Pekka Isakssonilla ja Jouko Jokisalolla on vankka tietotausta rasismia ja orjuutta käsittelevän teoksen, Orjuuden arvet, kirjoittamiseen. He ovat näet aikaisemmin kirjoittaneet yhdessä teokset Kallonmittaajia ja skinejä: Rasismin aatehistoriaa (ens. painos 1998, 4. painos 2018) sekä Historian lisälehtiä: Suvaitsevuuden ongelma ja vähemmistöt kansallisessa historiassa (2008), jossa on 60 sivua orjuudesta. He ovat myös toimittaneet teoksen Eriarvoisuus, valistuksen lupaus ja rasismi (1999).
Orjuuden arpien johdannossa Isaksson ja Jokisalo vyöryttävät lukijan eteen viiden sivun verran orjuuteen liittyviä teemoja, käsitteitä, henkilöitä ja julkilausumia. Vastaan tulee orjuuden barbaarisuus, vapaa markkinatalous, Black Lives Matter, kolmiokauppa, Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen maailmanhistoriallinen nousu, orjien vastarinnan mitätöinti, Adam Smith, Suomen ensimmäinen sokeritehdas, orjuuden kieltäminen, seksiorjan ostohinta, YK:n ihmisoikeuksien julistus, nykyorjuus, ym. Johdannon loppusenteillä kirjoittajat sentään toteavat:
Keskitymme tässä kirjassa kertomaan ja analysoimaan, miten orjuus ja rasismi olivat mahdollisia liberalismin, ihmisoikeuksien ja valistuksen kulta-aikana. Miten orjalait yhdistettiin valistuksen ja liberalismin näkemykseen ihmisten luovuttamattomista oikeuksista tasa-arvoon ja vapauteen? Mikä oli omistusoikeuden rooli? Lisäksi pohdimme orjien / vastarinnan osuutta orjuuden lakkauttamisessa ja arvioimme, mitä merkitsee, kun orjien ihmisyys kielletään ja uusinnetaan kuvaa tahdottomista ja sopeutuvista orjista. Tarkastelun kohteena on myös Haitin orjakapina ja vallankumous ja niiden merkitys universaalien ihmisoikeuksien rinnalla. (s.11–12)
Isaksson ja Jokisalo varoittavat vielä, että transatlanttisen orjuuden keston ja laajuuden takia monia tärkeitä orjuuden historian sivu- ja jopa pääpolkuja jää kirjassa kulkematta. – Mitäpä muuta lukija voi, kuin alkaa selvittää, mitä kaikkea kirjoittajat käsittelevät teoksensa yhdessätoista luvussa.
FT, tietokirjailija Jouko Jokisalo (s. 1953) (vas.) on Euroopan historian dosentti Oulun yliopistossa. Hän on myös toiminut Itä-Suomen yliopistossa historian lehtorina. Hänen väitöskirjansa Euroopan radikaali oikeisto on vuodelta 2016. FT Pekka Isaksson (s. 1951) (oik.) on toimittaja ja tietokirjailija. Rasismi ja rotuteoriat ovat hänen erityisalaansa. Hän väitteli 2001 tutkimuksellaan Kumma kuvajainen: Rasismi rotututkimuksessa, rotuteorioiden saamelaiset ja suomalainen fyysinen antropologia. Kuva: Juha Drufva / Vasen Kaista.
Paneutuessaan tekstiin lukija huomaa, etteivät kirjoittajat – toisin kuin monet muut tietokirjailijat – kerro etukäteen edes pääpiirteissään lukujen sisältöä eivätkä lukujen lopussa tee lyhyttä yhteenvetoa käsittelemistään teemoista. He eivät myöskään kerro, miten luvut liittyvät toisiinsa, jos yleensä liittyvät, eivätkä sitä, miksi asioita käsitellään tietyssä järjestyksessä. Siksi lukija voi olla paikoin vähän eksyksissä.
Orjuuden arpien upea kansi ainakin kutsuu lukemaan. Sen on tehnyt tunnetulla ja tunnustetulla taidollaan graafikko Timo Numminen käyttäen Shutterstockilta saatuja kuvia. Muualla ei kirjassa kuvia olekaan, vaikka muistan nähneeni eri teoksissa kuvia ainakin orjakuljetuksista ja plantaasiorjien työoloista. Teoksessa ei ole myöskään tietolaatikoita, taulukoita eikä graafisia esityksiä, joita ilman lukija sentään selviää. Mutta ilman karttoja jää teoksen tapahtumien ymmärrys vajaaksi.
