiden kehitys kuvataan sisältäpäin sotilashallinnon ja Punaisen Ristin työntekijöiden silmin. Todellisuudessa Itä-Karjalaan luotiin kesken sodan kattavampi terveydenhuolto- ja sosiaalijärjestelmä kuin samanaikaisessa Suomessa. Lapsikuolleisuus aleni puoleen ja siviilien aikuisten suomalaiselle tasolle. Puolueeton ruotsalais-sveitsiläinen lehtimiesretkikunta kiitti suomalaismiehitystä esimerkillisen inhimilliseksi.

[ralf64]

PS. Galina Sankon ottama valokuva on todettu tutkimuksissa tyypilliseksi propagandakuvaksi. Ellen aivan väärin muista, lapsille luvattiin karamellit palkkioiksi siitä että suostuivat kuvattavaksi. Kiinnittäkääpä huomioita suhteellisen hyvävointisiin lapsiin kuvissa. Pulleat posket monellakin. Vrt. vaikkapa Ukrainan talven 1932-33 kuviin...

[Haik]

Jorma Kalela: Historiantutkija ja politiikka

Uutispäivä Demari julkaisi 7.11.2008 Pilvi Torstin haastattelun, jossa tämä kertoi tutkineensa, miten politiikka käyttää historiaa. Jorma Kalela kirjoittaa kirjaa siitä, miten historiantutkija tekee politiikkaa. Asetelmassa ei ole kysymys keskenään kilpailevista hankkeista, joista toinen olisi ”oikeampi” kuin toinen. Olennaista on, että samaa teemaa tarkastellaan kahdesta erilaisesta näkökulmasta.1

Juuri erilaisten näkökulmien olemassaolo ja välttämättömyys valita niistä jokin kuvaa historiantutkijan suhdetta politiikkaan. Torsti perusteli valintansa sillä, että historiaa käyttämällä on syvennetty poliittisia ristiriitoja. Oman ratkaisuni lähtökohtana on näkemys, jonka mukaan historiantutkijat eivät ole tehneet itselleen selväksi, mikä on heidän oman alansa tehtävä yhteiskunnassa.

Näkökulmien valinnat ovat poliittisia ratkaisuja. Torsti korostaa, ettei menneisyyttä saa painaa piiloon, koska ”se on osa kansojen ja ihmisten identiteettiä”. Hänen väitöskirjansa tavoitteena oli tukea monikulttuurisen perinteen elpymistä entisen Jugoslavian alueella ja toive kahden viimeisen vuosikymmenen jäämisestä ”epänormaaliuden tilaksi”. Nämä pyrkimykset edellyttivät historian poliittisen käytön selvittämistä.

Suomessa tilanne on toinen kuin entisissä sosialistimaissa tai niissä maissa, joissa on toiminut totuuskomissioita. Torstin tavoin pidän perusteltuna Erkki Tuomiojan kantaa, jonka mukaan komissioita ei tarvita, jos on riittävästi vapaata tutkimusta ja avoimet arkistot. Kovin monessa maassa ei historiantutkija ole yhtä vapaa tekemään tutkimusta kuin Suomessa.

Silti joutuu suomalainenkin historiantutkija ottamaan työssään kantaa politiikkaan. Tällä en viittaa sen kaltaiseen tilanteeseen, joka vallitsi maassamme aina 1960-luvulle saakka. Silloinhan oli neljän vuosikymmenen ajan hyväksytty vain ”valkoinen totuus” vuodesta 1918. Tärkeätä on muistaa, ettei ole välttämätöntä ajatella politiikkaa vain oman työn mahdollisena rajoitteena. Tutkijalla voi myös olla positiivisia tavoitteita.

Kaksi vuosikymmentä sitten kirjoitin, 2 että ”historialliset argumentit (ovat) kadonneet 1970- ja 1980-lukujen suomalaisesta politiikasta. Ratkaisuja ei suhteuteta sen paremmin yhteiskunnan menneeseen kuin tulevaankaan kehitykseen – muutoin kuin taloudellista kehitystä ilmaisevien lukusarjojen tasolla.” Tuolloin olin huolestunut ”suomalaisen yhteiskunnan historiattomuudesta ja perinteettömyydestä”, enkä usko, että tilanne olisi tänään olennaisesti parempi.

Viimeistelyvaiheessa olevassa kirjassani esitän saman lähtökohdan toisin. Historia ei ole alan tutkijoiden etuoikeus, vaikka moni meistä niin ajatteleekin. Se ei myöskään ole historioitsijoiden keksintö, kuten jotkut postmodernistiset ajattelijat väittävät. Historia on yhteiskunnan jäsenten yhteinen tuote: menneisyyttä tulkitaan alati jatkuvassa prosessissa, johon me kaikki, niin alan ammattilaiset kuin muutkin osallistuvat.

Historiaa eivät ole pelkästään merkittävät kansalliset tai paikalliset tapahtumat. Historia on jokapäiväistä 3 siinä merkityksessä, että menneen tulkinnat vaikuttavat mitä moninaisimmilla tavoilla ihmisten ajatteluun ja toimintaan. Menneitä asioita ja tapahtumia voidaan myös tarkastella lukemattomista näkökulmista. Eri ihmiset myös arvottavat menneitä asioita ja tapahtumia eri tavoin. Näin ajateltuna kaikki yhteiskunnan jäsenet, eivätkä vain alan ammattilaiset, ovat historiankirjoittajia.

Historiantutkijoilla on kuitenkin erityisasema, koska heidän tehtävänään on tuottaa tietoteoreettisesti kestävää tietoa menneestä. Se oikeuttaa heidän ammattinsa ja sitä heiltä myös odotetaan. Samankaltainen ennalta annettu lähtökohta on välttämättömyys tehdä toistuvasti poliittisia ratkaisuja. Halusivat he sitä tai ei, heidän valintansa ”avaavat tai sulkevat, laajentavat tai supistavat inhimillisen toiminnan näköaloja”, kuten Pauli Kettunen asian esittää. 4

Historiantutkija osallistuu historian yhteiskunnallisen kirjoittamisen prosessiin monilla sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole ilmeisiä. Niiden nostaminen näkyviin, keskusteltaviksi, on työn alla olevan kirjani tavoite. Perusidea on sama kuin jo vuonna 1972 julkaisemassani Historian tutkimusprosessi -teoksessa, jonka avasin historiantutkijalle asettuvalla vaatimuksella ”kontrolloida … kahteen suuntaan vaikuttavaa yhteiskunnallista sidonnaisuuttaan”. Hän

”ei voi paeta yhteiskuntaa, asettua historian ulkopuolelle: vastauksilla hänen kysymyksiinsä on yhteiskunnallisia seurauksia; toisaalta tutkijan tulkinnasta ja siten historiallisesta tilanteesta riippumattoman tiedon saavuttaminen menneisyydestä on mahdotonta.”5
HAik 4/2008

1. Kalelan teoksen työnimenä on The Historian in Society ja sen julkaisee todennäköisesti Palgrave Macmillan vuonna 2009.
2. Jorma Kalela (1986) Näkökulmia tulevaisuuteen. Paperiliiton historia 1944–1986, Paperiliitto; Helsinki, 113–119.
3. Tästä enemmän ks. Jokapäiväinen historia (2001), toim. Jorma Kalela ja Ilari Lindroos. Tietolipas 177, SKS, Helsinki.
4. Historian poliittisuus ja kansallinen katse. Historiallinen Aikakauskirja 1/2003, 9. Ks. myös Pauli Kettunen (2008) Globalisaatio ja kansallinen me, Vastapaino, Tampere, 24–48.
5. Historian tutkimusprosessi. Metodinen opas oman ajan historiaa tutkiville. Gaudeamus; Helsinki 1972, 11.

[Trilisser]

Eilen illalla vilkaisin uusinta HAikia ja huomasin Kimmo Katajalan arvostelun Max Engmanin kirjasta Raja. Ko. kirjan lainasin äskettäin enkä olen sitä vielä kokonaan lukenut jota rajaan kommenttini Katajalan kirjan fyysiseen puoleen kohdistuvaan kritiikkiin.

Katajalan mielestä kirja on liian pitkä, olisi pitänyt supistaa puoleen tai jopa kolmasosaan. Näille lukijoille sanon suoraan, että lukekaa uusia Jerry Cottoneja, ovat suppeita ja lyhyitä. En kerta kaikkiaan voi ymmärtää näitä "supistajia" jotka jo tuhosivat esim. melko tuoreen Matti Lappalaisen kenraalielämäkerran. Mikähän olisi Katajalan reaktio Eric Lacroixin kirjaan japanilaisista risteilijöistä, onhan siinä liki 900 n. A4-kokoista sivua...

Kuvatekstitkin ovat hänen mielestään liian pitkiä. Hmm, itse olen toista mieltä sillä en voi sietää ollenkaan lyhyitä kuvatekstejä tyyliin "Suomalaisia sotilaita Karjalan kannaksella." Etenkään jos kirjassa on merkittävä määrä kuvitusta kuten Engmanin kirjassa on.

Arvostelussa moititaan myös taittoa. Onhan se hieman "ilmava", mutta merkkimäärä eli tekstimäärä per sivu on kuitenkin varsin kohtuullinen valitun kirjasimen ansiosta eli taitto näyttää harsummalta kuin se on. Engmanin kirjan taitto on kyllä valovuosia edellä esim. Timo Soikkasen UM:n historian uusimmasta osasta, sillä jälkimmäinen on pilattu pahimmalla virheellä mitä tiedän eli liehuvalla taitolla.

[Haik]

Ulla Aatsinki tarkastelee työyhteisöjä ja työkulttuureja sekä niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Hänen esimerkkeinään ovat Lapin metsätyöntekijät sadan vuoden takaa ja tämän päivän tietotyöntekijät.

Suomen, saati Lapin sadan vuoden takaisesta yhteiskunnallisesta liikehdinnästä tai siihen vaikuttaneista olosuhteista ei äkkiseltään näe yhteyksiä tähän päivään, niin kaukana ajallisesti ja paikallisestikin ne tuntuvat olevan. 1900-luvun alun agraariyhteiskunnasta puutteellisine koulutustasoineen ja epätasaisine tulonjakoineen on tultu korkean koulutuksen ja teknologian yhteiskuntaan, jossa hyvinvointi jakaantuu aikaisempaa tasaisemmin. Tänään ihmisillä on perustuslain takaama oikeus yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen, kun taas autonomian ajalla ja itsenäistymisen alkuvuosina kysymys vallasta ajoi suomalaiset kamppailuihin ensin tsaaria, sitten toisiaan vastaan.

Tuolle ajalle ja nykypäivälle on kuitenkin yhteistä muutos, uuden ja vanhan kohtaaminen, mikä nostaa pintaan yllättävän samankaltaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Tarkastelen työyhteisöjä ja työkulttuureja sekä niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta sadan vuoden perspektiivissä.

Sosiologi Richard Sennett on tutkinut vanhan ja uuden kapitalismin kulttuuria. Hänen mukaansa 1800-luvulla muotoutuneen vanhan, sosiaalisen kapitalismin kulttuurin perusta olivat protestanttinen etiikka, preussilainen kuri ja byrokraattinen hierarkia. Sosiaalinen kapitalismi lähti kukoistukseen Saksasta, jossa valtakunnan kansleri Bismarck minimoi yhteiskunnalliset levottomuudet sitomalla rahvaan valtion palvelukseen. Käytännössä se tarkoitti massarekrytointeja julkisten instituutioiden alemmille tasoille. Toimeenpanovalta organisoitiin pyramidin muotoon. Sennetin sanoin ”Pyramidi on rationalisoitu eli jokaisella viralla, jokaisella pyramidin osalla on oma määritelty tehtävänsä. Mitä alemmas laskeudutaan (pyramidissa) ja mitä vähemmän valtaa ihmisellä on, sitä useampi heitä mahtuu organisaatioon”.(1)

Sosiologi Max Weber kutsui tällaista tiukan hierarkkista, byrokraattista instituutiota rautahäkiksi, jossa vallitsi kurinalainen, viivästyneen palkitsemisen oppi. Rautahäkkiä sovellettiin laajasti yhteiskunnassa eri puolilla teollistunutta maailmaa, se levisi myös yksityiselle puolelle, suurten tuotantolaitosten toimintatavaksi. Työntekijä-statuksen myötä muuten vähäosainen kansalainen sai siis paikan, roolin ja merkityksen yhteiskunnassa. Korvaukseksi hyvin tehdystä työstä työntekijä mahdollisesti palkittiin vuosikymmeniä myöhemmin ansiomerkein, ylennyksin tai palkankorotuksin. Joka tapauksessa hän pääsi rakentamaan oman elämänsä tarinaa, jonka saattoi kytkeä osaksi suurempaa kansallista kehystä. Yksittäisten kansalaisten turvallisella ja jatkuvuutta korostavalla elämäntarinalla taattiin heidän lojaaliutensa valtiota ja työnantajaa kohtaan, mutta myös yhteiskuntarauha.(2)

Työkulttuurit ja sitouttaminen

Oliko sosiaalisen kapitalismin piirteitä havaittavissa Lapissa, siellä sijaitsevilla työmailla? Alueella ei ollut valtion virastoja ja instituutioita, jotka olisivat sitoneet paikallista rahvasta pyramidin alaosaan. Tutkimusalueella julkisen vallan edustajia oli harvassa – lähinnä kussakin pitäjässä nimismiehet, poliisit, opettajat, alueelliset metsänhoitajat ja papisto. Valtion instituutioiden varaan pyramideja ei rakennettu. Pohjois-Suomessa palkkatyön yleistyminen nojasi metsäteollisuuden ekspansioon. 1910-luvulle tultaessa sahaustoiminta ja siihen liittyvä raaka-aineen hankinta värittivät lappilaista arkea Kemistä Kuolajärvelle, Simosta Kittilään. Varsinaisia teollisuusyhteisöjä Lapissa oli vain Perämeren rannikolla, Kemissä, Alatorniossa ja Simossa. Pääosa teollisuuden palkkatyöstä tehtiin savotoilla ja uittotyömailla muualla maakunnassa. Millaisia nämä työyhteisöt olivat luonteeltaan?

Tehdasyhteisöjen sosiaalinen järjestys rakentui patriarkaaliselle mallille. Työnantaja, tehtaanomistaja, huolehti työntekijöidensä asumisesta, perheestä ja vapaa-ajasta parhaaksi katsomallaan tavalla. Tehtaan työntekijämäärää ei kuitenkaan kasvatettu keinotekoisesti. Metsäteollisuus oli maailmanmarkkinoilla operoivaa, suhdanneherkän alan teollisuutta. Se näkyi nousukausien kasvaneena rekrytointina ja vastaavasti laskusuhdanteen irtisanomisina. Taloussuhdanteiden sykli oli sen verran lyhyt, että sama perhe ehti kokea pulan useamman kerran lasten kasvaessa aikuisiksi. Sahayhteisöt siis joustivat markkinoiden mukaan, mikä hämärsi yhteisön jäsenten käsitystä omasta roolistaan ja paikastaan työyhteisössä ja viime kädessä heikensi heidän lojaaliuttaan työnantajaa kohtaan.

Metsäteollisuuden raaka-ainehankinnassa sitouttavia, lojaaliutta lisääviä tekijöitä oli vielä vähemmän kuin tehdasyhteisöissä. Savottojen ja uittotyömaiden työsuhteet olivat määräaikaisia. Kuulopuheet hakkuista saivat miehet lähtemään kotoaan useiden kymmenien, usein satojenkin kilometrien päähän työnhakuun. Esimerkiksi Kuolajärveltä, nykyisestä Sallasta, saatettiin lähteä savottatöihin Ivaloon marras - maaliskuun väliseksi ajaksi. Neljänsadan kilometrin matka taitettiin hiihtäen tai hevoskyydillä. Hakkuiden päätyttyä metsätyömies otti reppunsa pykälään ja suuntasi kohti uusia savottoja – tosin tietämättä itsekään, missä ne sijaitsivat. Työsuhteiden pätkittäminen, työpaikkojen vaihtelevuus ja usein työn suorittamiseksi vaadittu pitkäaikainen oleskelu savotoilla, kyläyhteisöjen ulkopuolella aiheuttivat taloudellista epävarmuutta ja vaikeutta kiinteyttää sosiaalisia verkostoja.(3)

Sosiaalisen kapitalismin jäljet Lapissa olivat heikkoja. Palkkatyö ei liiemmin tarjonnut virikkeitä yhteisen kansallisen hyvän rakentamiseen valtion tai työnantajan ohjauksessa kuin ei myöskään taloudellista turvaa. Lapin metsätyöntekijöiden työkulttuurissa oli itse asiassa paljon samankaltaisia piirteitä, mitä Sennett tuo esiin kuvaillessaan uuden kapitalismin työkulttuuria.

Sennetin mukaan uuden kapitalismin kulttuuri perustuu jatkuvalle liikkeelle, uusien riskien hallinnalle ja kilpailulle. Yrityskulttuurissa korostuu jatkuva voiton maksimointi, joka aiheuttaa yritysrakenteeseen ja toimintatapoihin nopeallakin aikataululla tapahtuvia muutoksia. Taloudellisten toimijoiden suunnitelmallisuus rajautuu neljännesvuosiin, kehittyneen viestintäteknologian tehdessä toiminnasta ympärivuorokautista. Työelämän äärimmilleen viritetty tuloshakuisuus merkitsee työntekijöille usein taloudellista, mutta myös henkistä ja sosiaalista epävarmuutta. Muutokset yrityksen tuotantotavassa, esimerkiksi uuden teknologian tai uuden tuotantopaikkakunnan muodossa, voivat vähentää rajusti työntekijöiden määrää. Toisaalta työn uudelleen organisointi ja työn projektiluonteisuus merkitsevät usein määräaikaisia työsuhteita, ja tiimin tiuhaan vaihtuvia jäseniä.(4)

Sennettin mukaan uuden kapitalismin kulttuuri siis heikentää työsuhdeturvaa ja murentaa työnteon henkistä pohjaa:

Työsuhteiden määräaikaisuus ei tuo turvaa eikä jatkuvuutta työntekijän arkeen, jolloin hänellä ei tule mahdollisuutta suunnitella elämäänsä pitkällä aikavälillä.
Vaihtuvat projektit ja hankkeet estävät työntekijää syventymästä ja keskittymistä työhönsä ammattitaidolla. Kiireisten aikataulujen ja osiin pilkottujen työtehtävien vuoksi työntekijä ei kykene sitoutumaan työhönsä niin hyvin kuin haluaisi, saamaan työstään ammatillista tyydytystä, mikä on työntekijän omanarvontunnon kannalta olennaista.
Jatkuvasti vaihtuvat roolit työelämässä estävät kiinteiden, merkityksellisten verkostojen syntymistä työyhteisössä. Toinen työntekijä ei ole enää kollega vaan kilpailija, jota arvotetaan hänen hyödyllisyytensä mukaan.(5)

Pätkätyöläisten yhteiskunnallinen merkittävyys ja sitoutumisen
suunnat

Suomessa edellä esitetystä kuvauksesta tunnistanevat itsensä erityisesti tietotyöntekijät, myös yliopistolaiset. Itse asiassa 1900-luvun alun metsätyöntekijän ja 2000-luvun tietotyöntekijän työhistoriassa ja -kulttuurissa näyttäisi olevan muutakin yhteistä kuin pätkätyöt, taloudellinen epävarmuus ja vaihtuvat työyhteisöt. Kummallakin ammattikunnalla on ollut tärkeä panoksensa Suomen taloudelliseen kehitykseen omana aikanaan: metsätyöntekijöillä 1800–1900-lukujen vaihteesta alkaneeseen metsäteollisuuden kasvuun ja tietotyöntekijöillä 1900–2000-lukujen vaihteen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen ja teknologiateollisuuden menestykseen. Heidän osuutensa ammatissa toimivasta väestöstä on ollut suuri omana aikanaan. Lisäksi molempien ammattikuntien keskeinen työtä määrittävä tekijä on ollut, ainakin niiden alkuvaiheissa, vapaus – hakkutyömailla vapaus agraariyhteisön isäntävallasta ja tiedemaailmassa akateeminen vapaus, tieteenvapaus. Ehkä listaan voisi vielä lisätä siirtotyöläisyyden; 1900-luvun alun Suomessa työ kuljetti maakunnasta toiseen, nykyään yhtä useammin ulkomaille.