Isaksson ja Jokisalo ovat käyttäneet lähteinään kirjoja, aikakaus- ja sanomalehtiä, arkistoaineistoja ja digitaalisia lähteitä. Suurin osa teksteistä on englanniksi. Suomen- ja saksankielisiä julkaisuja on yli kaksikymmentä, ranskankielisiä muutama ja yksi ruotsinkielinen. Saksankielinen tutkimuskirjallisuus selittynee sillä, että Jokisalo on pitkään Saksassa toimineena tottunut käyttämään sitä. Odotin silti, että entisistä orjavaltioista lähtöisin olevien kirjoittajien teosten alkuperäiset nimet olisi mainittu saksankielisten nimien ohella. – Esim. trinidadilaisen C. L. R. Jamesin (1901–1989) Haitin vallankumouksen klassikkoteoksen nimi on The Black Jacobins (1938) ja kamerunilaisen Achille Mbemben (s. 1957) Critique de la raison nègre (2013) on jopa suomennettu (Mustan järjen kritiikki, 2023).
Tästäkin tietokirjasta kaipaan sanastoa kuten monista muista lukemistani kirjoista. Teoksen loppuviitteistä osa sisältää näet pitkähköjä selityksiä, jotka olisi voitu sijoittaa erilliseen luetteloon. Siihen olisi voitu koota – lukijoita aliarvioimatta – myös monia tekstissä esille tulevia käsitteitä, termejä ja lyhenteitä. Hakemistokin olisi varmaan ilahduttanut aika montaa lukijaa.
Kirjoittajat vastaavat yhdessä kaikkien lukujen kirjoittamisesta, viitteistä ja lähteistä, sillä he eivät mainitse, että olisivat jotenkin jakaneet töitä. Kokonaisuutena kirjaa on helppo lukea, mutta joitakin mutkikkaita virkkeitä on tankattava pari kertaa ymmärtääkseen niiden sanoman. Välillä on suorastaan hauskaa huomata kirjoittajan erityisesti innostuneen kuvaamistaan asioista.
Orjuuden arpiin tarttuessaan lukijan on hyvä tietää, että edessä on aika rankka mutta valaiseva lukukokemus. Heikkonäköisten lukukokemusta rankentaa pieni kirjasin.
Antiikin orjuudesta transatlanttiseen
Orjuuden arvet alkaa luvulla ”Antiikin orjayhteiskunnat, orientaalinen orjuus ja niiden perintö”. Se antaa historiallista taustaa transatlanttiselle orjuudelle. Satunnaista orjuutta oli Euroopassa ehkä jo metsästäjä-keräilijäkulttuurien aikana, mutta maatalous vakiinnutti orjien hankkimisen ja käytön. Kreikka oli ensimmäinen varsinainen orjayhteiskunta noin 500 eaa. Siellä orjat olivat tärkeä tuotantoväline, ja heitä lienee ollut noin kolmasosa väestöstä. Rooma oli antiikin toinen merkittävä orjayhteiskunta. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla orjia oli Italian väestöstä 35–40 prosenttia.
Transatlanttinen orjuus sai perinnönsä sekä antiikin Kreikasta että Roomasta. Sen aikana vedottiin yleisesti kreikkalaisen filosofi Aristoteleen (384–322 eaa.) oppiin luonnollisesta orjuudesta, ja sen lainsäädäntö ja käsitejärjestelmä pohjautui suureksi osaksi Rooman keisari Justinianuksen (482–565) Corpus iuris civilis -lakikokoelmaan vuodelta 533.
Afrikassa myös arabit ja muslimit harjoittivat orjakauppaa, joka kulki yli tuhat vuotta Saharan eteläpuolelta pohjoiseen sekä Itä-Afrikasta Punaisen meren ja Intian valtameren yli Intiaan asti. Siltä transatlanttinen orjuus sai perinnöksi osan alueesta, jolta se hankki kauppatavaransa – mustat afrikkalaiset. Orientaalinen orjuus ei kuitenkaan koskaan yhdistynyt vain mustaan ihonväriin, sillä se käytti myös valkoisia orjia. Sitä paitsi se on kestänyt paikoin 2000-luvulle asti.