Joidenkin yhteiskuntakriitikkojen mielestä myös tietotyöntekijöiden yhteiskunnallinen rooli tulevaisuudessa tulisi olemaan samanlainen kuin metsätyöntekijöillä oli aikoinaan. Sosiologia Daniel Bell ennakoi jo 1970-luvulla, kuinka jälkiteollinen yhteiskunta muuttuu informaatioyhteiskunnaksi, jossa tieteillä ja tiedolla on keskeinen merkitys. Koulutuksen myötä yhteiskunnan luokkarakennetta määrittää tiedon määrä, sen käytettävyys ja mahdollisuus päästä tiedon lähteille. Bellin informaatioyhteiskunta kerrostuu kolmeen luokkaan: eliittiin, jonka muodostavat osaavat johtajat ja tiedemiehet, keskiluokkaan, johon kuuluvat insinöörit ja professorit sekä proletariaattiin, johon kuuluvat teknikot ja muu opettajakunta.(6) Myös sosiologi Manuel Castells painottaa tiedon merkitystä nyky- ja tulevissa yhteiskunnissa. Tiedon hallinta – ja nimenomaan hallinta – merkitsee valtaa ja taloudellista riippumattomuutta. Hän toteaa yhteiskuntarakenteen jatkavan polarisoitumista kahteen osaan, ylä- ja alaluokkaan, tiedon ja innovaatioiden ollessa rajanjakajana.(7)

Vuodet eivät ole toistensa veljiä, eivätkä varsinkaan vuosisadat. Vaikka edellä kuvatuissa työyhteisöissä ja työkulttuureissa olisikin samankaltaisia piirteitä, ovat ne eri aikakausilta, niille ominaisine kehityskulkuineen ja viitekehyksineen. Siinä, missä työntekijöiden omaksumat, leimaa-antavat piirteet sata vuotta sitten olivat yhteistoiminta ja solidaarisuus, ovat ne nykyään individualismi ja kilpailu. Tänä päivänä työkeskeinen ajattelutapa syö niin työntekijöitä kuin työelämän ulkopuolella oleviakin. Tutkija Hilkka Rekolan mukaan ajattelutapa on jo muuttanut arvojamme ja identiteettiämme niin, että peilaamme itseämme ja yhteiskuntaa työn ja työelämän kautta – aivan kuin ihmisen arvo perustuisi työhön ja nykyisen työelämän vaatimusten täyttämiseen.(8) Ulkopuolelle pudonneet eivät saa välttämättä yksin uudelleen otetta työelämästä, mutta he eivät myöskään hakeudu yhteen, niin suuri on menestymisen ja individualismin paine ollut tähän päivään saakka. Arvomaailma heijastuu myös muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan, osallistuminen ja vaikuttaminen on ulkoistettu ammattilaisille.

Sen sijaan 1900-luvun Lapissa työkokemuksilla ja työyhteisöllä oli voimakas vaikutus kansalaisten yhteiskunnalliseen toimintaan. Vaikka palkkatyö suhdanneherkilläkin aloilla antoi työntekijöille itsenäisyyttä suhteessa vanhaan isäntävaltaan, ei se luonut taloudellista turvaa. Määräaikaistyö ja vaihtuvat työyhteisöt eivät myöskään tarjonneet mahdollisuutta sitoutua yhteiskuntaan työn kautta. Taloudellinen epävarmuus ja vallan epätasainen jakautuminen ruokkivat osaltaan työväestön poliittista, yhteiskunnallista toimintaa aina radikalisoitumiseen asti.

Työ ei kuitenkaan ollut ainoa vaikuttava tekijä kansalaisten määrittäessä paikkaansa yhteiskunnassa. Oli muitakin tapoja tehdä ja tuntea itsensä merkitykselliseksi, yhteiskunnallisesti hyödylliseksi, kuten osallistuminen kansalaisliikkeisiin. 1800-luvun lopulla Suomi oli murroksessa: kansakunnan rakentamistyö eteni laajalla rintamalla, tsaarin valtaa ja säätyvaltiopäiväjärjestelmää kritisoitiin, kunnallisvalta natisi liitoksissaan. Myös työväestö osoitti aktiivisuutta itseään koskevassa päätöksenteossa alkuun raittiusliikkeen, sitten nuorisoseuran ja lopulta työväenliikkeen riveissä.(9)

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen, osallistuminen vallankäyttöön tai yritys päästä siihen mukaan, antoivat työväestölle tilaisuuden tehdä itsensä merkitykselliseksi. Työntekijät sitoutuivat yhteiskuntaan omin ehdoin, he rakensivat itse oman yhteiskunnallisen instituutionsa, oman rautahäkkinsä – työväenliikkeen muodossa. He pyrkivät aktiivisesti solmimaan sosiaalisia verkostoja ja merkityksellisiä sidoksia sekä liikkeen sisällä että sen ulkopuolella. Mutta työväenliikkeen jäsenten kokemukset ja verkostot eivät olleet samanlaisia kaikkialla Suomessa. Esimerkiksi Lapissa yhteisöjen eri tasoja yhdistävien sosiaalisten siteiden niukkuus ja taloudellinen epävarmuus muokkasivat alueen työläisten tapaa katsoa yhteiskuntaa, ja heidän näkökulmastaan Suomi näytti hiukan toisenlaiselta. Lapissa sosiaalidemokraattinen rautahäkki muuttui ajan myötä kommunistiseksi.(10) Ja siinäkin näytti olevan sama logiikka kuin muussa yhteiskunnallisessa kehityksessä: mikäli rautahäkin kaikki osapuolet eivät saaneet tilaa ja merkitystä, ne kääntyivät valtaapitäviä vastaan ja etsivät itse oman tiensä.

Tai niin kuin Richard Sennett toteaa: ”Miten voi sitoutua instituutioon, joka ei ole sitoutunut sinuun?”(11)

1. Sennett, Richard (2007) Uuden kapitalismin kulttuuri, Vastapaino, Tampere, 33.
2. Sennett 32–40, 70–75.
3. Ulla Aatsinki (2009), Tukkiliikkeestä kommunismiin. Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918, Tampere University Press, 326–367.
4. Sennett 40–46, 49–56.
5. Sennett 84–87, 106–109, 115–120, 180–181.
6. Juha Suoranta – Juha Kauppila – Juha Mäki-Ketelä (2008) ”Näkökulmia informaatioyhteiskuntaan ja aikuisten mediakasvatukseen”, teoksessa Aikuiskasvatus risteysasemalla. Johdatus aikuiskasvatukseen (Juha Suoranta – Juha Kauppila – Hilkka Rekola), Joensuun täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja Sarja B Oppimateriaali: 25, Joensuun yliopistopaino, 213–218.
7. Juha Kauppila – Juha Mäki-Ketelä – Emilia Valkonen – Päivi Harinen (2008), ”Aikuiskasvatus ja markkinoiden voima”, teoksessa Aikuiskasvatus risteysasemalla. Johdatus aikuiskasvatukseen (Juha Suoranta – Juha Kauppila – Hilkka Rekola), Joensuun täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja Sarja B Oppimateriaali: 25, Joensuun yliopistopaino, 260–261.
8. Hilkka Rekola (2008) ”Aikuiskasvatuksen merkitys työelämän muutoksessa”, teoksessa Aikuiskasvatus risteysasemalla. Johdatus aikuiskasvatukseen (Juha Suoranta – Juha Kauppila – Hilkka Rekola), Joensuun täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja Sarja B Oppimateriaali: 25, Joensuun yliopistopaino, 191–199.
9. Aatsinki 388–396.
10. Aatsinki 271–275, 304–306.
11. Sennett 182.

[Haik]

Professori emeritus Jorma Kalela haastoi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 4/2008 historiantutkijat havaitsemaan historiantutkimuksen poliittisen perusluonteen. Hän esitti, että periaatteessa kaikki historiantutkimus on poliittista johtuen sen tulkinnallisesta luonteesta. Tulkintaan ei Kalelan mukaan osallistu yksin tiedeyhteisö, vaan yhteiskunnan jäsenet yhdessä, jolloin he tuottavat kulloisenkin historian tai historiat. Kimmo Katajala jatkaa keskustelua esittämällä, ettei historian poliittisesta luonteesta voida keskustella ottamatta huomioon kysymyksiä tutkimuksen vaikuttavuudesta ja eettisistä lähtökohdista.

Jorma Kalela esitti kirjoituksessaan(1) historian ja politiikan suhteesta sen liittyvän tiivistettynä seuraaviin kahteen näkökulmaan: 1. kuinka politiikka käyttää historiaa ja 2. miten historiantutkija tekee politiikkaa? Drastisimpia esimerkkejä ensimmäisestä väittämästä ovat lukuisat valtioiden aluekiistat, joissa perusteita omille vaatimuksille haetaan hyvin usein ja valikoiden historiasta.(2) Poliittiseen tilanteeseen liittyvä realismi tai suoranainen valtion ohjailu voi suunnata tai rajoittaa voimakkaasti historiantutkimusta ja historian tulkintaa. Toisaalta Kalela kehottaa historioitsijoita pohtimaan oman alansa tehtävää yhteiskunnassa, sillä jo tutkimuksen näkökulman valinta on poliittinen ratkaisu. Tästä seuraa Kalelan kirjoituksen pääajatus: tutkimusaiheensa valinnalla ja valitsemallaan näkökulmalla historioitsija on aina jossain suhteessa politiikkaan. Hänen on otettava ratkaisuistaan myös vastuu tai ainakin mietittävä, mihin poliittiseen keskusteluun hän valinnoillaan osallistuu. Tällöin, Kalelan sanoin, ”tutkijalla voi olla myös positiivisia tavoitteita”.

Kalelan toteamuksesta seuraa, ettei historian ja politiikan välinen suhde olekaan suhde vain poliittisen eliitin ja historiantutkijan tai hänen tutkimuksensa välillä. Tutkija tekee sellaisia tietoisia tai tiedostamattomia poliittisia valintoja jo määritellessään tutkimusaihettaan, näkökulmaansa ja menetelmiään, joilla on seurauksensa sekä tutkimukselle itselleen että suppeasti käsitettyä poliittista sfääriä laajemmin sen suhteelle yhteiskuntaan. Tällöin poliittisuus tuleekin ymmärtää laajasti tutkijan maailmankuvan vaikutuksena tutkimukseen. Sitä tutkitaan, mikä nähdään mielekkääksi tai arvokkaaksi tutkimuskohteeksi. Aihe, näkökulma tai menetelmä voidaan valita myös sen perusteella, että tutkija katsoo voivansa sen avulla parhaiten vaikuttaa yhteiskuntaan tahtomallaan tavalla. Otan seuraavassa lähtökohdakseni Kalelan perinteistä objektiivisen ja puolueettoman historiatieteen ideaalia vastaan sotivan ajatuksen siitä, että kaikki historia on tulkintaa ja lähden tästä näkökulmasta jäsentämään historiantutkimuksen ja politiikan välistä suhdetta.


Tutkija ja yhteiskunta

Historian ja politiikan suhde voidaan hahmottaa nelikenttänä, jossa historian tulkintojen käyttö poliittisiin tarkoitusperiin erotetaan tilanteesta, jossa historiantutkimus tarjoaa välineitä poliittiseen päätöksentekoon. Kun historian ja politiikan suhde nähdään osana tutkijan tietoisia tai tiedostamattomia valintoja ja tutkijan maailmankuvan katsotaan voivan vaikuttaa aiheen valintaan, ilmenee laajasti ymmärretyn politiikan vaikutus jo ennen tutkimusta. Jos tutkijalla on tietoinen intentio vaikuttaa tutkimuksellaan yhteiskuntaan, vaikuttaa politiikka paitsi tutkimuksen alkuasetelmiin, myös sen tietoiseen käyttöön yhteiskunnassa tutkimusprosessin jälkeen. Puran seuraavassa nelikentän osia auki esimerkkien kautta.

Kalela käytti puheenvuorossaan aineistona Pauli Kettusen artikkelia ”Historian poliitti-suus ja kansallinen katse”(3), jossa Kettunen pohtii sitä, millaisia kansallisia merkityksiä menneisyydelle on annettu Suomessa kansallisvaltion rakentamisprojektin alkuvaiheista tähän päivään. Näiden merkitysten antajina ovat olleet paitsi historiantutkijat, myös poliitikot ja kansalaisliikkeet. Suomessa tämä historian poliittinen käyttö on ollut vielä suhteellisen hienovaraista verrattuna siihen, kuinka esimerkiksi Ljudmila Rybina kuvaa Venäjän nykyhallituksen pyrkivän varsin suorasukaisesti ohjaamaan ja suuntaamaan historian oppikirjojen sisältöä. Neuvostoliiton romahduksen ja hajoamisen myötä kolhiintunutta venäläistä kansallistunnetta tulisi hallituksen mielestä paikata koulujen historiantunneilla.(4) Venäjällä nousseet historiantulkinnat ovat herättäneet pelkoja Baltiassa,(5) mutta myös toisin päin: keväällä 2009 Viron kyydityksistä julkaistun kirjan venäläispiireissä nostattama mielenkuohu osoittaa havainnollisesti, kuinka erilaiset historiatulkinnat ovat olennainen osa politiikkaa.

Kun historian käytössä politiikan käyttövoimana on kysymys usein menneisyyden ryöstöviljelystä tai ainakin valikoivasta käytöstä ja tulkinnasta, voi varsinainen historiantutkimus olla myös oikeasti sellaista, jota poliittiset päättäjät voivat käyttää ratkaisujen ja poliittisten linjausten perustana. Tuoreimpia esimerkkejä ovat Lapin maanomistusolojen kehityksestä ilmestyneet kaksi väitöskirjaa, jotka voivat toimia lainsäätäjien ja oikeusviranomaisten argumentoinnin perustana määriteltäessä valtiovallan suhdetta alkuperäiskansojen maan hallintaoikeudesta nostamiin vaateisiin.(6) Voi olla, ettei tieteellisesti perusteltu tieto näistä seikoista miellytä kaikkia osapuolia eikä edes ns. yleistä mielipidettä, mutta tutkimustulokset eivät ole historioitsijan vika. Kaikessa pyrkimyksessään objektiivisen ja totuudenmukaisen kuvan luomiseen ne ovat kuitenkin osa politiikkaa, päätöksentekoa yhteisistä asioista.

Vilkkain keskustelu historiallisen tiedon yhteiskunnallisesta käytöstä käytiin jo 1970-luvun alussa debatissa ns. toisesta historiasta. Heikki Ylikangas ja Antero Heikkinen saivat historiatieteen silloisen professorikunnan ja vähän muidenkin tuomion väittämällä, että historiantutkimuksen olisi suunnattava tutkimuskohteitaan yhteiskuntaa hyödyttäviin aiheisiin.(7) Veristisen tieteenideaalin kannattajat linnoittautuivat objektiivisuuden ja tutkimuksen vapauden muurien taakse: hyötyvaatimukset oli torjuttava, tutkimus on ja sen on oltava vapaata ja tuotettu tieto on tärkeää vain tietämisen vuoksi. Hyötynäkökulma pakottaisi historioitsijan osallistumaan tutkimuksillaan yhteiskunnalliseen keskusteluun mahdollisista tulevaisuuksista, silloinhan tutkimus olisi poliittista spekulaatiota, ”valtiošamanismia”, eikä tiedettä. Tutkijan yhteiskunnalliset sidokset, intressit ja maailmankatsomuksen vaikutus pyyhkäistiin olemattomiin korostamalla aiheenvalinnan akateemista vapautta ja tutkijan ”itsensä sammuttamista”. Ei aivan näillä sanoilla, mutta ajatusta vapaasti mukaillen, Yli-kankaan ja Heikkisen kieltämättä hieman ajalle ominaisesti yhteiskuntateknokraattiset ajatuskulut rutattiin Historiallisen Aikakauskirjan nurkkaan. Kun aiheeseen palattiin yli 30 vuotta myöhemmin Suomen Akatemian käynnistämän keskustelun ja sitä seuranneen selvityksen myötä, juuri kukaan ei asettanut ajatusta tutkimuksen mahdollisesta hyötylähtökohdasta enää kyseenalaiseksi. Nyt tosin puhuttiinkin tutkimuksen ”vaikuttavuudesta”.(8)

On vissi ero sillä, että historiallista tutkimusta tehdään esimerkiksi valtiovallan tilaamana selvitystyönä, kuten edellä mainitussa Lapin maanomistusoloja selvittäneessä tutkimushankkeessa, ja sillä, että tutkijalla itsellään on intentio vaikuttaa tutkimuksellaan ja tuottamallaan tiedolla yhteiskuntaan. Tyypillisimmillään tällaisia lienevät gender- ja ympäristökysymyksiin liittyvät tutkimukset, mutta toki monet muutkin. Kyse on tällöin yhteiskuntapoliittisesta tehtävästä, jonka tutkija on ottanut tutkimustyönsä pontimeksi. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että tästä näkökulmasta tehdyt tutkimukset olisivat vähemmän objektiivisia tuloksissaan, mutta on varmaan väistämätöntä, että tiedostettu lähtökohta vaikuttaa kysymyksenasetteluun, valittaviin teoreettisiin lähtökohtiin ja näkökulmiin. Silloin tutkimus on perimmäiseltä luonteeltaan poliittista.

Useimmiten tutkimusaiheen valinta lähtee kuitenkin ainakin alkuun tiedostamattomasta ja laajasti käsitettynä maailmankuvaan tai elämänkatsomukseen liittyvästä intressistä. Tutkitaan asioita jotka kiinnostavat, jotka koetaan läheisiksi tai tärkeiksi. Ilmiötä voi kuvata yksinkertaistaen: ortodoksi tutkii ortodoksisuutta, karjalainen karjalaisuutta, lappilainen Pohjois-Suomen historiaa. Näin aihevalinnalla on usein maailmakatsomukselliset ja siten poliittiset juuret, vaikka sitä ei heti tule ajatelleeksi. Tutkimuksen mahdolliset yhteiskunnalliset vaikutukset tulevat pohdittaviksi tutkimustyön kuluessa tai viimeistään haettaessa Suomen Akatemialta tutkimusrahoitusta, jolloin tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta on pakko miettiä. Hämmentävää kyllä, tämä rahoittajalähtöinen vaikuttavuuden puntarointi voi vaikuttaa suurestikin tutkimukselle valittaviin lähtökohtiin, näkökulmiin, menetelmiin ja jopa aiheen valintaan. Kyse on tällöin tiedepoliittisesta vaikuttamisesta.

Näen nelikentän osa-alueet siten, että historian käyttö poliittisiin tarkoitusperiin ja poliittisen päätöksenteon välineenä kuvastaa ensisijassa historiallisten tulkintojen ja tutkimuksen suhdetta yhteiskunnan eri intressiryhmiin ja valtioon. Tutkijan valitessa tutkimusaihettaan, näkökulmaansa ja menetelmiään hänen ratkaisunsa ovat ensisijassa suhteessa hänen omaan käsitykseensä maailmasta, siitä mikä on tärkeää ja kiinnostavaa. Valinnat voivat siten olla tiedostamattomia tai tietoisia. Hyötyajattelusta lähtevää tiedonintressiä, on tieto tuotettu sitten poliittisille päätöksentekijöille tai tutkijan omien yhteiskunnallisten tavoitteiden edistämiseksi, kutsun ”teknokraattiseksi tiedonintressiksi”, jonka mukaan tieteellistä tietoa tarvitaan inhimillisen toiminnan suunnitteluun ja ohjaamiseen. Menneisyyttä ja sen tulkintoja politiikanteon välineenä ja maailmankatsomuksellisiin lähtökohtiin perustuvaa tutkijan aiheenvalintaa kutsun tutkimuksen ”ideologiseksi tiedonintressiksi”.(9)

Tutkimusetiikka ja -tulkinta

Testatakseni Kalelan keskustelualoitteen innoittamana luomaani nelikenttää, ja koska aihe oli lehdistössä velloneiden Venäjän oppikirjauudistuksiin ja Viron historiaan liittyneiden debattien vuoksi erittäin ajankohtainen, otin 18.3.2009 järjestetyn Joensuun yliopiston historian oppiaineryhmän jatko-opiskelijatapaamisen teemaksi ”Historiantutkimus ja politiikka”.(10) Opiskelijoiden tuli lukea tausta-aineistoksi Kalelan kirjoitus sekä edellä mainitut Kettusen ja Rybinan tekstit ja miettiä niitä vasten oman tutkimushankkeensa suhdetta politiikkaan. Keskustelun aikana käytimme myös luomaani nelikenttää jäsentämään sitä, mistä ulottuvuudesta milloinkin puhuttiin.

Keskustelun tulokset olivat mielenkiintoiset: kaikki sijoittivat aiheensa ainakin johonkin nelikenttäni lokeroista, mutta oman tutkimuksen ja politiikan suhde koettiin paljon monimutkaisemmalla tavalla kuin olin odottanut. Otan tähän vain kaksi vastinparia esimerkkinä vilkkaana käyneestä keskustelusta. Mielenterveyskysymysten historiaa ja äärioikeistolaisia poliittisia suuntauksia tutkineet opiskelijat näkivät oman tutkimuksensa ja politiikan suhteen yhdistyvän keskusteluun tutkimuksen etiikasta: olennainen kysymys oli, mikä vastuu tutkijalla on tutkimuskohteestaan? Kysymys ei ole vain tutkimuskohteen intimiteetin suojaamisesta, kuten tutkimuseettiset kysymykset usein käsitetään, vaan myös siitä käy-tetäänkö tutkimusta ja sen tuloksia poliittisesti tutkimuskohdetta vastaan tai sen puolesta. Esimerkkitapauksissa suhtautuminen siihen, mihin tutkimustuloksia käytetään (puolesta – vastaan), riippuu täysin tutkimuskohteesta ja on voimakkaasti maailmakatsomuksellinen ja poliittinen kysymys. Historiantutkimuksen ja politiikan suhteesta ei siis voida puhua ilman, ettei otettaisi huomioon myös keskustelua tutkimuseettisistä kysymyksistä ja vastuista.

Toinen vastinpari muodostuu Afrikan AIDS-ongelmaan liittyvän tutkimusaiheen ja kaupunkirakenteen kehitykseen liittyvän aiheen kanssa työskentelevien jatko-opiske-lijoiden suhtautumisesta historian, politiikan ja vaikuttavuuden kolmiodraamaan. Afrikan AIDS-kysymykseen liittyvästä tutkimusteemasta on maallikonkin (tai nimenomaan juuri maallikon) helppo osoitella kohtia, joissa tutkimuksesta voisi olla konkreettista hyötyä kentällä valistus- ja terveystyötä tekeville. Näiden elementtien korostaminen kuitenkin lähinnä ahdisti jatko-opiskelijaa, joka halusi sukeltaa pintaa syvemmälle probleeman kulttuurisen ymmärtämisen kenttään, eikä suinkaan kirjoittaa väitöskirjastaan kenttätyöopasta terveys-valistuksen jakajille. Kaupunkirakenteen kehitystä tutkiva opiskelija ei puolestaan nähnyt tutkimuksensa hyödyntämisen esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa olevan mitenkään ongelmallinen seikka, ennemminkin se oli tavoiteltava asiantila, vaikka väitöskirja silloin määrittyisi poliittisen päätöksenteon välineeksi.

Edellä olen pyrkinyt jäsentämään uudella tavalla historiantutkimuksen ja laajasti ymmärretyn politiikan käsitteen suhdetta. Lopputulemana väitän, ettei historiantutkimuksen ja politiikan välistä suhdetta voida kattavalla tavalla ymmärtää ottamatta huomioon keskustelua tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja eettisistä ratkaisuista. Vaikka kaikki tutkimus olisikin tulkintaa, kuten tässä kirjoituksessa on Kalelan premissien mukaisesti oletettu, on tietenkin historian tutkimusaiheita, joiden kytkentä politiikkaan voi olla vaikeasti osoitettavissa. Väitän, että näistä tutkimusaiheista on myös samalla vaikea osoittaa vaikuttavuutta, ja veristisen tieteenihanteen vastaisesti, mutta nykyisen teknokraattista ihannetta korostavan tiedepoliittisen ajattelun mukaisesti, niille on samalla vaikea osoittaa relevanssia ja mielekkyyttä. Siksi tutkimuksen tulee kiinnittyä yhteiskunnalliseen keskusteluun ja siksi sen tulee olla tulkintaa ja siksi sen on oltava laajasti ymmärrettynä poliittista.
HAik 3/2009

1. Jorma Kalela (2008) ’Historiantutkija ja politiikka’, Historiallinen Aikakauskirja 106, 418–419.
2. Ks. lukuisista rajakiistoista, joissa historian tulkintaa käytetään vaatimusten perusteena Peter Calvert (toim.) (2004) Border and Territorial Disputes of the World, Great Britain by the Cromwell Press: John Harper Publish-ing.
3. Pauli Kettunen (2003) ’Historian poliittisuus ja kansallinen katse’, Historiallinen Aikakauskirja 101, 9–21.
4. Ljudmila Rybina (2007) ’Erityisoperaatio uljas historia’, Voima10/2007; ks. myös ’Venäjän johto takoo tosis-saan historiasta politiikan asetta’, Pääkirjoitus, Helsingin Sanomat26.5.2009.
5. Jukka Rislakki (2009) ’Neuvostoaikaa ylistetään Venäjän koulukirjoissa. Historian uudet tulkinnat herättävät pelkoa Baltiassa’, Helsingin Sanomat 18.3.2009.
6. Mauno Hiltunen (2007) Norjan ja Norlannin välissä. Enontekiö 1550–1808, asukkaat, elinkeinot ja maanhallin-ta. Scripta Historia 23, Raahe: Oulun historiaseura; Matti Enbuske (2008) Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö historiallisen Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Bibliotheca Histo-rica 113, Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
7. Antero Heikkinen ja Heikki Ylikangas (1971a) ’Kaksi historiaa’, Historiallinen Aikakauskirja 60, 53–59. Heikkis-tä ja Ylikangasta vastaan argumentoivat erityisesti Pentti Renvall (1971) ’Ns. toinen historia’, Historiallinen Aika-kauskirja 60, 158–163 ja Eino Jutikkala (1971) ’Historioitsijatko valtionšhamaaneiksi?’ Historiallinen Aikakauskirja 60, 164–166. Keskusteluun osallistuivat myös Jorma Kalela, Toivo j. Paloposki, Kari Selén, Seppo Hentilä, Jussi Turtola ja Pirkko Rommi, keskustelu päättyi Ylikankaan ja Heikkisen vastineeseen Heikki Ylikangas ja Antero Heikkinen (1971b) ’Aina kaksi yhden voittaa’, Historiallinen Aikakaus-kirja 60, 355–366.
8. Juha Sihvola (2005) ’Historiantutkimuksen vaikuttavuus’, Historiallinen Aikakauskirja 103, 377–380; Suomen Akatemia (2006) ’Sivistystä ei voi tuoda. Tutkijapuheenvuoroja kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen vaikutta-vuudesta’, Suomen Akatemian julkaisuja 5/06.
9. Jaotteluni on mukaelma Jürgen Habermasin klassisesta jaosta erilaisiin tiedonintresseihin. Käyttämäni käsite ”teknokraattinen tiedonintressi” on lähellä sitä, mitä Habermas tarkoittaa teknisellä tiedonintressillä, mutta mie-lestäni valintani kuvaa paremmin tiedon-intressin läheistä kytkentää teknokraattiseen tieteen ideaaliin. ”Ideologi-nen tiedonintressi” liittyy historiallisen tiedon tulkinnalliseen luonteeseen ja on tähän erityiseen tarkoitukseen luotu heuristinen yhdistelmä Habermasin hermeneuttisesta ja emansipatorisesta tiedonintressistä.
10. Kiitän istuntoon 18.3.2009 osallistuneita Joensuun yliopiston historian oppiaineryhmän jatko-opiskelijoita erinomaisesta keskustelusta ja siitä tähän kirjoitukseen saamastani materiaalista.

[Haik]

Lukiessani tämän numeron artikkeleita oikein havahduin, miten merkittävän asian parissa teen päivittäistä työtäni. Historiankirjoitus ja historian opettaminen ovat tärkeimpiä aineksia, joista kuvaa nykypäivästä ja tulevaisuuden mahdollisuuksista rakennetaan. Ei ole yhdentekevää, miten yhteiskunnassa selitetään omaa menneisyyttä, sitä, miten tähän on tultu. Tämän kuvan avulla tehdään havaintoja, hallitaan nykyisyyttä ja hahmotetaan tulevaisuuden vaihtoehtoja.

Yhteiskunnallisen vallankäytön keinoihin on monissa eri tilanteissa kuulunut vaihtoehdottomuuden retoriikka. Kun kansalaiset saadaan uskomaan, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa (kuin leikata, säästää, ulkoistaa, priorisoida), heitä on helpompi hallita. Vaihtoehdottomuuden maailmaa ruokkii yksiviivainen historiakuva, jossa menneisyydestä on karsittu pois vaihtoehtoiset kehityskulut ja häviölle jääneet ajattelutavat. Nykyisyydestä voi helpommin tehdä yksiäänisen, jos menneisyyden moniäänisyys sivuutetaan.

Turun yliopiston historioitsijat järjestivät syyskuun alussa jo kymmenennen historiantutkimuksen metodikonferenssin, jonka tämänvuotiseksi teemaksi oli valittu Human Faces of Power. Puhe vallan inhimillisistä kasvoista tai ihmiskasvoista korostaa, että valta on muutakin kuin abstrakti, organisaatioihin kiinnittyvä ilmiö. Valtasuhteet ovat läsnä kaikissa inhimillisen kanssakäymisen muodoissa eikä valta koostu vain avoimesta ja institutionalisoituneesta toiminnasta, vaan se rakentuu yksilöiden välisessä jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Epäviralliset ja näkymättömät rakenteet sekä pitävät yllä että haastavat näkyviä valtasuhteita. Vallankäyttö on taitoa saada asiat toimimaan tietyllä tavalla ja näyttämään tietynlaisilta – ”määrätynlaisilta” kuten Tampereen murteella sanotaan.

Historiantutkimuskin on vallankäyttöä. Kirjojen kirjoittajat ja nuorison opettajat käyttävät määrittelyvaltaa kertomalla kuulijoilleen, mitkä asiat ovat tärkeitä ja merkittäviä. Samalla heillä on valta vaieta muita asioita näkymättömiksi, vähemmän tärkeiksi ja merkittäviksi. Historiankirjoituksen historia on täynnä kamppailuja tutkimuksen painopisteistä, näkökulmista ja lähestymistavoista. Sosiaalihistoria on hakenut omaa oikeutustaan, samoin naishistoria, sukupuolihistoria ja monet muut, nyt vakiintuneet historiantutkimuksen näkökulmat.

Historian käyttö on tutkimusta laajempi ilmiö. Se ulottuu tutkimuksen painopisteistä museoihin ja patsaisiin, koulukurssien sisällöistä kesäteatteriohjelmistoihin. Historian käyttö on jokamiehen ja -naisen omaisuutta, mutta eri alojen ammattilaisilla ja aktiivisilla harrastajilla on toki suuri rooli suuntaviivojen luojina. Kun museo päättää uuden näyttelyn teemasta ja kotiseutuyhdistys laittaa vireille patsashankkeen pitäjän merkkimiehestä, ne samalla ottavat kantaa historian käyttöä koskeviin kysymyksiin. Näin luodaan kuvaa omalle yhteisölle merkityksellisistä asioista, jotka selittävät, miten meistä on tullut me ja miten ’me’ erottaudumme ’muista’.

Menneisyys voi historian käytössä saada ainakin kahdenlaisen roolin. Joko se esiintyy nykyisyyden synkkänä kääntöpuolena, jolla korostetaan edistystä ja nyky-yhteiskunnan saavutuksia, tai se esiintyy oman identiteetin myönteisenä rakennusaineena, vahvuuden varastona, josta voi ammentaa aineksia nykyiseen ja tulevaan. Kummassakin tapauksessa menneisyyden kokemuksia tulkitaan tulevaisuuteen suuntavan nykyisyyden kautta. Ei ole yhdentekevää, mitä kukin aikakausi ja yhteiskunta menneisyydestään muistaa ja miten se sitä käyttää. Historian käytön moninaisuus antaa aineksia nykypäivän moniääniseen tulkintaan ja sitä kautta avarampiin tulevaisuuden visioihin. Vaihtoehdottomuudelle on vaihtoehtoja.

Historian käyttö -teemanumeron ovat koonneet Juhana Aunesluoma ja Pilvi Torsti Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksesta. Jätän tämän numeron artikkeleiden tarkemman esittelyn teemanumeron toimittajille. He myös perustelevat teeman valintaa. Totean vain, että valinta on erinomaisen tärkeä ja lopputulos monipuolinen ja kiinnostava.

[Tapio Onnela]

Tiina Miettinen: Eeva Maria Matintytär Löytty – nainen, jonka lukkari Saxberg surmasi

”Kirkonkirjojen niukkojen ripille pääsyä ja ehtoollisella käyntejä rekisteröineiden merkintöjen lisäksi surmatusta paimentytöstä, Eeva Maria Matintyttärestä, saadaan nimen lisäksi tietoon vain se, että hänellä oli pitkä vahva tukka.” – Onko hänestä enemmän tietoja? Tiina Miettinen vastaa.

Oheinen lainaus on Matti Peltosen vuonna 2006 ilmestyneestä kirjasta Lukkari Saxbergin rikos ja herännäispappilan etiikka. Eikö onnettomasta Eeva Mariasta löydy todellakaan kirkonkirjoista yhtään sellaista tietoa, joka kannattaisi kertoa? Asia ei jättänyt minua rauhaan, vaan halusin selvittää mitä Eeva Marian elämästä voisi saada selville. Väkivaltainen kuolema ja pitkä tukka eivät saisi olla ainoita asioita, joiden kautta hänet muistetaan. Kirkonkirjojen läpikäynti ja tietojen yhdistely toivat esiin tietoa nuoren naisen elämästä sekä itsellisperheen arjesta Keuruulla 1800-luvun alussa. Nämä pienet merkinnät antavat lisäväriä Matti Peltosen kirjoittamaan koskettavaan tapaukseen.[1]

Lapsuus
Keuruun Pöyhölän kappalaisenpuustellin alaisuudessa asui jo Suomen sodan levottomina vuosina 50-vuotias kirkonvaivainen leski Maria Heikintytär ja hänen tyttärensä piika Eeva Aabrahamintytär. Eeva avioitui vuonna 1814 renki Matti Heikinpojan kanssa, ja vihkiminen tapahtui tavan mukaan joulukuussa tapaninpäivänä. Avioliiton solmiessaan molemmat olivat jo yli 30-vuotiaita. He asettuivat itsellisiksi Pöyhölään. Avioparin taloudessa asui aluksi myös Eevan äiti Maria.[2]

Perheeseen syntyi Pöyhölässä esikoistytär Eeva Maria vuonna 1818. Perhe lienee kutsunut häntä Eeva Maijaksi, mikä nimimuoto löytyy yhdestä rippikirjasta.[3] Kummeiksi pienokaiselle pyydettiin Keuruun kappalaisen Anders Gummeruksen rouva Eva Kristina Askelin sekä Keuruun entisen kappalaisen poika kruununvouti Kingelin sekä tämän sisar neiti Charlotta Wilhelmina Kingelin. Ei ollut poikkeuksellista, että tilaton perhe pyysi säätyläisiä kummeiksi. Se, että pienen Eeva Marian kaikki kummit olivat säätyläisiä, on silti harvinaista. Perheen muidenkin lasten kummit edustivat säätyläisiä, talollisia ja käsityöläisiä, mikä on varsin kiinnostavaa.[4] Itsellinen Matti Heikinpoika tuntui siis nauttineen Pöyhölässä asuneiden kappalaisperheiden luottamusta. Säätyläiskummit olivat ehkä pelkkä muodollisuus, mutta heillä saattoi hyvinkin olla itsetuntoa nostava vaikutus torpantyttärelle. Eeva Marian kummiluettelo on kieltämättä komean näköinen.

Pöyhölän Viikissä asuneet Kingelinit edustivat vanhaa säätyläissukua, koska he olivat peräti kolmessa polvessa hoitaneet Keuruun kappalaisen virkaa. Samoin Gummerukset olivat vanha pappissuku. Charlotta-neidin isä kappalainen Abraham Kingelin oli kuollut Suomen sodan vuonna 1808.[5] Kingelinin leski ja lapset asuivat edelleen Pöyhölän Viikissä, ja Matti Heikinpojan perhe oli heille tuttu ajalta jo ennen Eeva Marian syntymää.

Eeva Maria oli 3-vuotias, kun perhe muutti vuonna 1820 Tiusalan kylään itsellisiksi.[6] Perheeseen syntyi poika Juho vuonna 1821, ja jälleen yhdeksi kummiksi pyydettiin neiti Charlotta Kingelin. Kolmas lapsi Ulrika syntyi myös Tiusalassa vuonna 1823.[7] Kiertolaisuus kuului itsellisten arkeen. Vuonna 1830 perhe muutti neljäksi vuodeksi Valkealahden Takasen kantatilan alustalaisiksi. Sen jälkeen tapahtui nousevaa säätykiertoa sillä Matti pääsi Pöyhölän kappalaisen virkataloon kuuluvan Löytyn torppariksi.[8] Keuruun kappalaisen virkatalossa asui tuolloin Pehr Adrian Hällfors, joka oli muistelmiaan kirjoittaneen Lydia Hällforsin aviomiehen Pekka Hällforsin isä![9]

Nuoruus
Tietynlainen tavoite oli nyt saavutettu ja Matti perheineen jäi asumaan paikoilleen. Torppari edusti eräänlaista talonpoikaista keskiluokkaa, jonka alapuolella olivat mäkitupalaiset, ruotuvaivaiset ja palkolliset. Matti oli onnekas, sillä kaikille itsellisille ei koskaan avautunut tilaisuutta päästä torppariksi. Hän ei ollut lukumiehiä, koska hänelle on merkitty vuosien 1828–34 rippikirjaan huomautus ”oppimaton” (okunning). Sitäkin mielenkiintoisempi on tyttärelle Eeva Marialle tehty merkintä samassa rippikirjassa: Huomautussarakkeessa nimittäin lukee ”varnad” eli varoitettu.[10] Mistä ihmeestä vasta alle 15-vuotiasta Eeva Mariaa on voitu nuhdella niin, että se merkittiin jopa kirkonkirjaan? Ainoalta mahdollisuudelta tuntuu se, että tyttö on sanonut väärässä paikassa jotakin todella sopimatonta.

Eeva Maria pääsi ripille ja sen jälkeen 18-vuotiaana hän muutti tammikuussa 1837 Keuruulta Kuorevedelle piiaksi.[11] Lähteminen vuodeksi ”maailmalle” toi nuorelle tytölle elämänkokemusta ja lisää itsevarmuutta. Eeva Marian palveluspaikka oli Pitkäisten kylän Kurran talossa, jota isännöi kirkkoväärti Adam Johan Elfvengren.[12] Kappalainen Hällforsin allekirjoittamasta muuttokirjasta selviää persoonallisempiakin tietoja 19-vuotiaasta Eeva Mariasta. Katekismuksen, ABC-kirjan ja muut kristinopinkappaleet hän osasi välttävästi (försvarligt). Samoin kirjasta lukeminen katsottiin välttäväksi. Kristinopin Eeva Maria ymmärsi yksioikoisesti (enfalldigit). Ilmi käy vielä sekin, että Eeva Maria oli lapsena rokotettu eikä hänellä ollut minkäänlaisia ruumiinvammoja ja elämä oli sujunut kunniallisesti ja nuhteettomasti.[13] Merkintä nuhtelusta ei siis näytä seuranneen häntä enää aikuisiässä. Ainakin voi päätellä, että nuori Eeva Maria ei ollut uskonnollisuuteen taipuvainen eikä opinkappaleiden ulkoa pänttäys ollut tuottanut kirkon toivomaa tulosta. Kuorevedellä hän ei ollut käynyt kertaakaan ehtoollisella.[14] Eeva Maria ei toki ollut ymmärrykseltään yksinkertainen, koska se olisi merkitty kirjoihin. Muuttokirjansa hän toimitti asianmukaisesti 26.11.1837 Keuruun kirkkoherralle, joka merkitsi hänet Päkärin torppaan, jonne hän papin tekemän merkinnän mukaan siirtyisi isänsä luota.

Eeva Maria oli muuttaessaan Kuorevedelle torpantytär ja palatessaan piika. Hänen ehtoollismerkintänsä vuodelta 1838 löytyy kotitorpan alaisuudesta, vaikka hän palvelikin jo pappilaan kuuluvassa Päkärin torpassa. Siellä mainitaan vain Eeva Marian nimi mutta ei ehtoollisella käyntejä.[15] Suhde kotiin oli läheinen, ja hän kävi oman perheensä kanssa samaan aikaan ehtoollisella, vaikka asuikin piikana Päkärin torpassa.[16] Välimatkakaan ei ollut pitkä. Tietynlaisesta omatoimisuudesta kertoo se, että 21-vuotiaan Eeva Marian haltuun uskottiin pappilan alustalaisten karja sekä työhön annettiin apulaiseksi 14-vuotias pikkupiika Stiina.[17] Karjan paimentaminen oli kyläyhteisössä vastuullinen tehtävä. Eeva Marian huostassa oli tilattomien kallein omaisuus: kotieläimet. Väki siis luotti, että nuorella Eeva Marialla oli kykyä hoitaa tehtävä. Eläinten kaitseminen ja suojeleminen pedoilta vaati rohkeutta ja neuvokkuutta. Tässä mielessä nimitys ”paimentyttö” kuulostaa ilmaisuna liian romanttiselta. Aikakauden kirkonkirjoissa Eeva Maria onkin aina piika eikä paimentyttö.[18]

”Ei mikään niin harmita kun köyhä joka on ylpeä”
Lukkari Saxbergin raa’alla tavalla Salmentaan niityllä elokuussa 1839 surmaama Eeva Maria Matintytär ei edustanut Keuruun kaikkein köyhintä kansanosaa. Toki hänen perheensä silti säätyläistön mittapuulla oli ”köyhä”. Eeva Marian vanhemmat olivat torppareita ja hänen elämänvaiheensa tyypillisiä aikakauden nuorille tilattomille naisille. Lähteminen rippikoulun jälkeen piiaksi toiseen pitäjään oli tietynlainen ”ammattikoulu” nuorelle naiselle. Tämän jälkeen tytöstä tuli aikuinen nainen ja piika, joka saattoi itse valita palveluspaikkansa.

Silläkin, että Eva Marian vanhemmat olivat elossa, oli merkitystä. Perhe ja koti merkitsivät tilattomalle nuorelle naiselle turvaa. Orvoksi jääneen ja toisten nurkissa eläneen piikatytön ei ollut yhtä helppoa selvitä elämässään. Eeva Marialle oli kertynyt itsetuntoa niin paljon, että hän uskalsi haastaa lukkari Saxbergin. Jo ennen rippikouluikää saatu varoitusmerkintäkin viittaa sanavalmiuteen, ehkäpä suorastaan nenäkkyyteen. Eeva Marialla voi siis katsoa olleen muutakin pääomaa selviytyä elämässä kuin vain kaunis tukka. Lukkari Matias Saxbergin oma sukutaustakaan ei edustanut vanhaa säätyläisyyttä, vaan keuruulaista talonpoikaisväkeä.[19] Uhmakas nuori Eeva Maria ja kaunainen vanha Matias Saxberg asettuivat toisiaan vastaan, mutta neidon nenäkkyys kostautui pahimmalla mahdollisella tavalla.