Afrikasta Amerikkoihin
II luku, ”Transatlanttinen orjuus – draama ja tragedia” kertoo siitä, miten eurooppalaiset 1500-luvulta 1800-luvulle asti ryöstivät ja ostivat orjia, kuljettivat heitä Atlantin yli ja kauppasivat edelleen. Tuo orjakauppa tavallaan jatkoi espanjalaisten ja portugalilaisten jo 1300-luvulla alkanutta tapaa tuoda afrikkalaisia orjiksi Iberian niemimaalle sekä Välimeren ja Atlantin saarten sokeriruokoviljelmille. Orjia oli kuljetettu myös Hollantiin ja Englantiin asti.
Pian sen jälkeen kun Kolumbus oli 1492 noussut maihin Hispaniolaksi nimittämälleen saarelle, espanjalaiset veivät sokeriviljelmien orjatyömallin Amerikoihin ja alkoivat kuljettaa sinne afrikkalaisia orjia. He rahtasivat ensimmäisen orjalastin 1501 Sevillasta tavallisella purjelaivalla. Myös ensimmäinen juuri orjien kuljetukseen rakennettu alus lienee ollut espanjalainen; se vei 1505 orjia Afrikasta suoraan Karibialle. Espanjalainen oli viimeinenkin orjalaiva, jonka määränpää oli 1867 Kuuba.
Suomalaisetkin saivat nauttia vuosisatojen ajan transatlanttisen orjuuden uhrien tuotteista, tupakasta, sokerista, kahvista, riisistä ja puuvillasta. Orjaplantaaseilta saatua raaka-ainetta käytti niin 1756 perustettu Suomen ensimmäinen sokeritehdas Turussa kuin skotti James Finlaysonin Tampereelle 1828 perustama puuvillakehräämö ja -kutomo. Kuvassa Tammerkoski ja Finlaysonin puuvillatehdas vuonna 1847, taiteilija Lennart Forsténin mukaan. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto, D/341 Finlayson. Linkki lisenssiin.
Orjarahti Atlantin yli oli osa Euroopan, Afrikan ja Amerikan välisestä kolmiokaupasta (triangle trade). Euroopasta vietiin aseita, ruutia, hattuja, helmiä ja kuivattua kalaa Afrikan orjakauppiaille. Keskimatkalla orjia rahdattiin Atlantin yli, ja kolmannella etapilla tuotiin Amerikasta sokeria, riisiä, rommia, tupakkaa, puuvillaa, indigoa ja muita siirtokuntien tuotteita Eurooppaan. Osa laivoista purjehti koko kolmion, osa kuljetti vain orjia.
Afrikassa orjat koottiin ensin rannikon siirtokuntiin ja linnoituksiin, mistä heidät lastattiin laivoihin. Meren yli kuljetetut orjat myytiin Karibian saarten ja Brasilian sokeriruokoviljelmille tai Pohjois-Amerikan eteläosien tupakka-, puuvilla-, riisi-, kahvi- ja muille plantaaseille. Orjiksi kelpasivat parhaiten hyväkuntoiset nuoret miehet, mutta myös naisia ja lapsia kaupattiin. 1600-luvun alusta orjakauppa suuntautui myös pohjoisemmas, englanninkielisiin siirtokuntiin, missä orjia pidettiin kotitöissä, käsityöammateissa, perheviljelmillä, kuljetustehtävissä, satamissa sekä metsä- ja kaivostöissä.
Kaikkiaan 12,5 miljoonaa afrikkalaista vietiin Atlantin yli, mutta hengissä heistä selvisi vain 10,7 miljoonaa. Tästä määrästä suurin osa kuljetettiin 1700-luvun aikana. Vilkkaimmin orjareiteillä seilasivat portugalilaiset, jotka veivät lähes puolet kaikista orjista Brasiliaan. Espanjalaiset ja portugalilaiset rahtasivat orjia vielä sittenkin, kun muut maat olivat jo kieltäneet orjakaupan.