Eeva Maria Matintyttären kummi Charlotta Kingelin oli avioitunut vuonna 1825 Keuruulla välisaarnaajana toimineen Isak Emmanuel Hällforsin kanssa, joka oli Saxbergin murhatekoa muistelleen Lydia Hällforsin aviomiehen Pekka Hällforsin setä. Vaikka Charlotta murhan aikaan oli jo kirkkoherran rouvana Pälkäneellä, niin voisi kuvitella hänen järkyttyneen asiasta. Matin perhe oli hänelle lapsuudesta asti tuttu ja uhri vieläpä kummilapsi. Kenties juuri kappalainen Pehr Adrian Hällfors oli se henkilö, joka kirjasi Keuruun haudattujen luetteloon Eeva Marialle kuolinsyyksi tylyn sanan ilman selityksiä: ”murhattu” (mördad).[20] Hällforsien suhde Matti Heikinpojan perheeseen on ollut kiintoisan läheinen ja se paljastuu ai-noas-taan kirkonkirjoista.

Aikakauden säätyläistö – ja samoin myöhempi tutkimus – usein niputtaa kaikki talollisten alapuolella olleet tilattomat yhteen eikä aina näe heitä yksilöinä, joilla oli omat verkostonsa. Kuitenkin pitää muistaa, että 1800-luvun alussa voimakas säätykierto ja muuttoliike olivat vasta alkamassa. Tilattomien joukko oli niin Keuruulla kuin muuallakin Länsi-Suomessa lähemmin tutkittuna taustaltaan kirjavaa. Heillä oli usein läheisiä sukusiteitä talollisiin, joskus jopa säätyläisiinkin. Henkilö, jonka isoisä oli ollut rusthollari, ei varmasti katsonut olevansa täysin samanarvoinen ruotusotamiehen lapsenlapsen kanssa, vaikka he molemmat olivatkin asemaltaan tilattomia. Sekään, että Matias Saxberg oli saanut koulutusta ja omaisuutta ei muuttanut sitä tosiasiaa, että hänen isoisänsä oli ollut keuruulainen pitäjänräätäli.

Eva Maria Matintytär Löytty oli kuollessaan 21-vuotias. Sen ikäisestä ei jää nykyisinkään paljon tietoa. Tarkka kirkonkirjojen läpikäynti paljasti kuitenkin monia mielenkiintoisia lisätietoja. Ne osoittavat myös, että tilattomista naisista löytyy tietoa sinnikkäästi etsimällä. Kirkonarkistot ovat yllättävän rikas lähdeaineisto, jota kannattaisi käyttää lähteenä muussakin kuin sukututkimuksessa. Vaatimattomilta näyttävät merkinnät muodostavat köyhimmällekin ihmiselle oman tarinan ja antavat sen lisäksi johtolankoja. Matti Heikinpojan perheellä oli kiinnostavia yhteyksiä, joita voisi tutkia vielä lisääkin. Eeva Maria ei ole minulle enää nimetön uhri, köyhä paimentyttö, jolla oli kaunis tukka ja surullinen kohtalo. Hän ehti saavuttaa elämässään tietyn päämäärän sekä aseman keuruulaisessa kyläyhteisössä.

Viitteet:
1. Matti Peltonen (2006) Lukkari Saxbergin rikos ja herännäispappilan etiikka, Gaudeamus: Helsinki, 29.
2. JyMA Keuruun kirkonarkisto. Vihittyjen luettelo 1814. Rippikirja 1809–1817: 13. Kaikki tähän artikkeliin käytetyt Keuruun kirkonarkiston asiakirjat löytyvät myös Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen digitoimina osoitteesta http://www.sukuhistoria.fi (luettu 19–21.10.2009). Lisäksi olen käyttänyt hakemistona Suomen Sukututkimusseuran Hiski-tietokantaa http://www.genealogia.fi (luettu 19–21.10.2009).
[3]. JyMA Keuruun kirkonarkisto. Rippikirja 1828–1834: 616.
[4]. JyMA Keuruun kirkonarkisto. Syntyneiden luettelo 1818, 1821, 1823. Kummit: 1818 Eva Maria: Capellanen Gummerus hustru Eva Askelin, Befall. Kingelin dess syster Charlotta på Pöyhölä. 1821 Johannes: Bonden Matts Gustafsson Takanen, Kelkis wärdinnan Maria Johansdotter, Skomakaren Johan Klack och Mademoiselle Charlotta Wilhelmina Kingelin. 1823 Ulrica: Skräddare Matts Lindroos, Harjula wärdinna Lena Mattsdotter, Sakais son Samuel Mattson och Ulrika Mattsdotter.
[5]. Yrjö Kotivuori (toim.) Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli 1640–1852, http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/ (luettu 19–20.10.2009)
[6]. JyMA Keuruun kirkonarkisto. Rippikirja 1818–1827: 23.
[7]. JyMA Keuruun kirkonarkisto. Syntyneiden luettelo 1821, 1823.
[8]. JYMA Keuruun kirkonarkisto. Rippikirja 1828–1834: 616, 631.
[9]. Axel Bergholm (1892–1901), Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja I osa. Otava: Helsinki (näköispainos Jyväskylä 1984): 635–639. Yrjö Kotivuori (toim.) Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli 1640–1852. http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/ (luettu 19–20.10.2009)
[10]. JyMA Keuruun kirkonarkisto. Rippikirja 1828–1834: 616.
[11]. JyMA Keuruun kirkonarkisto. Muuttaneiden luettelot 1836.
[12]. HMA Kuoreveden kirkonarkisto. Rippikirja 1829–1836: 206.
[13]. HMA Kuoreveden kirkonarkisto. Eeva Maria Matintyttären muuttokirja Kuorevedelle 1837.
[14]. JyMA Keuruun kirkonarkisto. Eeva Maria Matintyttären muuttokirja Keuruulle 1837.
[15]. JyMA Keuruun kirkonarkisto. Rippikirja 1835–1841: 4.
[16]. JyMA Keuruun kirkonarkisto. Rippikirja 1835–1841: 16.
[17]. Peltonen 2006: 67.
[18]. Kirkonkirjoissa käytetään myös nimityksiä vallgåsse ja vallflicka (paimenpoika ja paimentyttö) tai vallherde (paimen) mutta Eeva Marialla on vain titteli pig (piika). [19]. Peltonen 2006: 38.
[20]. JyMA Keuruun kirkonarkisto. Haudattujen luettelo 1839.

[Emma-Liisa]

Historiallisessa aikakauskirjassa 1/2010 oli Hanna Korsbergin artikkeli Kristian Smedsin Tuntematon sotilas Suomen Kansallisteatterin tilassa.

Kansallisteatterin historiasta ja tilan symboliikasta oli opettavaista lukea. Smedsin Tuntemattomasta minulla oli kuitenkin varsin erilainen kokemus kuin Korsbergilla.

Esitys oli toki teknisesti taitava, mutta minut se jätti kylmäksi. Nuoret miehet mekastivat kuten senikäisten kollien tapana on ja katsojia kosiskeltiin melkoisen halpahintasiilla keinoilla (”Ihanaa, Leijonat, ihanaa”, koira, rullatuoli, kutsu tanssimaan näyttämölle). Koko ajan oli vaikutelma, että minua katsojana manipuloidaan tuntemaan sitä tai tätä – ja siitä kasvoi vastustus: minäpä en suostu!

Varsin kummallinen oli Korbergin tulkinta, että esitys purkaa sankaruutta. Sitä se mielestäni ei mitenkään tehnyt, sillä Lammio on haukuttu maanrakoon alusta alkaen eikä nytkään koskettu pikkusormellakaan Linnan luomiin uusiin ikoneihin, Rokkaan ja Koskelaan. Niinpä esitys nimenomaan uusinsi (toki Linnalta peräisin olevaa) käsitystä, että sankaruus kuuluu vain miehille – samoin kuin julkinen tila. Tässä suhteessa Smeds ja Linna ovat huomattavasti vanhoillisempia kuin Kansallisteatterin toinen portaalihahmo, Minna Canth.

Ihmelliseltä tuntuu, että Smeds kuvittelee yhä vielä voivansa ”härnätä porvaria” laulattamalla Kansallisteatterissa Punakaartilaisten marssia. Hän on kyllä 40 vuotta myöhässä, ellei enemmänkin.

Käsittämättömältä tuntuu, että kun Koskelan esittäjä keskeytti laulun, moitti yleisöä ja yritti pakottaa laulamattomat laulamaan, Korsberg katsoo Smedin kunnioittaneen yleisöä. Kunnioitusta normaalissa merkityksessä olisi ilmaissut se, että sanat olisi heijastettu videolle ja että laulua olisi harjoiteltu.

Todellisuudessa yleisö varmasti lauloi niin hyvin kuin satunnainen joukko ylipäänsä osaa harjoittelematta laulaa. Epäilen, olisiko katsomosta löytynyt ketään, joka olisi osannut laulaa ”Laurilan töistä ja Vilppulan vaiheesta”. Ei ainakaan kovin monta. Minä en ainakaan.

Minä osaan Punakaartilaisen marssin ja toisessa yhteydessä olisin sen laulanut. Kansallisteatterissa en laulanut ensimmäisellä kerralla siksi, että esitys ei temmannut mukaansa, ja sen jälkeen siksi että päätin, että minuahan ei pakoteta.

Korsbergin artikkelia lukiessani tuli mieleen idea, jota en valitettavasti enää toteuttaa: ”osallistua” laulamalla Lapualaisoopperasta: ”Mitä emme tahdo, sitä emme tee. Vain heikko myöntyy, vain heikko tottelee.” Tai huutamalla: ”Milloinkas Koskelan pojasta on tullut fasisti? Muistapa äiteetäs ja ala käyttäytyä siivosti!”

Kirjassa kohtaus on kaksinainen: laulu saa Koskelan muistelemaan tapettuja setiään, mutta samalla Vanhala irvailee kaikelle propagandalle: ”Siihen loppui Vanhalan laulu, sillä hän ei enää kyennyt jatkamaan, vaan nauraa hekotti vieterinsä loppuun. Kätyrlauma ja taiston tuoksina nauratti häntä tavattomasti, ja hän toisteli niiden naiivisuutta, ja imi niistä kaiken mahdollisen mehun.” Miksi siis laulua ei Smedsin versiossa esitetty karnevaalisesti?

Mitä loppukohtaukseen tulee, niin se osoitti korkeintaan sen, että nuorten suomalaisten taitelijoiden, jotka eivät ole itse kokeneet väkivaltaa tai menettäneet ketään sen uhrina, on helppo keikaroida sillä. Epäilen myös, että lähes jokainen katsoja tiesi suomalaisen työelämän muutoksesta 90-luvun laman jälkeen enemmän kuin Smeds.

Käsittämättömältä tuntuu sekin Korsbergin luulo, että kivääriin tähtäimeen joutuminen videolla muka hätkähdyttäisi uutisiin ja viihteeseen turtunutta katsojaa. Totuus on, että kaikki on jo nähty, joten minkään näyttäminen ei voi enää hätkähdyttää. Nähty kauheus on esim. elokuvassa Käsky helppo sulkea pois, se ”ei koske meitä”.

Onneksi Sofi Oksanen oli Puhdistuksessa tajunnut, että eniten vaikuttaa se, mitä ei näytetä mutta minkä katsoja saadaan kuvittelemaan – silloin herää myös myötätunto.

Teemalla näytetyt Stalinin aikaa kuvaavat venäläiset sarjat Ensimmäinen piiri ja Leninin testamentti käyttivät ihan erilaista menetelmää kuin kauheuksilla hätkähdyttäminen. Ihmisiä ei ollut syytä toiseen kertaan häpäistä näyttämällä heidän alennustilansa, vaan keskittyä näyttämään juuri päinvastainen: heidän ihmisyytensä.

[Haik]

Historiantutkimus vaikuttavuusyhteiskunnassa

Historiankirjoituksessa tapahtui merkittävä muutos Reinhart Koselleckin ”satula-ajaksi” kutsumassa vaiheessa, 1700- ja 1800-lukujen puolivälien rajaamana ajanjaksona. Historiasta tuli tieteenala ja alan tutkimus vapautui esimerkkien tuottamisesta poliittisiin ja retorisiin tarpeisiin. Tuolloin saavutettua autonomiaa olemme tottuneet alan ammattilaisina pitämään itsestään selvänä asiana. Tänään on kuitenkin perusteltua kysyä, vieläkö näin on.

Muiden kehittyneiden teollisuusmaiden tavoin Suomessakin on siirrytty yhteiskuntaan, jossa vaikuttavuus on kaikki kaikessa. Intentiot ja tehty työ ovat toissijaisia seikkoja. Tulokset varmistetaan kilpailulla. Akateemisessa maailmassa on niin tutkijoiden kuin yksiköidenkin tavoiteltava huippuja. Avainasemaan ovat nousseet kansainvälinen vertaisarviointi ja sen kriteerit.[1]

Edelläkävijänä on ollut Iso-Britannia, jossa on 1980-luvun lopun jälkeen noin joka viides vuosi suoritettu valtakunnallinen tutkimusarviointi. Ajatuksena on luoda puitteet sille, että tutkimusta tekevät yksiköt ja tutkijat voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen, kun tehdään rahoituspäätöksiä. Tänään on ”vaikuttavuus” se käsite, jonka avulla ”pyritään yksilöimään tutkimuksesta saatavaa hyötyä”.[2]

Kysymys ei ole pelkästään rahoituksesta, vaan koko tiedepolitiikan puitteiden ja sisällön muutoksesta. Tieteellistä tutkimusta on ryhdytty ajattelemaan samassa logiikassa kuin yhteiskuntapolitiikan eri lohkoja. Vaikkapa kansalaisten arjessaan kohtaamat vaikeudet saattavat olla sosiaalipolitiikan puutteiden seurauksia ja niihin on toki puututtava. Sen on kuitenkin tapahduttava talouskasvun kannalta kokonaisvaltaisesti. Tosiasiana nimittäin pysyy, että ilman kilpailukykyistä ja vakaata taloutta ei myöskään ole kansalaisten hyvin-vointia. On ”meidän” kaikkien yhteinen etu, että kansallinen kilpailukykymme varmistetaan.[3]

Keskeisintä on siis talouskasvun varmistaminen globaalin kilpailun oloissa ja siihen on tiedepolitiikankin tähdättävä. Tästä ajattelutavasta ovat monet käyttäneet nimitystä managerikieli ja sen ovat niin politiikan kuin taloudenkin päättäjät omaksuneet. Ajattelutapa kattaa kaikki kilpailukykyyn vaikuttavat yhteiskunnan ilmiöt ja asettaa sellaisena hyvin tiukat puitteet niitä koskevalle toiminnalle. Managerikieli tulkitsee, mistä näissä ilmiöissä on kyse eli osoittaa tavan, jolla niistä on puhuttava. Se myös rajaa kunkin tilanteen kannalta relevantit asiat eli määrittää päiväjärjestyksen.[4]

Akateemisessa maailmassa managerikielen logiikka näkyy julkaisuja ja tutkijan uraa koskevissa käsityksissä. Tutkimusta tekevien yksiköiden, tutkijoiden ja tutkimusten arvioinnin kriteerit toteuttavat kilpailun logiikkaa: niiden tärkein tehtävä on varmistaa paremmuusjärjestykseen sijoittaminen. Toisena ääripäänä on esimerkiksi kotimainen aikakauskirja, jossa ei noudateta vertaisarviointia ja toisena kansainvälinen julkaisu, johon saa artikkelin monen vuoden odotuksen ja tiukan kilpailun jälkeen. Tätä arvioinnin metodologiaa kuvaa, että monografioista ei tutkijanuralla ole suurtakaan hyötyä. Hukkaan heitettyä aikaa on myös antologioiden tai konferenssijulkaisujen toimittaminen – sen sijaan artikkeleiden kirjoittajat, joille toimittajien on hankittava vertaisarviointi, kyllä saavat ”julkaisupisteitä”.

Tutkijaksi aikovan kannattakin huolella selvittää, millaisilla akateemisilla ansioilla on painoarvoa. Hänen on myös syytä tiedostaa, että nämä arvottamisen kriteerit eivät ole suomalaisia, vaan ylikansallisia. Tarvittavaa tietoa tuottavat muun muassa ulkomaisten huippututkijoiden suorittamat suomalaisten yliopistojen, tiedekuntien ja laitosten arvioinnit. On toisin sanoen otettava ”kansainvälisyys” vakavasti eli osoitettava, mikä on suunnitellun tutkimuksen merkitys oman maan rajojen ulkopuolella. Kannattaa toisin sanoen pohtia, onko oman uran edistämisen näkökulmasta esimerkiksi järkevää tutkia sellaisia Suomen historian ilmiöitä, joilla on vain marginaalisesti yhtymäkohtia maan rajojen ulkopuolella.

Managerikielen logiikka hallitsee myös tutkimusmäärärahojen jakamista. Samat säännöt, joiden mukaisesti Suomen Akatemia tekee päätöksensä, ovat alkaneet vaikuttaa myös eri säätiöiden politiikassa. Hakijankin on tiedettävä, mitkä seikat painavat ratkaisuissa. Arvioinnin metodologian ja sisällöllisten kriteerien tuntemus eivät riitä, vaan huomioon on otettava myös tutkimuksen traditiot. Edessä häämöttävää asetelmaa voi kuvata toteamalla, että nuoren tutkijan kannattaa kahteen kertaan miettiä, missä kohden on pakko ja kannattaa olla innovatiivinen ja millaiset tavoitteet on paras unohtaa. Myös tutkijoiden on aika sopeutua poliittisen retoriikan pelisääntöihin.

Politiikassa erilaisten ohjelmajulistusten ja konkreettisten päätösten perustelujen merkitys on siinä, että niillä oikeutetaan ratkaisut samalla, kun päättäjien ohjelmallisiin asiakirjoihin viittaaminen on olennainen tapa edistää omia tavoitteita. Tämä pätee myös tutkimuksen maailmaan. Rahoitusta on vaikea saada hankkeille, jotka eivät ole merkittäviä ”vaikuttavuuden” näkökulmasta. Kannattaa valita sellaisia tutkimuskohteita, jotka avaavat historiallisen näkökulman johonkin yhteiskunnalliseen epäkohtaan tai tulevaisuuden haasteeseen.

Kyynisen sopeutumisen tila

Monet nykytilanteen piirteet ovat sellaisia, jotka jo nykyisiä edeltävät sukupolvet ovat joutuneet ottamaan huomioon eivätkä ne siten ole uusia. Uutta on managerikielen logiikan myötä rakentunut järjestelmä, jolla on itsenäinen, omia lakejaan noudattava toimintatapansa. Tieteen näkökulmasta lähestytään tilannetta, jossa muoto ja sisältö ovat irronneet toisistaan. Ensisijaista on pelisääntöjen noudattaminen, ei niinkään vaikkapa tutkimuksen sisältö tai tieteelliset tavoitteet. Konferenssiin tai seminaariin osallistumisen antia tärkeämpää on, julkaistaanko siellä pidetyt esitelmät – ja varmasti vielä referee-menettelyn pohjalta.

Tieteellisen tutkimuksen edistämisen perinteinen sisältö on jäämässä taka-alalle. Eräs nuorempi kollega sanoi, että on vanhanaikaista puhua tutkimuksen tekemisestä. Nykyoloissa on tärkeätä julkaiseminen. Kehityksen suuntaa kuvaa, että tutkijanuralla kouliinnutaan alusta pitäen arvottamaan itseä ja kollegoja – ei tutkimusten sisältöjen ja tason, vaan ”huippututkimuksen” kriteerien pohjalta.

Huolestuttavaa nykytilanteessa on ensinnäkin, että yhteiskunnan ja kulttuurin eri alojen tutkijat näyttävät sopeutuneen siihen. Julkista keskustelua ei juuri käydä sen paremmin tiedepolitiikan lähtökohdista kuin arviointien metodologiasta, kriteerien perusteluista tai arviointikäytännön seurauksista. Ei siitäkään huolimatta, että nykyisessä tiedepolitiikan järjestelmässä vaikkapa tieteenalojen väliset perustavanlaatuiset erot pyrkivät hautautumaan managerikielen logiikan vaatiman kokonaisvaltaisuuden alle.

Ne seuraukset, joita arvottamisen kriteereillä on, eivät näytä kiinnostavan ketään. Kuvaavaa myös on, että senioritutkijan johtama tutkimusryhmä on nousemassa rahoituksessa priorisoiduksi tutkimustyön muodoksi. Malli on omaksuttu niiltä tieteenaloilta, joilla laboratoriotyöskentely on keskeisessä asemassa – ilman että sen soveltuvuutta yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksen aloille on selvitetty. Näyttää siltä, että vaikkapa väitöskirjan tekemistä oman professorin tai muun ohjaajan johdolla aletaan pian pitää historiantutkimuksessakin taakse jääneen ajan ilmiönä.

Hiljaa ollaan myös managerikielen logiikkaa toteuttavasta tiedepolitiikan järjestelmästä. Vain hieman kärjistäen kysymys on automaatista, jonka lähtökohtia tai perusteita kukaan ei tunne. Mihin, miksi ja ketkä tarvitsevat tätä näköjään ilman ohjausta toimivaa järjestelmää, on kysymys, jota kukaan ei esitä. Perusteluksi riittää huipulle / huipuksi pääseminen tavoitteena, jonka tarkoitetta ei kysytä. Mieleen tulee kysymys siitä, onko näillä ”annettuina” otetuilla tavoitteilla ylipäätään ”antajaa”.

Eräs kollega kuvasi asetelmaa puhumalla kyynisen kriittisestä sopeutumisesta. Järjestelmää ja sen kriteerejä pidetään kyllä ongelmallisina, mutta ne otetaan silti annettuina. Vaikka nykyiset käytännöt siis tulkitaan monellakin tavoin pulmallisiksi, arvostelua ei esite-tä julkisesti, vaan pelisääntöjä noudatetaan. Uralla etenemisen ja rahoituksen varmistami-sen näkökulmasta onkin tietysti parasta pysyä hiljaisena.

Historia ja yhteiskunta

Kun uuden tiedepoliittisen järjestelmän perusteita ja sen seurauksia pohditaan erityisesti historiantutkimuksen näkökulmasta, on syytä ottaa lähtökohdaksi alalla parin viime vuosikymmenen aikana syntynyt uusi tilanne. Sitä havainnollistaa oheinen, historian ja historiantutkijan asemaan yhteiskunnassa liittyvä nelikenttä. Kuvan lähtökohtana on Kimmo Katajalan Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/2009 tekemä ehdotus.[5]

Historia yhteiskunnassa

1 Historia politiikan käyttövoimana 2 Historia ja politiikat

4 Historian perusta 3 Historiantutkijan tavoitteet

Nelikentän yläosa kuvaa historiaa ja alaosa historiantutkijaa yhteiskunnassa, vasen osa taas historian ideologisia ja teoreettisia ja oikea osa pragmaattisia puolia. Asetelman avulla voi havainnollistaa, jälleen Koselleckin esityksiin viitaten, sitä suurta kiistaa, joka jakoi historiantutkimusta aina viime vuosisadan lopulle saakka.[6] Hallitsevassa asemassa olleiden ”objektivistien” näkemyksessä keskustelua voitiin käydä vain ruudusta 1, vaikkapa historiantutkimuksesta kansakunnan muistina. Debatin oli kuitenkin pysyttävä ammattikunnan tasolla, sillä yksittäisellä tutkijalla ei saanut olla yhteiskuntaan liittyviä tavoitteita (ruutu 3), puhumattakaan osallisuudesta valtiollisten politiikkojen toteuttamiseen (ruutu 2). Historian perusta taas oli puhtaasti filosofinen kysymys.

”Objektivistien” ajattelussa nelikentän oikea osa oli ”osallistujien” aluetta. Näiden näkemyksessä taas toinen osapuoli hämärsi tosiasiat, kuten vaikkapa yhdysvaltalainen Howard Zinn asian esitti. ”Historia on kiisteltyä aluetta, jolla historiantutkijat eivät suinkaan ole viattomia sivullisia”. Oli tyhjää retoriikkaa puhua ”objektiivisesta tutkimuksesta”, koska sellainen ei ollut mahdollista.[7] ”Osallistujien” ajattelutavan heikkous oli, ettei siinä tehty eroa nelikentän ruutujen 3 ja 4 välillä. Kun he eivät erottaneet toisistaan tutkijan tavoitteita ja hänen teoreettisia ja ideologisia lähtökohtiaan, oli helppo väittää, että he alistivat tutkimuksen politiikalle.

Jäähyväisesitelmä[8] oli ensimmäinen askeleeni ”osallistujien” kannan keskeisen heikkouden korjaamiseksi. Tänään korostan erottelua tutkijan yhteiskuntasuhteen kahden eri tason välillä: tutkijan ammatillinen minä on yksi asia ja hänen kulloisenkin tutkimuksensa tavoitteet toinen. Tutkijan ammatillinen minä, hänen ontologiset sitoumuksensa, yhteiskuntaan liittyvät moraalikäsityksensä ja tieteellistä tutkimusta koskevat näkemyksensä (ruutu 4) eivät juuri muutu, vaikka hän useasti ottaa yksittäisissä töissään vaihtelevastikin kantaa (ruutu 3) moniin eri keskusteluihin.[9]

Nykyisen vuosisadan puolella eletään tuon ammattikuntaa jakaneen suuren kiistan jälkeisessä tilanteessa. Mikään nelikentän ruuduista ei tänään ole historiantutkijalta kiellettyä aluetta, vaan kaikki neljä on otettava huomioon. Toinen selvä muutos on, että nelikentän vasen osa, historian ideologiset ja teoreettiset ulottuvuudet, kiinnostaa alan tutkijoita tänään selvästi vähemmän kuin nelikentän ruudut 2. ja 3. Kun ajatellaan historiaa politiikan perustana, ovat globalisaatio ja ilmastonmuutos ottaneet sen paikan, mikä oli aiemmin yhteiskuntajärjestelmien vastakohdalla. Kumpikaan ei silti ole saanut osakseen lähellekään sitä huomiota mikä niiden ”edeltäjällä” oli.

Historiantutkimuksen autonomian kannalta on olennaista, että tutkijan yhteiskuntaan liittyviä tavoitteita (ruutu 3) pidetään täysin oikeutettuina, mutta historian ja valtiollisten politiikkojen suhteeseen (ruutu 2) ei puututa. Kun ”objektivistien” ja ”osallistujien” vastakohdan aikana molemmat osapuolet olivat samaa mieltä siitä, että tärkeintä oli menneen esittäminen ”sen omilla ehdoilla”, tänään ei mennyt ole ”seksikästä”. Tukijat päinvastoin käyvät keskinäistä kilpailua rahoituksesta ja asemista sillä, kenen hanke ja kenen toiminta on nykytilanteessa yhteiskunnallisesti vaikuttavinta.

Hallitusten politiikan perustelijoita?

Ruutua 2 eli historian ja politiikkojen suhdetta koskevaa hiljaisuutta on syytä tarkastella edelläkävijämaassa eli Britanniassa vuosina 2009 ja 2010 tapahtuneiden tiedepolitiikan muutosten valossa. Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikuntaa vastaavan neuvoston (Arts and Humanities Research Council, AHRC) tavoitteena on ”optimaalinen” vaikuttavuus ja sen arvioimisen ”oikea” metodologia. Kun tutkijayhteisö sisäistää ”vaikuttavuuden kulttuurin”, se pystyy aiempaa paremmin vastaamaan ”talouden ja julkisten palvelujen” tarpeisiin.[10]

Britanniassa tehdyt linjaukset on syytä ottaa vakavasti, koska niitä on aiemminkin sovellettu muissa maissa, Suomi mukaan lukien. AHRC toteuttaa vain maan hallituksen asettaman korkeakoulurahoituksen neuvoston, Higher Education Funding Council for England (HEFCE) syyskuussa 2009 esittämiä suuntaviivoja. Niiden mukaan on tuettava ”tutkijoiden panostusta julkisten politiikkojen kehittelyyn” samalla, kun varotaan ”esteiden asettamista tutkijoiden liikkuvuudelle akateemisen maailman ja (talouden) yksityisen sektorin välillä”.[11]

Historiantutkijoidenkin vastattaviksi nousee vaikeita ja hankalia kysymyksiä. Millaiset rahoittajalähtöisen tutkimuksen kriteerit ovat hyväksyttäviä ja missä tulee vastaan raja, jota ei saa ylittää? Millainen arvioinnin metodologia on hyväksyttävää? Näitä kysymyksiä pohdittaessa tullaan lopulta myös perimmäisten kysymysten äärelle. Mihin ja miksi historiaa tarvitaan ja ennen muuta: ketkä sitä tarvitsevat. Nämä tämän päivän tilanteessa keskeiset kysymykset ovat jääneet esittämättä siksi, että ”objektivistien” ja ”osallistujien” kiista hämärsi alan tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan suhdetta koskevan kysymyksen. Tutkijan kaksinkertainen sidonnaisuus ja sen seuraukset jäivät pohtimatta.

Historiantutkija on ensinnäkin ”historian ja yhteiskunnan tuote”, kuten E. H. Carr asian ilmaisi.[12] Toiseksi tutkimustuloksilla on, tutkijan intentioista riippumatta, seurauksia tai nykykielellä ilmaistuna ”vaikuttavuutta”. Molemmilla suunnilla vaaditaan oman ajattelun kurinalaistamista, etäisyyden ottamista niin oman työn lähtökohtiin kuin omien tavoitteiden ajateltavissa oleviin seurauksiinkin.[13] Vaihtoehtoina eivät ole osallistuminen ajankohtaisiin keskusteluihin ja niistä erossa pysyminen, vaan oman osallistumisen kontrolloiminen ja jättäytyminen virran viemäksi.

Objektiivisuus ei ole pelkästään mahdoton asenne, vaan tuottaa helposti tavoitettaan vastaan toimivia tuloksia – pahimmillaan omien aikalaisten ennakkoluulojen vahvistamista. Ellei tutkija tietoisesti pyri selvittämään omaa paikkaansa ja ota etäisyyttä omaan tutkimukseensa, vaarana on se näkymä, joka tänään on pelottavan todennäköinen: historiantutkijoista tulee tahtomattaan maan hallituksen politiikan perustelijoita.

Yhtä pelottava visio avautuu, kun ajatellaan yliopistojen ja tutkimuslaitosten autonomiaa. Avainasemassa on korkeakoululaitoksen hallinto, joka on kolmen viime vuosikymmenen aikana moninkertaistunut henkilömäärältään ja joka ulottuu ministeriöstä tiedekuntiin ja laitoksiin. Mikä on tämän hallinnon suhde opetukseen ja tutkimukseen? Joutuuko hallintohenkilökunta perustelemaan olemassaolonsa oikeutuksen valvomalla ministeriön ja Akatemian linjausten toteuttamista samalla, kun päättävät elimet joutuvat keskittymään varainhankintaan?

Suomen Akatemia järjesti vuonna 2005 paneelikeskustelun historiantutkimuksen vaikuttavuudesta, jossa ”hyötylähtökohtaa” ei kyseenalaistettu, mutta samalla vaadittiin ”hyötypaineilta ja median vaatimuksilta rauhoitettua tilaa”.[14] Sittemmin eivät sen paremmin historiantutkijat kuin muidenkaan yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuksen alojen edustajat näytä julkisesti keskustelleen asiasta, ei ainakaan ”vaikuttavuuden” merkityksen vaatimalla vakavuudella. Tilanne muistuttaa politiikkaa koskevaa asetelmaa. Asiaa tarkastellaan monista eri näkökulmista ja tärkeistä periaatteista kiistellään, mutta selkeitä linjoja ei vedetä eikä täsmällisiä tavoitteita aseteta.

Jäädessäni eläkkeelle vuonna 2005 olin huolestunut yliopistolaitoksista työpaikkoina. Suomalaisen korkeakoulupolitiikan ytimeksi oli paljastunut talouden yksityiseltä sektorilta lainattu tulosvastuuajattelu. Tuloksia mitataan tutkinnoilla, joiden määrästä ministeriö ja yliopistot sopivat kolmevuotiskausittain tulossopimuksilla. Rahoitus on sidottu muun muassa ”tuotettuihin” väitöskirjoihin ja se saa yliopistot kilpailemaan pulmallisella tavalla. Niillä ei ole esimerkiksi varaa rajoittaa tutkijakoulutukseen osallistuvien määrää, vaikka uusille tohtoreille ei jollain alalla olisi kysyntää.

”Vastuista vapaan eläkeläisen” oli helppo tilittää kokemuksiaan kirjoittamalla, että suomalainen korkeakoulupolitiikka ”perustuu häikäilemättömään riistämiseen”. Valtiovalta luottaa siihen, että tutkimustyöstä ja opettamisestakin aidosti kiinnostuneita ihmisiä riittää – siitäkin huolimatta, että heidän työehtojaan jatkuvasti kurjistetaan”.[15] Vaikuttavuusajattelu oli viisi vuotta sitten vasta tulossa.

Viitteet

1. Vaikuttavuusyhteiskunnasta ks. Marketta Rajavaara (2007) Vaikuttavuusyhteiskunta. Sosiaalisten olojen arvostelusta vaikutusten todentamiseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 84, Kelan tutkimusosasto: Helsinki. – Tämän kirjoituksen kannalta ovat olleet erittäin hyödyllisiä keskustelut Matti Hannikaisen, Kimmo Katajalan, Pauli Kettusen, Tiina Kinnusen, Kari Teräksen ja Jussi Vauhkosen kanssa.
2. Lainaus Arto Mustajoki: ”Tutkimuksen vaikuttavuus: mitä se on ja voidaanko sitä mitata?”, Tieteessä tapahtuu 2005, 8. Brittiläisestä tutkimusarvioinnista ks. John Taylor “The evaluation of research: motives, methods and misunderstandings, paper presented at the University of Tampere, June 2006”, 11. http://www.uta.fi/laitokset/yti/tasti/opetus/seminaarit
3. Nykyisen yhteiskuntapolitiikan logiikasta ks. Jorma Kalela: ”Politiikan kieltämisen politiikka”, teoksessa H. Taimio (2009) (toim.): Kurssin muutos: Kestävään kasvuun ja hyvinvointiin, Työväen Sivistysliitto: Helsinki sekä Jorma Kalela: ”Politiikattomuus hallitusten politiikkana”, teoksessa S.Tiitinen ym. (2008) (toim.): Suomen ja kansanvallan haasteet, Suomen eduskunta 100 vuotta. Edita: Helsinki.
4. Olen käyttänyt ”managerikieltä” Juha Siltalan tavoin (Työelämän huonontumisen lyhyt historia, Otava: Helsinki, 2004, 310–311). Hän on omaksunut käsitteen Leena Eräsaaren (2002) teoksesta Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen, Gaudeamus: Helsinki.
5. Kimmo Katajala: ”Historiantutkimus, politiikka, vaikuttavuus ja eettiset ratkaisut”, HAik 2/2009, 228–232.
6. Reinhart Koselleck (1979) Vergangene Zukunft. Zur Semantik Geschichtlicher Zeiten, Suhrkamp Verlag. Frankfurt am Main, 202. Koselleckin käsitteet ovat ”Objektivisten” ja ”Vertretern der Parteilichkeit”.
7. Howard Zinn (1990) The Politics of History, University of Illinois Press; Urbana and Chicago. Lainaukset kirjan takakannesta.
8. ”’Jatkomenoinen uudistaminen’. Politiikka historiassa ja historiantutkimuksessa.”, HAik 3/2005, 282–297).
9. Tutkijan ammatillinen minä olen yksi keskeisistä käsitteistä vuoden 2011 alussa ilmestyvässä teoksessani History-making. The historian and uses of the past. (Palgrave Macmillan, Basingstoke).
10. Lainaukset AHRC:n ”Impact Strategy”:sta, http://www.ahrc.ac.uk/pages/default.aspx luettu 20.5.2010. (suora osoite: http://www.ahrc.ac.uk/About/Policy/Docu ... rategy.pdf)
11. Lainaukset (“the quality of researchers’ contribution to public policy making and to public engagement”; “disincentives to researchers moving between academia and the private sector”) HEFCE:n julkaisusta 2009/38 Research Excellence Framework: Second consultation on the assessment and funding of research, 5. Ks. myös Ross McKibbin: ”Good for Business”, London Review of Books, 25.2.2010 sekä Times Higher Education Supplement’in teemanumero 29.4.2010.
12. (1963) Mitä historia on. Otava: Helsinki, 33–58, lainaus 46.
13. Tutkijan kaksinkertainen sidonnaisuus oli vuonna 1972 julkaisemani Historian tutkimusprosessi. Metodinen opas oman ajan historiaa tutkiville -teoksen lähtökohtana; ks. 11.
14. Ensimmäinen lainaus Katajala 230 ja toinen Juha Sihvola: ”Historiantutkimuksen vaikuttavuus”, HAik 4/2005, 380. Ks. myös ”Sivistystä ei voi tuoda. Tutkijapuheenvuoroja kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen vaikuttavuudesta”, Suomen Akatemian julkaisuja 5/2006.
15. Kirjoitukseni ”Oppiaineesta laitokseksi” on erittely Suomessa 1990-luvun laman aikana alkaneen uudenlai-sen korkeakoulupolitiikan toteutumisesta yhden oppiaineen tasolla. Teoksessa A. Kultanen-Leino, V. Saarikoski, T. Soikkanen ja M.-L. Torvikoski (2005) (toim.): Lähihistoria tehtävänä. 40 Vuotta poliittisen historian tutkimusta, opetusta ja hallintoa Turun yliopistossa. Poliittisen historian raportteja 7.

[Haik]

Vanhan Suomen yhdistämisen selittäminen

Aki Rasilainen kommentoi Kari Tarkiaisen artikkelia (HAik 4/2009), joka käsitteli David Alopaeuksen osuutta suuriruhtinaskunnan rajojen synnyssä. Vanhan Suomen yhdistäminen ei tapahtunut pelkästään talonpoikaisolojen parantamiseksi, vaan se oli jatkoa Aleksanterin Porvoossa 1809 aloittamalle politiikalle vastata suomalaisten toiveisiin omasta uudesta asemastaan. Rasilaisen mielestä oikeita selityksiä tälle politiikalle on haettava ajankohdan poliittisesta tilanteesta Venäjällä ja Euroopassa. Aleksanterin yhdistämisratkaisustaan käymille keskusteluille onkin aihetta antaa uudenlainen kokonaisvaltainen tulkinta.

Kari Tarkiainen on käsitellyt tärkeällä tavalla vanhan Suomen liittämistä uuteen Suomeen 1811. Hänen mukaansa yhdistämistyön päämotiivi oli filantrooppinen: Vanhan Suomen vaikeiden talonpoikaisolojen parantaminen.

Väitän, että asia ei ollut aivan näin. Selityksen puutteita osoittavat Tarkiaisen omatkin näkemykset, joiden mukaan rajan siirtäminen ei sellaisenaan sisältänyt eväitä lahjoitusmaakysymyksen ratkaisemiseksi, vaan yhdistämisellä ongelma ainoastaan siirrettiin Suomen viranomaisten ratkaistavaksi, mikä tapahtui vasta 1800-luvun lopulla. Vanhan Suomen noin sadantuhannen lahjoitusmaatalonpojan ongelma oli Tarkiaisen itsensäkin mukaan häviävän pieni verrattuna Venäjän talonpoikaisongelmaan.

Tarkiaisen viittaaman Jyrki Paaskosken tekemien vertailujen perusteella lahjoitusmaiden talonpoikien asema ei edes ollut erityisen surkuteltava, vaan ratkaisevasti parempi kuin venäläisten maaorjien, koska rauhansopimusten nojalla alueella noudatettiin Ruotsin lakeja. Miksi Aleksanteri I siis olisi ryhtynyt parantamaan Venäjän mittakaavassa hyvin pienen ja jo etuoikeutetun joukon asemaa entisestään tavalla, joka oli kompromettoimassa häntä Venäjän aatelin silmissä? Nähdäkseni oikeita selityksiä on haettava ajankohdan poliittisesta tilanteesta Venäjällä ja Euroopassa.

Metodi

Seuraavassa tarkastelussa ovat tärkeimmät suulliset ja kirjalliset keskustelut Aleksanterin yhdistämisratkaisusta siihen osallisten ja Aleksanterin välillä. Keskustelut on tallennettu J. R. Danielson-Kalmarin tunnettuihin lähdejulkaisuihin. Lähteistä välittyvät keskustelut eivät sellaisinaan ja yksittäisinä ole kovin informatiivisia. Niiden näyttöarvoa voidaan kuitenkin rikastuttaa eri tavoin. Ensiksikin yksittäisen keskustelun kohdalla on tutkittava, mitkä ovat ne keskustelun aikana ajankohtaiset tapahtumat, joihin keskustelijoiden puheenvuorot viittaavat. Toisin sanoen keskustelijoiden vuorovaikutuksesta on tutkittava, mikä on se jaettu kokemusmaailma keskustelijoiden välillä, josta ei lausuta mitään ääneen, mutta jota on edellytettävä ymmärtääkseen sen, mitä keskustelija on käyttämillään sanoilla ja ilmauksilla täsmällisesti ottaen tarkoittanut. Toiseksi eri keskusteluja on vertailtava keskenään ja tarkkailtava, millä tavalla keskustelija puhuu samasta asiasta eri henkilöiden kanssa. Jos toimija kertoo samasta aikomuksestaan eri tavalla eri kuulijoille, tällainen muuntelu paljastaa toimijan tahdon suuntaa ja motivaatiota.

Nämä ovat varsin yksinkertaisia ja tavanomaisia historiantutkimuksen metodisia ohjeita, jota luulisi kaikkien tutkijoiden töissään noudattavan. Valitettavasti näin ei ole ollut asianlaita ns. uuden tutkimussuuntauksen kohdalla. Näissä lähinnä Keijo Korhoseen ja Osmo Jussilaan henkilöityvissä töissä seuraavassa selostettavat keskustelut on irrotettu keskustelijoiden alkuperäisestä vuosien 1808–12 poliittisesta kokemusmaailmasta ja ryhdytty tarkastelemaan niitä vasta 1800-luvun lopun nationalismin aikakaudella ajankohtaiseksi tulleeksi Venäjän politiikan kontekstista käsin. Tuossa politiikassa vaadittiin valtakunnan yhtenäisyyden nimissä Suomen perustuslakien kumoamista ja erikoisaseman lakkauttamista sellaisella aivan uudella vuosien 1808–12 tapahtumiin kohdistuneella historiallisella perusteella, jonka mukaan mitään itsevaltiutta rajoittaneita perustuslakeja ei Suomelle tuolloin olisikaan vahvistettu. Viime vuosikymmenten historian esityksissä keskusteluista on annettu vain tähän tendenssiin sopivia tietoja.