Orjiksi vangittuja afrikkalaisia kuljetettiin ensin kahlittuina ja toisiinsa kytkettyinä pitkiäkin matkoja maitse Atlantin rannikolle. Siellä heidät lastattiin orjalaivoihin kuin sillit suolaan. He saattoivat joutua odottamaan merimatkaa kuukausikaupalla, ennen kuin laiva saatiin täpö täyteen. Kuvassa orjia parkkilaiva Wildfiren kannella 30. huhtikuuta 1860. Puukaiverros samalta vuodelta. Kuva: Library of Congress LC-USZ62-41678, DC, USA.
Trans-Atlantic Slave Trade Datan (TSTD) tilastojen mukaan yli 36 000 orjalaivasta lähes 34 000:n liputusmaa tiedetään melko luotettavasti. Yli kolmasosa laivoista oli Britanniasta ja likimain yhtä moni Portugalista tai Brasiliasta, 4 200 oli ranskalaisia sekä hieman vähemmän hollantilaisia ja espanjalaisia. Suurten maiden lisäksi eräät pienetkin maat kokeilivat onneaan. Noin 400 orjalaivan mastossa liehui Itämeren maan, usein Tanskan lippu. Ruotsin lipun alla seilasi 18 alusta.
Kirjoittajat viittaavat Holger Weissin tutkimuksiin Ruotsin orjakaupoista ja Saint-Barthélemyn siirtokunnasta (1784–1878), mutta he eivät mainitse julkaisun nimeä – Slavhandel och slaveri under svensk flagg – tekstissä eivätkä lähteissä. Siirtokunnan pastorin mukaan orjuus oli ”eurooppalaisen sivilisaation, kulttuurin ja vaurauden ylläpitämisen edellytys”.
Orjalaivojen miehistöön tarvittiin kovapintaista joukkoa. Kippareiksi houkuteltiin kaapparilaivojen päälliköitä, ja merimiehiksi kelpasivat merirosvot ja muut rikolliset. Miehiä houkuteltiin laivoille lupaamalla heille oikeus käyttää mustia naisorjia seksuaalisesti hyväksi, mitä he myös tekivät.
Orjakauppa ja kolme koota
Kirjan III luku, ”Orjuuden kätilöt ja kummit” kertoo kirkosta, kolonialismista ja kapitalismista. Nämä edesauttoivat olennaisesti transatlanttisen orjuuden synnyssä ja kehityksessä. Jo 1440-luvulla, kun iberialaiset kauppiaat toivat afrikkalaisia orjia Lissabonin ja Sevillan satamiin, paavi Nikolaus V siunasi portugalilaisten Afrikan valloitukset sekä ”saraseenien ja uskottomien” alistamisen pysyvään orjuuteen. Espanjalaisetkin saivat luvan orjakauppaan. Orjat oli vain käännytettävä kristinuskoon. Afrikkalaisten hallinnassa roturaja oli tärkeä keino; ei-valkoisia ja ei-kristittyjä oli helppo toiseuttaa.
Espanja ja Portugali jakoivat 1494 Amerikan ja koko maailman kahteen vaikutuspiiriin ja kolonisoitavakseen Tordesillan sopimuksella, jonka paavi Aleksanteri VI siunasi. Rajaksi sovittiin noin 47 astetta läntistä pituutta. Espanja sai rajan länsipuolen, ja sen vaikutuspiiriin tulivat Pohjois- ja Väli-Amerikka sekä suurin osa Etelä-Amerikasta. Portugali sai itäpuolen eli Afrikan ja suuren osan Brasiliasta, sillä Etelä-Amerikan ei vielä tiedetty ulottuvan pitkälle itään. Muut Länsi-Euroopan maat eivät hyväksyneet jakoa, ja heti kun ne kykenivät, ne käynnistivät omat valloitus- ja kolonisointihankkeensa.
Hispaniolan jälkeen espanjalaiset ottivat jo 1500-luvun alkupuoliskolla haltuunsa myös Kuuban, Jamaikan, mayojen alueen Meksikon eteläosasta, atsteekkivaltakunnan Väli-Amerikasta ja inkavaltion Etelä-Amerikasta sekä Floridan, Texasin ja Kalifornian Pohjois-Amerikasta.