Aleksanterin keskustelu Armfeltin kanssa

Tarkiaisen mukaan Armfelt oli Suomen asioiden valmistelijana käynyt yhdistämisasiassa merkittävän keskustelun keisarin kanssa toukokuun 19. päivänä 1811. Hämmästyttävästi Tarkiainen ei kuitenkaan lainkaan selosta tuon keskustelun sisältöä, vaikka juuri se paljastaa Aleksanterin motiiveja yhdistämisasiassa. Vaikeneminen käy ymmärrettäväksi siitä käsin, että tuon nimenomaisen keskustelun sisältö käy kovin huonosti yksiin nykyisen tutkimussuuntauksen käsitysten kanssa. Uuden tutkimussuuntauksen piilottelema ranskankielinen keskustelu keisarin ja Armfeltin välillä on syytä nyt paljastaa kokonaisuudessaan[1] ja selittää alkuperäisessä historiallisessa kontekstissaan.

Keskustelussa Armfelt ensin viittasi Aleksanterille Suomessa noudatettaviin hallinnon muotoihin, jotka poikkesivat niistä, joita muualla valtakunnassa noudatettiin. Armfelt oli arvellut niiden häiritsevän hänen keisarillista majesteettiaan. Tämä arvelu oli ajankohtainen, koska tällainen häiriö oli äskettäin vain muutamia viikkoja aiemmin tapahtunut varsin konkreettisessa muodossa. Hallituskonselji Turussa oli nimittäin kieltäytynyt panemasta täytäntöön Venäjällä valmisteltuja ja keisarin jo vahvistamia kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin ohjesääntöjä, koska se oli pitänyt niiden sisältöä Porvoossa vahvistettujen perustuslakien vastaisena. Suomalaisten annettua keisarille yksityiskohtaiset tiedot perustuslakien sisällöstä Aleksanteri oli tunnustanut erehtyneensä ja määrännyt ohjesäännöt laadittaviksi uudestaan Suomessa sen perustuslakien mukaisiksi.[2]

Tuo selkkaus oli Aleksanterinkin mielessä, kun hän rauhoitellen vastasi Armfeltille selittäen omaa toimintaansa siinä:

”Minä vannon Teille, että nuo muodot ovat minulle paljoa enemmän mieleen kuin tämä rajaton valta, jolla ei ole muuta perustusta kuin minun tahtoni ja joka olettaa hallitsijassa täydellisyyttä, jota valitettavasti ei ole kenessäkään ihmisessä. Suomessa minä en voi muulla ehdolla erehtyä kuin että suoraan sitä tahdon: siellä on kaikki tiedot minulle tarjona. Venäjällä on minulla ympärilläni vain epävarmuutta ja melkein aina tapoja, jotka ovat astuneet lain sijaan. Saatte nähdä, keisari jatkoi, miten minä tästä asiasta ajattelen siellä, missä minun on mahdollisuus panna muutos valtakunnassani toimeen, sillä viipymättä olen minä yhdistävä vanhan Suomen muuhun Suomeen ja antava sille saman valtiosäännön ja samat vapauden muodot.” (la meme constitution et les memes formes liberté).

Silloin kun uuden tutkimussuuntauksen esityksissä on tätä keisarin puheenvuoroa selostettu, sen viimeinen virke on jätetty mainitsematta. Näin on vältetty ottamasta kantaa siihen, mitä Aleksanteri oli itse tässä nimenomaisessa keskustelussa tarkoittanut ”la constitution”-ilmauksella, ja otettu vapaus spekuloida ilmauksen mahdollisilla muilla merkityksillä aivan toisissa yhteyksissä.[3]

Matti Klinge tosin siteeraa viimeisenkin virkkeen, mutta hänen tulkintansa – johon Tarkiaisenkin käsitys perustunee – että Aleksanteri puheenvuorollaan tarkoitti vanhan Suomen talonpoikien aseman parantamista, on täysin mahdoton.[4] Klingen epävarmalle käsitykselleen esittämä ainoa peruste, että tämä ”näyttäisi” ilmenevän Aleksanterin valtakunnastaan käyttämästä ilmauksesta ”mes états”, jää hämäräksi.

Keskustelulla ei siis viitattu talonpoikiin, vaan ohjesääntöselkkaukseen, josta Armfelt oli Suomesta saanut tuoreet tiedot matkallaan nyt puheena olevaan audienssiin Aleksanterin luo.[5] Tämä ilmenee myös siitä Armfeltin vaimolleen osoittamasta kirjeestä, josta tiedot keskustelusta ovat peräisin. Armfeltin mukaan Aleksanteri puhui tässä kohden nimenomaisesti vain Suomen laeista ja valtiosäännöstä (”om våra lagar och konstitution yttrade sig H.M:t således”).[6]

Kun keisarin puheenvuoroa tulkitaan kokonaisuutena, ”la constitution” -ilmaus sisältää ajatuksen valtiosäännöstä vapauden muotojen takeena, ja hyvin selvästi sen, että valtiosäännöllä säädetyt vapauden muodot rajoittivat hallitsijan valtaa. Toiseksi puheenvuorosta käy ilmi, että Ruotsilta vasta valloitetussa Suomessa oli voimassa tällainen valtiosääntö, joka oli perustana maassa vallinneelle vapaudelle, mitä muualla Venäjän valtakunnassa ei ollut, mutta pian näistä valtiosäännöllä vahvistetuista vapauden muodoista pääsisi osalliseksi myös vanha Suomi. Keisarin asema oli siis erilainen Suomessa kuin muussa valtakunnassa. Suomessa oli valtiosääntö ja asukkaille sillä taattu vapaus, kun Venäjällä keisarin valta oli rajaton.

Aleksanteri viittasi puheenvuorossaan aiottuun muutokseen hänen valtakunnassaan, jota ei kuitenkaan olisi mahdollista toteuttaa koko valtakunnassa. Tällä hän tarkoitti Speranskin vuonna 1809 laatimaa perustuslakisuunnitelmaa, joka olisi rajoittanut itsevaltiutta Venäjälläkin. Tuo suunnitelma oli kuitenkin juuri keskustelun aikoihin joutumassa Venäjällä voimakkaaseen vastatuuleen. Aleksanteri oli keväällä saanut luettavakseen suunnitelmaa kritisoineen vaikutusvaltaisen Karamzinin mielipiteet, joissa tuomittiin erehdykseksi jokainen tavalla tai toisella itsevaltiuden heikentämiseen johtava uudistus.[7] Näytti siis siltä, että Speranskin suunnittelemat muutokset eivät olisi mahdollisia muualla valtakunnassa kuin vanhassa Suomessa.

Uuden tutkimussuuntauksen mukaan olisi kovastikin epäiltävä, ettei ”la constitution” -ilmauksen merkitys ollut tuon ajan kielenkäytössä lainkaan sama kuin nykyään. Vaikka väitteessä onkin perää, se voi koskea ainoastaan ilmauksen yksityiskohtia. Ihmisen ajattelua ja käyttäytymistä ilmaisevien poliittisten ja oikeudellisten käsitteiden merkityssisältö on yksityiskohdissaan luonnollisesti jatkuvassa historiallisessa liikkeessä. Tästä huolimatta emme menneisyyttä lähestyessämme voi vieraannuttaa itseämme menneisyyden toimijoista olettamalla aksiomaattisesti, ettemme omassa ajattelussamme ja käyttäytymisessämme itse enää edustaisi lainkaan sitä käsitteellistä traditiota, johon menneisyyden toimija on ilmauksellaan sitoutunut. Tällainen olettamus tekisi kaiken historiallisen ymmärtämisen mahdottomaksi. Menneisyyden toimijan ymmärtäminen nimittäin edellyttää päinvastoin olettamusta, että menneisyyden toimijan ajattelulleen ja käyttäytymiselleen antamissa käsitteellisissä ilmauksissa on sellaisia perustavasti samoja tai ainakin analogisia piirteitä kuin omissamme, joita vasten eroavuuksien tunnistaminen ylipäätään käy mahdolliseksi.

Edellä sanottu tarkoittaa käsillä olevan teeman kannalta kahta asiaa. Ensiksikin on selvää, että 1800-luvun alun perustuslakikäsitys ei ollut omalle ajallemme ominaisella tavalla vielä eriytynyt käsittämään ainoastaan määrättyjä normihierarkialtaan ylimpiä lakeja, vaan siihen saattoi sisältyä Kustaa III:n säätämien nimenomaisten perustuslakien lisäksi sellaisia yleisiä lakeja kuin vuoden 1734 laki, jota ei enää 1800-luvun lopulla mielletty perustuslaiksi. Toiseksi on aivan yhtä selvää, että perustuslakikäsityksen ei ole edes 1800-luvun alun Venäjällä näytetty poikenneen omastamme siinä määrin, että sen mukainen ajattelu olisi käsitteellisesti edellyttänyt Kustaa III:n säätämien perustuslakien sulkemista Porvoossa annetussa Speranskin kirjoittamassa hallitsijanvakuutuksessa käytetyn venäjänkielisen ilmauksen ”korennye zakony” ulkopuolelle. Näin etenkin, kun Porvoossa suomalaiset olivat Speranskille nimenomaisesti tähdentäneet kyseisen ilmauksen tarkoittavan Suomessa Kustaa III:n perustuslakeja siitä huolimatta, että kaikki niiden säännökset eivät voineet sellaisenaan soveltua uuteen valtioyhteyteen.[8]

En ota tässä yhteydessä enemmälti kantaa uuden suuntauksen osin varsin sekaviin esityksiin tästä kysymyksestä, kun joka tapauksessa on varmaa, että Aleksanterin ja Armfeltin kesken ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, että ”la constitution” tarkoitti heidän välisissä Suomea koskevissa keskusteluissaan nimenomaan Porvoossa vahvistettuja Kustaa III:n hallitusmuotoa ja yhdistys- ja vakuuskirjaa.[9] Nyt tämä valtiosääntö oli Armfeltin keisarilleen osoittamin sanoin herätettävä eloon ja vaikutukseen myös vanhassa Suomessa.[10]

Speranski

Speranski oli hyvin perehtynyt vanhan Suomen talonpoikien ongelmiin. Niiden syyksi hän näki eri ajoilta olevien siviilioikeuksien soveltamisen aiheuttaman sekaannuksen. Aiemmin oloja ei kuitenkaan ollut ollut mahdollista järjestää Ruotsin siviililainsäädännön pohjalta, koska Ruotsin siviilioikeus oli Speranskin mukaan niin läheisesti yhdistetty valtio-oikeuteen, että toinen tuskin saattoi olla voimassa ilman toista.[11] Ruotsilta 1700-luvulla valloitetuilla alueilla olivat siis olleet voimassa eri ajoilta peräisin olevat siviililait, mutta ei Ruotsin perustuslakeja. Uudenkaupungin rauhalla luovutetulla alueella noudatettiin vanhaa maanlakia ja Turun rauhalla luovutetulla alueella vuoden 1734 yleistä lakia. Tämä tilanne oli uuden Suomen valloituksen myötä ratkaisevasti muuttunut. Nyt uudelle Suomelle oli Porvoossa vahvistettu perustuslait, jotka eivät kuitenkaan olleet voimassa vanhassa Suomessa. Yhdenmukaisesti Speranskin kanssa Armfelt kiinnittikin keisarille syksyllä 1811 osoittamassaan ranskankielisessä muistiossa Aleksanterin huomiota siihen, että Kustaa III:n perustuslait olivat suuresti muuttaneet yleisiä säännöksiä niistä oikeuksista, joita säädyt olivat vanhassa Suomessa Uudenkaupungin ja Turun rauhan jälkeen nauttineet.[12]

Keisari menetteli Armfeltin ja Speranskin neuvojen mukaisesti. Vanhan Suomen asukkaille yhdistämisestä annetussa saksankielisessä manifestissa yhdistämistä selitettiin sillä, että uuden ja vanhan Suomen ero ja nykyinen hallintokäytäntö oli soveltumaton uuden Suomen nykyiseen valtiosääntöön.[13] Vanhan Suomen talonpojat pääsivät yhdellä kynänvedolla osallisiksi Ruotsin perustuslakien tarjoamista oikeuksista kuten edustuksesta valtiopäivillä. Speranski nimittäin muotoili yhdistämismanifestiin Armfeltin tekemien luonnosten pohjalta seuraavan: ”Kansan edustuksen järjestys Suomen suuriruhtinaskunnan val-tiopäivillä on määrätty Viipurin läänissä yhtäpitäväksi tämän maan valtiosäännön yleisten periaatteitten kanssa”.[14] Valtiopäivien kutsuminen Porvooseen ei siis ollut jäämässä ainutkertaiseksi tapahtumaksi.

Keskustelu valtakunnanneuvostossa

Yhdistämisen välittömänä tavoitteena oli siis laajentaa sitä kokeilua perustuslaillisesta hallitustavasta, joka oli Suomen suunnalla aloitettu jo Porvoossa. Tällä pyrkimyksellään Aleksanteri joutui kuitenkin hankalaan välikäteen Venäjän sisäisen mielipiteen kanssa. Omassa valtakunnanneuvostossaan hän joutuikin saman vuoden joulukuussa perustelemaan yhdistämistä hyvin eri tavalla kuin Armfeltille.

Valtakunnanneuvoston jäsen, entinen meriministeri ja amiraali, Tšitšagov aikoi kyseenalaistaa hankkeen. Hän oli jo aiemmin vastustanut Suomelle Porvoossa annettua erikoisasemaa kommentoimalla sitä kitkerään sävyyn: ”Suomalaisille myönnetyt etuudet venäläisten edellä. Outoa politiikkaa, jolla ei ole minkäänlaista vastinetta koko maailmassa.” Speranski oli neuvostossa esitellyt ehdotuksen ja Tšitšagov aikoi sitä vastustaa kysymällä Speranskilta mitä hyötyä siitä olisi ja minkä muutoksen se tuottaisi meidän vanhalle Suomellemme. Ennen kuin Speranski ehti vastata tarttui keisari itse puheeseen ja vakuutti kysyjälle, ettei yhdistäminen tuottaisi mitään muutosta, ja että molempia hallittiin samojen periaatteiden mukaan ja että kun ne itse asiassa jo olivat yhdistettyjä, niiden yhdistys nyt koski vain nimeä.[15]

Armfeltille Aleksanteri oli selittänyt yhdistämisen tarkoittavan Porvoossa vahvistetun valtiosääntöisen hallitustavan ulottamista vanhaan Suomeen ja siten vanhan Suomen aseman muuttamista. Sen sijaan valtakunnanneuvostossa hän vakuutti kaiken pysyvän entisellään yhdistämisestä huolimatta. Aleksanterin käyttäytymisessä on ilmeinen ristiriita, joka kaipaa viimekätistä selitystä yhdistämiselle.

Nähdäkseni Aleksanteri salasi valtakunnanneuvostolta Armfeltille kertomiaan motiiveja siksi, että hänellä oli ajankohdan politiikan päiväjärjestyksen keskustelujen yläpuolelle kohoava huoli siitä, kuinka Venäjän olisi käyvä odotettavissa olevassa kamppailussa Napoleonin kanssa. Yhdistämisasiassa Aleksanterin katse ei ollut luvultaan vähäisten suomalaistalonpoikien Venäjän mittakaavassa vähäisissä ongelmissa, vaan Euroopassa ja siinä mitä keinoja hänellä oli käytettävissään suomalaisten lojaalisuuden varmistamiseksi torjumaan Ruotsin mahdollisuudet vallata Suomi takaisin Napoleonin valloituspyyteiden yhteydessä. Tämän intressin Aleksanteri koki niin painavaksi, että hän kiirehti ottamaan puheenvuoron Speranskilta varmistaakseen ennakolta, ettei keskusteluun valtakunnanneuvostossa nousisi mitään sellaisia hänen jo keväällä päättämäänsä yhdistämistä kyseenalaistavia perusteita, joista häntä oli Suomen-politiikassaan jo aiemmin mm. Tšitšagovin taholta arvosteltu. Kritiikin ennakointiin Aleksanterilla oli ollutkin aihetta, koska heti yhdistämisen jälkeen ratkaisua arvosteltiin Venäjällä yleisesti sanonnalla, jonka mukaan ”luulimme valloittaneemme Suomen, mutta Suomihan on valloittanut osan Venäjää”.[16]

Yhdistämiseen Aleksanteria ajoivat viime kädessä samat valtakunnan ajankohtaisiin turvallisuusetuihin liittyvät syyt, joiden vuoksi hän oli Porvoossa antanut Suomelle kustavilaisiin perustuslakeihin perustuvan erikoisaseman. Venäjän turvallisuusedut, jotka tuossa ajankohtaisessa tilanteessa edellyttivät suomalaisten lojaalisuuden varmistamista lupaamalla näille konkreettisia etuja, kohtasivat suomalaisten omat toiveet uudesta asemastaan ainutlaatuisella tavalla. Venäjän ulkoministeri Rumjantsov, joka keväällä 1808 oli vastustanut Sprengtportenin ajamia valtiopäivätoimituksia Suomessa osana valloitusta, koska sellaisia ei ollut käytössä eikä tulisi käyttöön muuallakaan valtakunnassa, joutui syksyllä 1809 toteamaan Aleksanterille, ettei Suomen valloitus juuri Porvoon toimitusten vuoksi ollut enää verrattavissa mihinkään aikaisempaan valloitukseen.[17] Nämä näkökohdat on uskottavasti esittänyt jo Yrjö Koskinen Suomen kansan historiassaan, jonka ääreen on hyvä palata:

”Tuo Tilsitissä solmittu ystävyys Aleksanterin ja Napoleonin välillä, josta Suomenmaan valloitus oli ollut seurauksena, alkoi par’aikaa muuttua wihollisuudeksi, koska Ranskan keisari waati Wenäjältäkin samaa alttiutta ja alamaisuutta kuin muilta Euroopan waltakunnilta. Napoleon jo kokoili suunnattomia sotajoukkoja Wenäjän rajoille, ja jättiläissota, jonka kaltaista maailma ei ollut nähnyt kansainwaellusten aioista asti, oli walmistumaisillaan. Myöskin Ruotsin kansa, joka ihmetteli Napoleonin suuruutta ja oli walinnut yhden hänen kenraaleistaan waltaistuimelleen, hehkui lewottomassa toiwossa kostaaksensa äskeisen sodan onnettomuutta. Silloin Aleksanteri, joka jo niin jalolla tawalla oli sitonut Suomalaisten sydämmet itsehensä, päätti uudella hywänteolla wahwistaa waltansa Suomenmaassa ja kerrassaan laskea lujan ankkurin, joka liittäisi tämän waltion Wenäjän keisarikuntaan. Selwästi ymmärrettävää oli, että niin pian kuin Wenäläinen Suomi, – joka nyt tawallisesti ’Wanhaksi Suomeksi nimitettiin –, olisi emämaahansa ’Uuteen Suomeen’ yhdistetty, ei enää voisi kysymystäkään nousta niiden olojen takaisinasettamisesta, jotka ennen wuotta 1808 wallitsiwat.”[18]

Viitteet

1. J. R. Danielson-Kalmari (1911) Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen, 87–88.
2. J.-R. Danielson-Kalmari (1920) Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla.. Aleksanteri I:n aika osa I, Porvoo: WSOY, 386–416.
3. Keijo Korhonen (1963) Suomen asiain komitea. Suomen korkeimman hallinnon järjestelyt ja toteuttaminen vuosina 1811–1826, 19–20, 305–306; Osmo Jussila (1967) Suomen perustuslait venäläisten ja suomalaisten tulkintojen mukaan 1808–1863, 82.
4. Matti Klinge (2009) Napoleonin varjo, Otava, 315–316.
5. J.-R. Danielson-Kalmari (1922) Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla. Aleksanteri I:n aika osa II, Porvoo: WSOY, 63–64.
6. Danielson-Kalmari (1911) 88 viite 1.
7. Danielson-Kalmari (1920) 494–505.
8. Aki Rasilainen (2009) ”Porvoon valtiopäivät 1809: politiikkaa perustuslaeilla luonnonoikeuden ja positivismin taitteessa”. Teoksessa Taistelu autonomiasta. Perustuslait vai itsevaltius, toim. Timo Soikkanen, Porvoo: Edita, 237–243.
9. J. R. Danielson-Kalmari (1922) 221.
10. Danielson-Kalmari (1911) 131.
11. Danielson-Kalmari (1911) 119.
12. Danielsion-Kalmari (1911) 103.
13. Käytetty saksankielinen ilmaus oli ”Verfassung”; Ur Finlands historia. Publikationer ur de Alopeiska pappren I, red. af Ad. Neovius, Borgå: Söderström, 27–28.
14. L’ordre de la représentation nationale à la Diète des Etats du Grand Duché de Finlande est établi dans le Gouvernement de Vibourg conformément aux principes généraux de la Constitution de ce pays”; Danielson-Kalmari (1911) 132.
15. Danielson-Kalmari (1922) 241–243.
16. Danielson-Kalmari (1922) 289.
17. Rasilainen (2009) 226, 234–235 mainitut lähteet.
18. Yrjö Koskinen (1881) Suomen kansan historia, 573.