Alueiden valtaaminen ja asuttaminen, alkuperäisen väestön alistaminen, toiseuttaminen ja rodullistaminen, rikkauksien ryöstäminen ja kansanmurhapolitiikka kuuluivat transatlanttiseen kolonialismiin. Eurooppalaiset toivat Amerikkaan myös kulttuurinsa, uskontonsa, kapitalismin, suurtilat ja taudit. Vuoteen 1550 mennessä he tuhosivat 80 miljoonasta alkuperäisasukkaasta 70 miljoonaa. Orjakauppa ja orjuus olivat kolonialismin ydinosa; vielä 1820-luvulla Amerikoihin tuli 3–4 kertaa niin paljon afrikkalaisia kuin eurooppalaisia. Laaja eurooppalaisten siirtolaisuus kehittyi vasta sen jälkeen.
Transatlanttisen orjakaupan alkaessa elettiin rahataloudessa ja kauppakapitalismissa, jossa pankit, pörssi, vakuutusyhtiöt ja kauppahuoneet toimivat. Italialaiset pankit ja kauppahuoneet rahoittivat Afrikan kauppaa ja kolonisointia jo 1400-luvun lopulla, ja vuosisadan vaihteessa Amerikan kolonisointiin liittyivät myös alankomaalaiset ja saksalaiset pankkiiri- ja kauppiassuvut. Kun espanjalaiset ja portugalilaiset olivat ensin yrittäneet orjuuttaa Amerikan alkuperäisasukkaita, mutta nämä eivät suostuneet orjatyöhön, vaan karkasivat, sairastuivat ja kuolivat tauteihin, orjia ruvettiin tuomaan Afrikasta.
Britannia, Hollanti ja Ranska alkoivat perustaa siirtokuntia 1600-luvulla ja yrittivät saada työvoimaa kotimaasta. Ne veivät pakkotyöhön rikollisia, kapinoitsijoita ja vääräuskoisia. Britit koettivat palkata myös ns. sopimusviljelijöitä, jotka maksoivat työllään matkansa. Vaihtoehtojen osoittautuessa tehottomiksi alkoivat nuokin maat hankkia afrikkalaisia orjia.
Isäntien väkivalta
”Julmuuden henki – väkivalta laivoilla ja plantaaseilla” -otsikolla kirjoittajat kertovat IV luvussa ilmapiiristä, asenteista ja ideologioista, jotka määrittivät orjuutta ja orjien kohtelua, henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Uusi nimi ja polttomerkki veivät orjien entisen identiteetin, ja olot ”uivissa helveteissä” – merenkäynti, kosteus, kuumuus, ahtaus, alastomuus, rautaiset kahleet, jano ja nälkä, surkea ruoka, pilaantunut juomavesi tai veden puute, hien, veren ja ulosteiden haju, taudit, ja naisten raiskaaminen – estivät heitä unohtamasta asemansa. Surkeutta lisäsivät myös rangaistukset, joita laivaväki jakeli. Kapinoiva, itsemurhaa yrittänyt tai nälkälakkoilija päästettiin hengestään ruoskimalla, hirttämällä, mereen heittämällä tai kannella näännyttämällä.
Julmuus jatkui Amerikoissa. Sokeriviljelmillä imettiin sokeriruo’oista kaikki mehu ja niin imettiin orjistakin. Nämä työskentelivät puolisen vuotta kestävän satokauden aikana vuoropäivin 16 ja 10 tuntia, jopa enemmänkin, ilman lepopäiviä. Myllyillä ja keittämöissä työ oli myös vaarallista. Plantaasiorjat elivät keskimäärin seitsemän vuotta. Tutkija Michael Tadman (2000) toteaa:
Sokeri ja atlanttinen orjakauppa edustivat pahinta kaikista maailmoista – sokeriplantaasien äärimmäisiä vaatimuksia ja ahnasta halua tuoda [orjia] ja niin säilyttää työvoiman miesvaltaisuus. Se imi afrikkalaisia intensiivisesti outoon, vihamieliseen ja epäterveelliseen ympäristöön. (s. 73)
Pohjois-Amerikan orjista 90 prosenttia työskenteli maatiloilla, joilla viljeltiin etupäässä puuvillaa, tupakkaa, maissia, vehnää ja riisiä sekä jonkin verran sokeriruokoakin. Tilojen tuotteet myytiin kotimaahan ja ulkomaille. Isäntien välillä oli eroja; toiset suosivat uudistuksia ja suurempaa joustavuutta suhteessaan orjiin, toiset taas eivät sallineet minkäänlaista hellämielisyyttä.