[Haik]

Yhden miehen jatkosota – ja toisten

Kesän 1944 tapahtumista esittävät sotahistorian tutkijat Jukka Kulomaa, Jukka Lindstedt, Ohto Manninen, Jarmo Nieminen ja Tapio Nurminen oman näkemyksensä, joka poikkeaa Heikki Ylikankaan tulkinnasta.

Suomalaisen sotahistoriantutkimuksen yhtenä kiistelyn aiheena on pitkään ollut se, kuinka paljon suomalaiset ampuivat rintamakarkureita ja kieltäytyjiä jatkosodassa, nimenomaan kesällä 1944. Tämä aihe otti tulta ”ankaksi” osoittautuneen Huhtiniemi-kohun yhteydessä, ja professori Heikki Ylikangas yltyi teemaan liittyvässä Romahtaako rintama? -kirjassaan (2007) väittämään ammuttuja olleen noin neljä kertaa enemmän (noin 250) kuin aikaisemmissa tutkimuksissa oli esitetty.

Arvioimme Ylikankaan tulkintoja ja niiden perusteluita vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassamme Teloitettu totuus – kesä 1944. Kriittinen tarkastelu osoitti tarinan 250 ammutusta, siihen liittyvän salailuteorian, väitteen arkistojen peukaloinnista ja arvelun keskeisten asiakirjojen tarkoituksellisesta tuhoamisesta lepäävän pettävällä pohjalla. Uskottava näyttö puuttui. Kirjassamme sivuttiin myös Ylikankaan tulkintoja eräistä päämajan kesän 1944 ratkaisuista ja hänen jo aikaisemmissa yhteyksissä esittämäänsä väitettä, jonka mukaan peräti 100 000 asevelvollista olisi hylätty talvisotaa edeltäneenä aikana varusmiespalveluksesta poliittisin perustein, vasemmistolaisina. Tästäkään ei löytynyt näyttöä. Lyhyesti sanottuna, päädyimme pitämään Ylikankaan tulkintoja kovin virheellisinä.

Ylikankaan vastineeksi kirjoittama Yhden miehen jatkosota (jäljempänä myös YMJS) ilmestyi syksyllä 2009. Seura-lehden haastattelussa Ylikangas totesi kumonneensa kaikki kriitikkojensa pääväittämät: ”Lyhyesti sanoen vastakirjan kritiikki ei kohoa edes osapuilleen sille tasolle, mitä vaaditaan akateemiselta historiantutkimukselta.” Kustantajan tiedotteessa kerrottiin professorilla olevan uusia lähteitä, joilla hän todistaa Romahtaako rintama? -kirjan tutkimustulokset ”entistä pitävämmin oikeiksi”.

Moni voi kysyä, onko meillä enää aihetta kommentoida Yhden miehen jatkosotaa. Asioita seuraaville tulkintaeromme kesän 1944 tapahtumista ovat jo tulleet selviksi. On kuitenkin ilmennyt, että eräät kirjan lukijat ovat katsoneet julkisuudessa pystyvänsä muodostamaan kantansa debattiimme pelkästään Ylikankaan teksteihin tutustumalla. Kun varsinkin nuoremman tutkijapolven piirissä tuntuu olevan halua perehtyä tarkemmin molempien osapuolten argumentteihin, vastine on mielestämme vielä tarpeen.

Ylikankaan uusimmassakin kirjassa on runsaasti huolimattomuusvirheitä ja muita kohtia, jotka vaatisivat kommentointia. Taustalla lienee mm. omakohtaisesta arkistotyöstä luopuminen. Lyhyen kirjoituksemme rajoissa keskitymme kuitenkin vain pääkohtiin, erityisesti Ylikankaan luetteloon (YMJS, s. 203–204) siitä, mitkä – hänen tulkintansa mukaan meidän esittämämme – johtopäätökset hän on mielestään kumonnut, ja niihin uusiin lähteisiin, joilla hänen kerrottiin todistavan tutkimustuloksensa ”entistä pitävämmin oikeiksi”.[1]

Ensiksi:

Ylikangas katsoo voivansa todistaa, että ylipäällikkö Mannerheim päämajan tiedusteluraporttien pohjalta muutti 19.6.1944 kantansa neuvostohyökkäyksen tavoitteisiin nähden, mistä seurasi olennaisia muutoksia hänen suhtautumisessaan kaavailtuun hallituksenvaihdokseen, Saksan avun pyytämiseen ja sotapakoilijain kohteluun.

Ylikankaan mukaan Mannerheim oli Neuvostoliiton aloitettua Karjalan kannaksella suurhyökkäyksen vaipunut defaitistisiin tunnelmiin. Päämajan tiedusteluosaston vihollistilannekatsaus 19.6. kuitenkin muutti hänen mielialansa täysin. Hän teki katsauksen perusteella johtopäätöksen, että Neuvostoliitto ei pyrkinytkään koko Suomen valtaamiseen, vaan halusi ainoastaan pakottaa Suomen rauhaan. Mannerheim ryhdistäytyi, päätti pyytää Saksalta lisättyä sotilasapua, halusi luopua hallituksen vaihtamisesta (sellaista oli kaavailtu rauhanneuvotteluiden aloittamiseksi), vaati päiväkäskyssään vetäytymisen välitöntä lopettamista ja jyrkkää vastarintaa. Mainittu katsaus aiheutti myös radikaalin muutoksen suhtautumisessa laajat mitat saaneeseen rintamakarkuruuteen. Jos katsauksen yleisarvio olisi ollut toisenlainen, jos se olisi esittänyt Neuvostoliiton tavoitteeksi Suomen miehittämisen ja ”bolshevisoinnin”, karkuruuteen olisi tuskin haluttu puuttua jyrkin ottein – siitä kun olisi ollut vaarana joutua miehityksen jälkeen edesvastuuseen. Nyt tilanne oli toinen. Vastuun pelkoa ei ollut, ja karkureita voitiin ryhtyä häikäilemättä ampumaan.

Ylikankaan väitteisiin voidaan ensinnäkin todeta, että sopivia kohtia valitsemalla päämajan tiedustelukatsauksista voi toki saada näennäistä tukea hyvin erilaisille tulkinnoille. Raporttien kokonaisvaltainen tarkastelu kuitenkin osoittaa, että laatijoiden näkemyksissä ei ollut 19.6. mennessä tapahtunut mitään käänteentekevää muutosta. Sekä 19.6. päivätty että sitä edeltänyt vihollistilannekatsaus (11.6.) jättivät molemmat avoimiksi erilaisia vaihtoehtoja. Neuvostoliiton tavoitteet voisivat olla ”rajallisia” tai jotain muuta. Katsauksessa 19.6. todettiin nimenomaan, että tulevaisuus riippuisi taisteluiden kulusta. Lisäksi tiedustelun arvio hyökkäävien divisioonien määrästä oli kaksinkertaistunut edelliseen katsaukseen verrattuna. Käsitys vihollisen painopisteen voimistumisesta Viipurin suunnassa tarkoitti sekin juuri pitemmällä olevien tavoitteiden vahvaa mahdollisuutta. Missä ne mahtaisivat olla, sitä laatijat eivät lähteneet veikkaamaan.

Mitä tulee Ylikankaan mainitsemiin neuvostopanssareiden poissiirtoihin merkkinä hyökkäyksen laantumisesta, voi todeta, että ensimmäiset tiedot panssarijoukkojen vetämisestä ”taakse” ilmestyivät tiedusteluosaston päivittäisiin vihollistilannetiedotuksiin vasta 23.6., vaikka Ylikangas yrittää aikaistaa niitä katsauksen 19.6. edelle. Joukot vedettiin täydennettäviksi, kuten parissa päivässä ilmeni. Yhden miehen jatkosodassa (s. 51) siteerattu tiedustelu-upseeri U. A. Käkösen vuodelta 1970 oleva muistelma panssareiden siirrosta ”Talin-Ihantalan taisteluitten alkuvaiheessa ja taisteluitten vielä Viipurissa riehuessa” ei ole ristiriidassa vihollistilannetiedotusten kanssa, sillä Viipurin pohjoisalueella taisteltiin vielä 23.6., ja Talin suunnan taistelut olivat tuolloin alkaneet.[2] Panssarijoukkojen poissiirrot Kannakselta todettiin radiotiedustelun ja partiotiedustelun avulla oikeasti vasta heinäkuun toisella puoliskolla. Tiedoista ei siten voinut Ylikankaan spekuloimalla tavalla olla lohtua vielä 19.6. On vaikeaa kuvitella, että Mannerheim tai muut raportteja lukeneet olisivat Ylikankaan tavoin ryhtyneet poimimaan niistä vain itselleen sopivia vaihtoehtoja. Tilanne oli tällaiseen leikittelyyn liian vakava.

Ylikangas sen sijaan tarjoaa tässä yhteydessä hyvän esimerkin tarkoitushakuisuudesta ja jopa pienestä lähdevilpistä. Hän ilmoittaa pitävänsä toissijaisena katsaukseen (19.6.) sisältyvää virkkeen osaa ”Taisteluiden kulusta sekä Kannaksella että lännessä [Normandiassa] lähinnä riippuu ryhtyykö vihollinen jatkamaan offensiivia ensimmäiset strateegiset päämääränsä saavutettuaan” ja pitää ratkaisevana virkkeen loppuosaa ”vai asettuuko se toistaiseksi puolustukseen jollekin saavuttamalleen linjalle”. Hän parantaa alkuperäistä tekstiä jättämällä siteerauksestaan pois toistaiseksi‑sanan (YMJS, s. 47). Poistoon on Ylikankaan tulkinnan kannalta toki hyvä syy: ”toistaiseksi” kun sekin viittaa hyökkäyksen jatkamisen mahdollisuuteen. Tahattomasta lipsahduksesta ei liene kyse, kun samantapaista ”metodia” esiintyy myös muualla.

Saksan-suuntauksen voimistamisesta Ylikangas on itse asiassa samaa mieltä kanssamme, päämajan motiiveista ja suuntauksen perusteluista ei. Ohto Mannisen perustellun tulkinnan mukaan ratkaisevaa päämajan toimenpiteille 19.6. oli, että armeijan vetäytyminen Viipurin linjalle tultaessa edelleen jatkui nopeassa tempossa. Joukot oli saatava pysähtymään. Tätä korostivat 19.6. ja 20.6. annetut rintaman kestämisen tärkeyttä ja karkureiden kohtelun tiukentamista koskevat käskyt. Reservejä voitaisiin saada enää saksalaisilta. Ylikankaan väite, että Manninen olisi päämajan kantaa kuvatessaan ignoroinut (edes viittaamatta) Ylikankaan luettelemat ”toisin todistavat” lähteet, ei pidä paikkaansa. Samat asiat ovat mukana Teloitetun totuuden artikkelissa, useat jopa Ylikankaankin siteeraamassa muodossa – ja vieläpä originaalilähteisiin eikä pelkästään muistelmiin nojautuen.

Kysymystä neuvostojoukkojen todellisista tavoitteista, jonka Ylikangas niin ikään ottaa kirjassaan esiin, ei ole tarpeen tässä käsitellä. Niitähän eivät kesän 1944 suomalaiset päättäjät voineet tietää.

Toiseksi:

Ylikangas katsoo voivansa todistaa, että Suomessa hylättiin sotien välisenä aikana varusmiespalveluksesta suunnilleen 100 000 miestä poliittisin perustein.

Ylikangas on löytänyt tällaisen luvun Väinö Tannerin arkistossa säilytettävästä Mannerheimin kirjeestä maaliskuulta 1940. Luku esiintyy siinä lisämerkintänä. Luvulle voi esittää eri tulkintoja, mutta missään tapauksessa sillä ei tarkoiteta poliittisista syistä hylättyjä. Kirje koskee armeijan miesvahvuuden järjestämistä talvisodan päätyttyä, eikä siinä käsitellä asevelvollisten poliittista luotettavuutta lainkaan. Jotta Ylikankaan lukua voisi pitää uskottavana, sen tueksi pitäisi löytyä muualta riittävät todisteet. Sellaisia Ylikangas ei ole – edelleenkään – kyennyt esittämään.

Kuten Teloitetussa totuudessa todetaan, asevelvollisten poliittista arviointia toki Suomessa harjoitettiin. Sisällissotaan osallistuneet punaiset, jotka olivat menettäneet kansa-laisluottamuksensa, eivät kelvanneet palvelukseen eikä heitä otettu edes kutsuntoihin. Muiden poliittinen luotettavuus pyrittiin määrittämään kolmiportaisella asteikolla. Avaintehtäviin haluttiin saada luotettavaa väkeä, mikä osaltaan johti siihen, että talvisodan syttyessä valtaosa johtotehtävissä palvelleista oli suojeluskuntalaisia. Tämä luotettavuusluokittelu herätti monenmoista närää ja siitä keskusteltiin eduskunnassakin 1940‑luvulle asti. Ei ole kuitenkaan näyttöä siitä, että poliittinen kanta olisi vaikuttanut siihen, hyväksyttiinkö mies kutsunnoissa palvelukseen vai ei.

Kutsunnoissa harjoitettu poliittinen karsinta olisi ollut asevelvollisuuslain vastaista, mutta tätä Ylikangas ei halua hyväksyä. Kritisoidessaan kirjaamme Helsingin Sanomissa lokakuussa 2008 hän antoi suuren yleisön ymmärtää Tapio Nurmisen sivuuttaneen artikkelissaan Ylikankaan ”tärkeimmän lähteen”: vuosien 1919 ja 1922 asevelvollisuuslain pykälän, jonka mukaan ”kutsuntatoimistot saattoivat vastoin lääkärin lausuntoa hylätä kutsutun, jotta ’eivät yhteiskunnallisesti vaaralliset vaikkakin ruumiillisesti terveet yksilöt’ saisi koulutusta.” Oikeasti asevelvollisuuslaissa ei ollut tällaista pykälää, ja nyt Ylikangas on päätynyt kirjassaan kiistämään, että olisi sellaista missään esittänytkään. Hän tarjoaa nyt (YMJS, s. 73) ”tärkeimmäksi pykäläksi” toista pykälää, joka koskee käyttäytymisellään siihen aihetta antaneiden asevelvollisten pitämistä erillään asepalveluksesta. Keihin ja kuinka laajasti tätä pykälää todellisuudessa sovellettiin – sinänsä mielenkiintoinen kysymys – jää kuitenkin selvittämättä.

Ylikangas hakee sen sijaan tukea asevelvollisuuslaista vuonna 1922 käydyistä eduskuntakeskusteluista – ja harhauttaa jälleen lukijaa. Hän yhdistää eräiden sosiaalidemokraattien kriittiset puheenvuorot ”hallitustahon” edustaja Vennolan ”napakkaan” vaatimukseen, jonka mukaan armeijan ylimmän johdon piti puhdistaa armeija ”epälojaalisista aineksista”. Todistaako tämä siitä, että hallitus todella halusi asevelvollisten poliittista karsintaa? Ei todista. Ylikangas jättää mainitsematta, että Vennola ei puhunut epälojaalista vasemmistosta vaan upseerikunnasta, jolta tuli vaatia uskollisuutta maan valtiolliselle järjestykselle.

Kolmanneksi:

Ylikankaan mukaan kesäkuussa 1944 alkanut karkurien ammuskelu ryöstäytyi niin laajaksi, että päämajassa päätettiin kuun lopulla ryhtyä jo hillitsemään sitä. Äärimmäiset kurinpitokeinot haluttiin saada parempaan kontrolliin. Laadittiin esitys sotaväen rikoslain muuttamiseksi niin, että kenttäoikeudet ja muut sotatuomioistuimet voisivat langettaa karkureille kuolemanrangaistuksia tehottomiksi osoittautuneiden kuritushuonerangaistusten sijasta. Eduskunnan pikavauhtia hyväksymällä (4.7.) lailla saavutettiinkin haluttu päämäärä. Karkureiden ja kieltäytyjien teloitukset ja ampumiset vähenivät. Laki ei siten olisi suinkaan lisännyt niitä, kuten aikaisempi tutkimus on esittänyt. Sotilasjohto halusi myös peittää aiempia tapahtumia ja selvät laittomuudet, jollaisia osa ampumisista oli. Ammuttujen kokonaismäärää ei haluttu tunnustaa. Se salattiin ja arkistoihin jätettiin tieto vain sopivana pidetystä pienemmästä määrästä. Salailu on Ylikankaan mukaan jatkunut nykypäiviin saakka, ja vasta hän on oivaltanut asian oikean laidan.

Edelliseen liittyen Ylikangas katsoo voineensa todistaa, että kenraali Vihman ilmoitus (29.6.1944), jonka mukaan takamaastossa oli ammuttu 20 karkuria, perustui todellisiin tapahtumiin ja että se oli alkusysäyksenä sotaväen rikoslain muuttamiseen.

Ylikangas on luonnehtinut aikaisemmin (mm. HAik 1/2008) kyseistä Vihman ilmoitusta ”painavimmaksi näytöksi”, jolla hän mielestään osoittaa päämajan arkistosta löytyvän teloitettujen ja ammuttujen tilaston loppusummaltaan liian alhaiseksi. Jukka Kulomaa on puolestaan pitänyt Vihman ilmoitusta sisällöltään epäuskottavana, vaikka ilmoitusta sinänsä on pidettävä tosiasiana. Vihman Ihantalaa puolustavaan divisioonaan kuului pataljoona, jonka sotapäiväkirjasta ja sen pohjalta laaditusta taistelukertomuksesta voi lukea kenraalin todella sanoneen näin kyseisenä päivänä pataljoonan komentopaikalla. Vihma oli samassa yhteydessä käskenyt saattaa kertomansa miehistön tietoon ja estää karkaamiset ”mahdollisesti ankaraakin väkivaltaa käyttäen”. Pelkän pelottelun puolesta puhuu se, että mitkään muut lähteet eivät vahvista kuvattuja ampumisia tosiasiassa tapahtuneen. Sen sijaan on olemassa niitä vastaan puhuvia lähteitä. Pelottelulle oli myös hyvä motiivi, sillä kyseinen pataljoona oli entisistä vangeista koottu joukko, jossa oli esiintynyt runsaasti karkuruutta jo ennen rintamalle saapumista. Nyt sen oli määrä siirtyä rintamavastuuseen. Päämajassa palvelleen Erkki Partasen muistelukirja (vuodelta 1980) ei riitä kumoamaan pelottelutulkintaa, vaikka Ylikangas edelleen tukeutuukin Partaseen tulkiten tekstiä omaan näkemykseensä sopivalla tavalla. Kysymystä on käsitelty Teloitetussa totuudessa varsin laajasti (s. 147–167).

Ylikangas on nyt esittänyt vielä ”merkittävästi vankistavansa” tulkintaansa – eduskunnan pöytäkirjoilla. Hän kertoo, että kesäkuun 30. ja heinäkuun 4. päivänä 1944, kun istunnossa käsiteltiin kuolemanrangaistuksen säätämistä karkuruudesta ja pelkuruudesta, kansanedustaja Mikko Erich puolusti muutosta viittaamalla ”hyvin järkyttäviin tosiasioihin” ja siihen, että laki oli esityksen Helsinkiin tuoneen päämajan lakimiehen mukaan ”juuri aivan viimeisinä päivinä” saatujen kokemusten mukaan osoittautunut ehdottomaksi väittämättömyydeksi. Oikeusministeri Oskari Lehtonen tuki Erichiä mm. sillä perusteella, että laki ottaisi sotilaiden edut enemmän huomioon ”kuin jos tapaukset jäisivät riippumaan asianomaisten yksikköjen päällikköjen ehkä vähemmän harkittujen ja hätiköityjen toimenpiteiden varaan”. (Ylikangas on tässäkin vähän muuttanut tekstiä jättämällä omasta siteerauksestaan ehkä-sanan pois. YMJS, s. 110.)

Mitä olivat ”hyvin järkyttävät tosiasiat”, ”aivan viimeisinä päivinä saadut kokemukset” ja ’”päällikköjen ehkä vähemmän harkitut ja hätiköidyt toimenpiteet”? Ylikangas näkee näissä lausumissa kätkettyjä merkityksiä: ne tarkoittivat ampumisia. Karkureita oli ammuttu ”massamitassa” ja tästä haluttiin nyt tehdä loppu. Yhteys Vihman ”toteuttamien teloitusten” ja Erichin sekä Lehtosen puheenvuorojen välillä on Ylikankaan mielestä täysin ehyt ja selkeä. Niistä ja muista ampumisista oli tiedotettu päämajaan, ja juuri ne olivat laukaisseet prosessin lain muuttamiseksi.