Orjien vastareaktiot
”Vastarinta plantaaseilla”, V luku, kertoo orjien yrityksistä kapinoida ja vastustaa isäntien mielivaltaa Amerikoissa. Tuo vastarinta ei käy yksiin orjista annetun tavanomaisen kuvan kanssa. Kapinoita kauhisteltiin, mutta orjat haluttiin nähdä kahlittuina ja isäntänsä edessä nöyrästi kumartuvina hahmoina aina 1950-luvulle asti erityisesti yhdysvaltalaisissa aikalaisteksteissä ja historiankirjoituksessakin.
Pohjois-Amerikan siirtokunnissa ja Yhdysvalloissa orjia oli vähän Karibian saaristoon ja Brasiliaan verrattuna, mutta sielläkin heilui hikkorikeppi ja härännahkaruoska. Ne jättivät orjan ihoon elinikäiset jäljet. Vuodelta 1863 olevassa kuvassa karannut orja ”Gordon” Mississippistä näyttää ruoskanjälkiä selässään. Kuva: William D. McPherson & J. Oliver / Wikimedia Commons.
Orjien vastarinta alkoi jo varhain. Ensimmäisinä afrikkalaiset orjat lienevät kapinoineet joulupäivänä 1521 Hispaniolassa Kristoffer Kolumbuksen pojan Diego Colónin sokeriplantaasilla. Kapinoijat saivat mukaansa afrikkalaisia ja intiaaniorjia, mutta joutuivat pakenemaan vuoristoon. Siellä asusti ennestään pakoon lähteneitä alkuperäisasukkaita, joita kutsuttiin nimellä indios negros. Paenneita orjia sanottiin marooneiksi, ja heidän määränsä vain kasvoi siirtomaasaarilla ja Etelä-Amerikassa.
Karibian plantaaseilla, joita omistajien sijasta hoitivat alaiset, kapinoitiin enemmän kuin Pohjois-Amerikassa, missä orjia oli vähemmän ja omistajat asuivat tiloillaan. Ensimmäinen kapinahanke englanninkielisissä siirtokunnissa syttyi 1687 Virginiassa, ja sen jälkeen pienehköjä kapinoita esiintyi vuosittain pitkin 1700-lukua. Ranskan vallankumous 1789 innosti Karibialla orjia, ja ensimmäisinä siihen reagoivat Haitin orjat 1791.
Kirjoittajat mainitsevat V luvussa Haitin kapinan ja vallankumouksen useita kertoja Karibian alueen muiden kapinoiden esimerkkinä, mutta kertovat sen ajankohdan ja tapahtumat vasta luvussa X, ”Kohti vapautta”. Sen sijaan he kertovat Barbadoksen (1816), Demaran (1823) ja Sam Sharpen kapinasta (1831–32), jotka olivat Haitin kapinan jälkeen Britannian sokerisaarten merkittävimmät orjakapinat. Ne eivät kestäneet kauan, ja niihin osallistuneille kävi huonosti. Ne kuitenkin osoittivat, etteivät orjat olleet ”sävyisiä” eivätkä plantaasinomistajat ”patriarkaalisen hyväntahtoisia”.
Historian tunnetuimmat orjalaivat
”Kaksi laivaa: Zong ja La Amistad”, VI luku, on lähes puolen sadan sivun mittaisena kirjan pisin luku. Se on myös teoksen kiinnostavimpia. Se kertoo laivakapinoista ja kahden orjalaivan kohtalosta. Orjien kapinat olivat tavallisia; niitä syttyi joka kymmenennellä kuljetuksella. 90 prosenttia kapinoista leimahti 1700-luvulla. Kaksi kolmasosaa syttyi jo lastattaessa tai Afrikan rannikolla ja yksi kolmasosa Atlantilla.