Puheenvuorojen tulkitsemiseen ei tarvita tällaista yhteyttä. ”Hyvin järkyttävien tosiasioiden” jäljille päästään, kun avataan vähän enemmän Erichin kyseistä puheenvuoroa. Kohta kuuluu: ”– – kuten [hallituksen esityksen] perusteluissa oleva viittaus eräisiin jo tapahtuneisiin hyvin järkyttäviin tosiasioihin osoittaa. Siinä tarkoitetut ilmiöt eivät saa toistua eikä levitä muille rintaman osille. Kansakunnan terveys ja elämä vaatii jyrkkiä, jopa äärimmäisiäkin rangaistustoimenpiteitä.” Erich antaa siis vinkin katsoa hallituksen esitystä. Selviää, että esityksen perusteluissa viitataan mm. siihen, että vapausrangaistusten uhka ei ollut estänyt monia vähemmän velvollisuudentuntoisia tai riittävästi kuriin tottuneita miehiä jättämästä paikkaansa taistelussa, sekä pakenemisien ja karkuruuden mahdollisesti kohtalokkaisiin seurauksiin kokonaisten rintamanosien sotatoimille. Kuolemanrangaistusta perusteltiin maan vaaranalaisella asemalla ja saadulla kokemuksella, jonka mukaan vain hengen menetyksen uhka vaikuttaa sotapelkureihin riittävän tehokkaasti. Ylikankaan arvelemista omien sotilaiden jo tapahtuneista ampumisista ei mainita mitään.

Lehtonen saattoi todella tarkoittaa päällystön ”ehkä vähemmän harkituilla ja hätiköidyillä toimenpiteillä” aseen käyttöä karkuruuden hillitsemiseksi. Hänenkään lausumansa ei silti todista siitä, että tällaisiin toimenpiteisiin oli jo turvauduttu. Rohkenemme olettaa oikeusministerin olleen selvillä siitä, että päällystöllä oli lain mukaan oikeus voiman käyttöön tietyissä tilanteissa.

Jos taas halutaan arvioida sitä, mitä olisivat mahtaneet olla ne ”aivan viimeisinä päivinä saadut kokemukset”, joista päämajan edustaja oli poliittisille päättäjille kertonut, voi ottaa tueksi todellisia dokumentteja. Päämajasta oli kesäkuun 20. päivänä annettu määräys, jonka mukaan kaikki kiinni saadut karkurit tuli palauttaa puhuttelun jälkeen takaisin yksikköönsä tai, kieltäytymistapauksissa, saattaa järjestykseen pakkokeinoin. Tämä määräys oli kuitenkin osoittautunut ongelmalliseksi. Asia oli käynyt ilmi ainakin Kannaksella taistelleen III armeijakunnan komentajan, kenraaliluutnantti Hj. Siilasvuon yleisesikunnan päällikölle 26.6. lähettämästä sähkeestä. Kiinni saadut karkurit olivat Siilasvuon mukaan kyllä suostuneet palaamaan, mutta olivat saattaneet karata myöhemmin uudestaan – jolloin pidätettäessä voitiin vain pitää uusi puhuttelu ja antaa taas palaamiskäsky. Siilasvuo oli pyytänyt päämajalta pikaisia ohjeita ja esittänyt käytäntöä, jonka mukaan toistamiseen karanneet voitaisiin, varoitukseksi muille, ampua pidättämisen jälkeen ilman enempiä suostutteluja. Viestiä voi hyvällä syyllä pitää yhtenä pontimena siihen, että lakia ryhdyttiin muuttamaan. Painetta lain ankaroittamiseen on kerrottu tulleen päämajaan myös sotatuomareilta. Teoriaa Vihman ”ampumisista” tai muista aiemmin muka tuntemattomista ampumisista ei siten tarvita. Ylikankaan väittämää, jonka mukaan lainmuutoksen tarkoituksena olisi ollut hillitä ”suuresti lisääntyneitä” ampumisia, on Yhden miehen jatkosodan jälkeenkin pidettävä virheellisenä.

Neljänneksi:

Ylikangas katsoo todistaneensa, että ammuttuja/teloitettuja oli enemmän kuin armeijan lähteissä on myönnetty ja että armeijan kirjaamiin lähteisiin ei ole mahdollista tämän vuoksi luottaa.

Tältä osin on mentävä ajassa taaksepäin. Romahtaako rintama? -kirjassaan Ylikangas otti tutkimuksensa kohteeksi kesää 1944 koskevat tilastot ja kesää 1944 käsittelevät tutkimustulokset. Tilastot ja tutkimukset koskivat teloitettuja sekä esimiehen toimesta rintamalla karkuruuden ja kieltäytymisen vuoksi ammuttuja. Nämä lukumäärätiedot hän katsoi osoittaneensa vääriksi. Itse asiassa hän oli laajentanut käsittelemänsä ajanjakson koko jatkosotaan ja ottanut laskuihinsa mukaan kyseisiin tilastoihin liittymättömiä ampumistapauksia (kuten useita kotialueen kiinniottotilanteissa tapahtuneita). Tutkimuksenteon perussääntö eli vertailtavien ryhmien yhteismitallisuus unohtui tyystin. Yhden miehen jatkosota ei korjaa asiaa. Ylikangas on tutkimustensa edetessä koko ajan laventanut käsittelemänsä ammuttujen ryhmän rajausta. Näin hän pystyy aina löytämään ”uusia tapauksia”.

Erilaisista jatkosodan ajan ampumistapauksista – myös ”kotirintamalla” tapahtuneista – on toki tärkeää keskustella. YMJS:ssa tuodaan esille vuosilta 1941–44 eräitä todennettuja tapauksia, joita ei ole aikaisemmissa tutkimuksissa käsitelty ja jotka ovat tutkimuksen kannalta sinänsä hyödyksi. Nyt käytävän keskustelun kannalta on kuitenkin oleellista, että niihin ei sisälly yhtään sellaista, joka puuttuu lähtökohtana olleista sodanaikaisista tilastoista ja jonka olisi päämajan antamien ohjeiden mukaan tullut niihin kuulua.[3] Epäloogisuutta on myös Ylikankaan todistelussa, jonka mukaan hänen esiin nostamiaan ampumistapauksia on armeijan lähteissä salattu – nuo tapaukset kun Ylikangas (tai oikeammin hänen tutkimusapulaisensa) on löytänyt juuri armeijan lähteistä.

Viidenneksi:

Ylikangas uskoo olevansa eri mieltä kuin Jarmo Nieminen ja Jukka Kulomaa siitä, että karkureista laadittiin nimiluetteloja ja raportteja jo kesäkuussa ja heinäkuun alussa. Hän selittää, että tällaiset lähteet on joko tuhottu tai ”niitä ei ole toistaiseksi löydetty”.

Tosiasiassa Nieminen ja Kulomaa eivät ole missään esittäneet, että karkureista ei olisi laadittu nimiluetteloita ja raportteja jo kesäkuussa tai heinäkuun alussa. Teloitetussa totuudessa viitataan puuttuvien nimiluetteloiden osalta pelkästään Kannaksen painopistesuunnassa olleen IV armeijakunnan sotapoliiseihin ja pelkästään kesäkuun vetäytymisvaiheeseen (10.–22.6.), ei koko kesäkuuhun, myöhempään aikaan tai muuhun armeijaan. Mainittu puuttuvia luetteloita koskeva tieto oli peräisin armeijakunnan sotapoliisimuodostelmien 2.7.1944 päivätystä toimintakatsauksesta. Sen paikkansapitävyyttä ei ole tältä osin syytä epäillä. Luetteloiden puuttuminen kuvaa osaltaan vetäytymisvaiheen osittaista sekasortoisuutta, mikä katsauksen tekstistä hyvin ilmenee.

Ylikankaan väite on muutenkin outo. Hän oli itse paikalla seminaarissa 5.12.2007, jossa Nieminen näytti alustuksessaan katkelmia löytämistään pidätettyjen karkureiden nimilistoista kesäkuun lopulta 1944 (http://www.jarmonieminen.fi/historia/?page_id=156).

Kuudenneksi:

Ylikangas katsoo ”vastoin Jukka Lindstedtin käsitystä” todistaneensa, että Suomi ei ollut jatkosodan aikana oikeusvaltio. Näkemyksensä perusteeksi hän viittaa eräitä ampumistapauksia koskevaan aineistoon sekä eräisiin korkeimman oikeuden sodanjälkeisiin päätöksiin.

Erityisen tarkkaan analyysiin pääsee korkeimman oikeuden vuonna 1947 antama päätös asiassa, joka koski sotamiesten Kulmanen ja Mäkilä ampumista kesällä 1944 karkuruuden vuoksi. Ylikangas, joka historiantutkimuksen alalla haluaa rajata ”maallikot” pois sekoittamasta, katsookin oikeustieteen alalla yllättäen maallikon laintuntemuksen menevän korkeimman oikeuden jäsenten laintuntemuksen edelle. Hän nimittäin arvelee löytäneensä korkeimman oikeuden päätöksestä suoranaisen lainvastaisuuden (YMJS, s. 169).

Tosiasiassa Ylikankaan ”juridiikka” sisältää kaksi olennaista virhettä. Korkein oikeus oli ensinnäkin hänen mielestään katsonut, että Kulmanen ja Mäkilä olivat ”syyllistyneet jatkettuun karkuruuteen”. Tämä Ylikankaan tulkinta on virheellinen – kuten hänelle on juristien toimesta jo useat kerrat tuloksetta huomautettu. Korkein oikeus puhui rikoksen jatkumisesta, ei jatketusta rikoksesta. Vielä koomisempi on Ylikankaan opastus korkeimmalle oikeudelle siitä, että ”jatkettua karkuruutta” ei muka löytynyt tuolloin laista. Eipä tietysti, kuten ei muitakaan jatkettuja rikoksia: jatketun rikoksen käsite seurasi rikoslain ns. yleisestä osasta.

Korkeimman oikeuden päätöstä esimerkiksi Kulmasen ja Mäkilän jutussa saa ja tässä tapauksessa ehkä pitääkin arvostella, mutta historiantutkijakaan ei voi keksiä omia lainsäännöksiä ja perustaa kritiikkiään niihin. Ylikankaan esiin ottamat ampumistapaukset ja niiden sodanjälkeinen käsittely ovat sinänsä tärkeitä oikeusvaltion toteutumista sodan aikana arvioitaessa: ne tietenkin heittävät vakavan varjon sodan ajan viranomaistoiminnan ylle.

Aineiston vyöryttäminen oikeusvaltionäkemyksensä tueksi on Ylikankaalta silti paljolti ruudin tuhlausta. Emme nimittäin tunnista sitä hänen väitettään, että olisimme jossakin esittäneet ”kokonaistulkinnan”, jonka mukaan Suomi säilyi jatkosodan aikana oikeusvaltiona, vieläpä sitä ”pontevasti puolustaneet” (YMJS, s. 171, 187). Esimerkiksi Jukka Lindstedtin väitöskirjasta ja muista hänen kirjoituksistaan löytyy kyllä sodan ajan viranomaistoimintaa koskevaa kritiikkiä, mutta ei Ylikankaan väittämää ”kokonaistulkintaa”. Oikeusvaltiopohdintaansa varten Ylikangas onkin itse rakentanut meidän esittämäksemme väittämänsä tulkinnan. Olkinukkea vastaan on toki helppo hyökätä.[4]

Seitsemänneksi:

Ylikangas katsoo osoittaneensa tutkimuksellisesti perustelluksi sen, että käytetään arviointimenettelyä realistisen kokonaiskuvan saamiseksi omien ampumana kuolleiden määrästä.

Ylikangas valmistelee tähän liittyen lukijaa esittämällä erilaisia kertomuksia väitetyistä tai ounastelluista ampumisista jatkosodan ajalta. Kaikille kertomuksille oli yhteistä, että ”ammuttujen” nimet jäävät tuntemattomiksi, ja kukin kertomus nojaa vain yhden henkilön sanomisiin. Ylikangas muistuttaa itsekin ”painokkaasti”, ettei kertomuksia voi pitää pelkästään tällaisten näyttöjen perusteella totena. Myöhemmin hän tarkentaa käsitystään ja toteaa, että ne ”ovat todella silminnäkijäin tai näiden ilmoituksiin luottaneiden sukulaisten tai ystävien todistuksia”. Niitä ei voi hylätä ja työntää sivuun ”perusteettomina huhuina ja kulkupuheina”. Ylikangas katsoo kertomusten osaltaan puoltavan ”arviointimenettelyä” salattujen ampumisten selvittämiseksi. Ne kun näyttävät olevan hänelle jo lähtökohtaisesti tosiasia – siitä huolimatta, että kertomuksia ei voi näyttöjen perusteella pitää totena eivätkä arkistot tai muut lähteet hänen teesiään vahvista. Yhden miehen jatkosodan muina ”arviointimenettelyä” puoltavina rakennuspuina ovat tuhotut, tuhoutuneet tai edelleen piilossa olevat arkistot – tai Ylikankaan sellaisiksi epäilemät. Käytännössä ei mitään, sillä hän ei kykene osoittamaan, että ratkaisevia arkistopuutteita todella olisi. Varsinainen yritys veden muuttamiseksi viiniksi tapahtuu, kun pettävälle pohjalle rakentuvista ”ampumisista” ryhdytään esittämään suoranaisia lukumääriä ja tarjoamaan niitä ”perusteltuina arvioina”.

”Arviointimenettelyn” tarkempaa prosessia Ylikangas ei uudessa kirjassaan kuvaa, vaikka se oli hänen lukuarvionsa tärkein tukipilari. Vastausta on haettava Romahtaako rintama? -kirjasta. Siitä selviää, että menettely rakentuu omintakeiselle tilastolliselle analyysille (joka ei kestä kriittistä tarkastelua), Vihman edellä käsitellylle lausumalle ja Partasen muistelukirjalle (näyttö ei kestä) sekä spekuloinnille armeijan henkilötäydennyskeskuksissa, lähinnä Lappeenrannassa toimineen HTK 1:n ”elimen” päätösten nojalla ammutuista (joista ei ole mitään uskottavaa näyttöä). Tarkemman kritiikin osalta vastaus olisi sen verran pitkä, että tyydymme tässä viittaamaan Jukka Kulomaan ja Jukka Lindstedtin artikkeleihin Teloitetussa totuudessa.

Ylikangas puolustelee menetelmäänsä nyt myös hänelle uudella arkistolähteellä; nimiluettelolla, jonka hän sanoo esittävän luetteloa karkureina kadonneista (YMJS, s. 114). Siis sellaisista, jotka olisivat kadonneet karkumatkansa aikana ja jotka oli myöhemmin julistettu kuolleiksi. Näin hän antaa ymmärtää. Kun katsotaan tarkemmin kyseistä vuodelta 1945 olevaa pääesikunnan luetteloa – oikeastaan luetteloita – todetaan niissä kyllä olevan runsaan viidensadan miehen nimet. Ne eivät kuitenkaan ole luetteloita todellisista sotilaskarkureista, vaan sellaisista, jotka oli pysyväisohjeiden mukaisesti julistettu karkureiksi tietyn ajan kuluttua katoamisesta. Syynä saattoi olla epäilty karkuruus tai pelkästään se, että katoamisen syy jäi epäselväksi. Luetteloissa ei mainita katoamisaikoja eikä ‑paikkoja, ne oli selvitettävä muista tiedostoista. Tulos ei ole yllättävä. Luettelot koostuvat pääasiassa juuri kesällä 1944 kadonneista, joskin niissä oli pienempi määrä tapauksia myös aikaisemmilta sotavuosilta – myös talvisodan ajalta. Yleisimmät paikannimet (Valkeasaari, Äyräpää, Vuosalmi, Tali, Kuuterselkä, Teikarsaari ... ) puhuvat omaa kieltään kesän 1944 ankarien taisteluiden aiheuttamista tappiokirjanpidon epäselvyyksistä. Ei välttämättä sen enemmästä. Mikäli jonkun tai joidenkin luetteloissa olevien väitetään joutuneen suomalaisten itsensä ampumiksi, se pitää näyttää erikseen toteen. Ylikangas ei ole kyennyt näin tekemään.

Ylikankaalta on edelleen jäänyt antamatta vastaus kahteen peruskysymykseen:
Miksi – Ylikankaan väittämän mukaan jopa lähes 200 – ampumista olisi salattu, kun aseen käyttöön oli lainmukaiset perusteet? Salaamisen kannalta on olennaista sodanaikainen käsitys ampumisten lainmukaisuudesta, ei 2000-luvun tulkinta. Ja: Miten näin paljon kesän 1944 ampumistapauksia koskevia tietoja olisi pystytty salaamaan tai hävittämään? Tästä asiasta voimme siteerata Ylikangasta itseään vuodelta 2004 – ”(m)odernissa monimutkaisesti organisoidussa valtiossa, jollainen Suomi toisen maailmansodan aikana epäilemättä oli, on ylipäätään vaikea hävittää lähteitä niin, ettei niiden sisältämien tietojen jäljille päästäisi jotakin kiertotietä edeten”.[5]

Yhteenveto

On todettava, että Ylikangas ei ilmeisestä halustaan huolimatta ole edelleenkään kyennyt muuttamaan aikaisempien tutkimusten kuvaa kesän 1944 rintamakurinpidosta – tai muutenkaan kumoamaan esittämäämme kritiikkiä. Omien virheiden kiistäminen ja kyvyttömyys vastaanottaa kritiikkiä asiallisella tavalla sen sijaan ovat tuoneet keskusteluun oman erikoisen lisänsä. Asiaan saattaa liittyä sellaista, jolla ei ole mitään tekemistä historiantutkimuksen kanssa, mutta on silti sanottava, että tällainen asenne ei edistä tutkimusta tai tieteellistä keskustelua, vaan johtaa resurssien haaskaamiseen. Oikeastikin tutkimusta odottavia asioita kun on riittämiin.

Suuren osan Yhden miehen jatkosodan sisällöstä muodostaa – oloissamme onneksi ainutlaatuinen – voimakkaan tunteellinen ja henkilökohtaisuuksiin menevä hyökkäys meitä ja eräitä muita Ylikankaan kriitikkoja kohtaan. Hyökkäyksen tarkoitus on meidän osoittamisemme joko harrastelijoiksi, armeijan käskyläisiksi[6] tai peräti molemmiksi. Hyökkäysten jyrkkyys saa miettimään paitsi Ylikankaan, myös kustantajan arvostelukykyä.

Ehkä on kuitenkin hyvä, että Ylikankaan purkaus on julkaistu kirjan muodossa: se tarjoaa tuleville historiantutkijapolville merkillisen dokumentin merkittävän tutkijan sielunmaisemasta – ja yhden näytteen menettelytavoista, joilla Ylikangas on halunnut vaientaa arvostelua. Muut keinot – blogikirjoitukset, boikottiuhkaukset ja henkilökohtaiset yhteydenotot – eivät ehkä jää yhtä lailla dokumentoiduiksi, mutta kirja säilyy.

1. Teloitetun totuuden kuudes kirjoittaja Pasi Jaakkonen ei ole tällä kertaa mukana, koska Ylikankaan seitsemän ”keskeistä kritiikkikohtaa” eivät liity Jaakkosen osuuteen. Se käsitteli Ylikankaan Romahtaako rintama? -kirjan saamaa vastaanottoa mediassa.
2. Todettakoon, että ko. ajanjakson vihollistilannetiedotukset – tässä tapauksessa tärkein lähde – ovat Käkösen itsensä allekirjoittamia.
3. Kesään 1944 sijoittuu Ylikankaan (YMJS, s. 134–138) kuvaama sotamies Arvi Kekin ampuminen. Kuten Ylikankaan omastakin kuvauksesta ilmenee, tapauksella ei ole tekemistä karkuruuden tai kieltäytymisen kanssa. Se on silti maininnan arvoinen, mutta ei käy todisteeksi salatuista ampumisista. Tuontyyppisestä ampumistapauksesta kun ei ollut esimerkiksi ilmoitusvelvollisuutta päämajaan.
   Aihetta niin ikään tutkinut Juhani Tasihin kertoo Faravid-vuosikirjan (2009) artikkelissaan rintamalla (jalkaväkirykmentti 61:ssä) kesäkuussa 1944 tapahtuneesta ampumisesta, joka Tasihinin mukaan salattiin. Tiedon kerrotaan perustuvan ampujan (rykmentin komentajan) taistelulähettinä ja kokkina toimineen veteraanin puhelinhaastatteluun maaliskuussa 2009. Tapausta ei ole löytynyt arkistolähteistä, mutta Tasihin pitää sitä ”varmana”. Kysyttäessä asiaa uudelleen lokakuussa 2009 (Jukka Kulomaa) kyseinen lähdemies kuitenkin ilmoitti, ettei ole itse nähnyt ampumista eikä voi sitä vahvistaa.
4. Taustalla lienee eräs Lindstedtin jo vuonna 1994 antama haastattelu, joka koski oikeusvaltion periaatteiden noudattamista yhdellä osa-alueella eli kuolemanrangaistuksia tuomittaessa eikä sisältänyt mitään ”kokonaistulkintaa” oikeusvaltiosta sodan aikana. Haastattelu on Romahtaako rintama? -kirjan lähteissä merkitty Lindstedtin omaksi kirjoitukseksi.
5. Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kans-lialle, valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 5/2004, s. 38.
6. Ylikangas katsoo ”armeijan” piileskelevän Teloitetun totuuden ja muunkin hänen kohtaamansa kritiikin taustalla. Tämän todistelussa tosiasiat eivät paljon paina: eräiden järjestöjen julkaisemat lehdet ovat ”armeijan lehtiä” (YMJS, s. 8) ja Jukka Lindstedtin väitetään palvelleen ”sotilasasiamiehenä” (YMJS, s. 94), siis aktiiviupseerin tehtävässä. Eräs hänen kriitikoistaan on epäilyttävä, koska on ”Unifil-joukoissa palvellut” (YMJS, s. 86).

***
Historiallinen Aikakauskirja