Fregatti Zong ja kuunari La Amistad (kuvassa, tuntematon taiteilija) olivat transatlanttisen orjakaupan tunnetuimpia aluksia. Kuva: New Haven Museum, CT, USA.
Orjakauppiaat varautuivat laivakapinoihin hankkien aluksille verkkoja, väliseiniä, kahleita, ketjuja ja aseita. He vakuuttivat lasteja ja pestasivat tavallista suurempia miehistöjä. Kapinoissa surmattiin 1500–1867 noin 100 000 orjaa. Vain 32 kapinassa orjat saivat laivan haltuunsa. Yksi aluksista oli yhdysvaltalainen Creole. Se matkasi 1841 Richmondista New Orleansin orjamarkkinoille, mutta orjat onnistuivat kaappaamaan komennon ja purjehtimaan Bahamalle, missä britit olivat 1833 lakkauttaneet orjuuden.
Zong oli brittiläisten orjakauppiaiden ryöstämä, alkujaan hollantilainen fregatti, jonka kohtalonhetket osuivat vuoden 1781 lopulle, kun alus oli matkalla Länsi-Afrikasta Jamaikalle. Kyse ei ollut niinkään orjakapinasta vaan laivan miehistön mielivallasta. La Amistad oli puolestaan kaksimastoinen kuunari, joka oli tehty Karibian alueen orjakuljetuksiin ja jonka kuuluisin matka alkoi loppukesällä 1839, kun sen oli määrä kuljettaa afrikkalaisia orjamarkkinoille Kuuban rannikolla.
En paljasta alusten jännittävää tarinaa, mutta sen voin todeta, että tapauksia puitiin pitkään oikeudessa ja orjien kohtalosta keskusteltiin lehdistössä. Tapaukset heijastuivat jopa populaarikulttuuriin ja vahvistivat orjuuden vastaisia mielipiteitä. Ne myös saivat orjuuden vastustajat ja orjuuden lakkauttamista vaativat abolitionistit yhteistyöhön.
Onko orjien omistaminen ihmisoikeus?
”Julistusten ja lakien paradoksi: Orjien omistaminen ihmisoikeutena”, kirjan VII luku, kertoo valistusajattelun, ihmisoikeuksien ja orjalakien ristiriidasta. Vaikka Euroopassa alettiin 1700-luvulla vannoa ihmisoikeuksien nimeen, ei oikeutta vapauteen ja tasa-arvoon sovellettu orjiin. Kirjoittajat nostavat Karibian saarten orjalaeista esimerkeiksi Britannian hallitseman Barbadoksen ja Ranskan hallitsemien saarten säädökset. Brittien siirtokunnilla ei ollut yhtenäisiä orjalakeja, mutta Ranskan siirtokunnat noudattivat Code Noiria. Orjalaeilla turvattiin omistajien etuja, plantaasien vakautta ja taloudellisuutta sekä yritettiin murtaa orjien vastarinta ja vastahankaisuus. Kirjoittajien mukaan orjalait kuuluivat eurooppalaisen humanismin suuriin skandaaleihin.
Jo vuodesta 1511 espanjalaiset olivat orjuuttaneet Barbadoksen väestöä, ja Portugali oli jatkanut tätä työtä kunnes Englanti otti 1625 saaren haltuunsa. Vuoden 1652 peruskirja teki saaresta ”vapaitten miesten parlamentaarisen demokratian” mutta vuoden 1661 orjalaki muutti sen takaisin ”orjanomistajien perustuslailliseksi diktatuuriksi”. Orjat olivat lain mukaan omistajan irtaimistoa, ja heitä voitiin ruoskia, kiduttaa, kastroida, polttomerkitä ja polttaa elävältä. Barbadoksen orjalaki oli voimassa vuoteen 1838 asti ja toimi useiden lakien mallina.
Ranskan Karibialla orjuutta oli ollut vuodesta 1625 lähtien, ja orjien määrän kasvaessa Ludvig XIV sääti 1685 Code Noirin, joka pyrki lopettamaan laittoman orjakaupan ja vahvistamaan Ranskan ylivallan siirtomaissa, mutta se ei pyrkinyt lopettamaan orjuutta. Lain laatimista ohjasi uskonnollinen moraali ja juutalaisvastaisuus, ja laki edellytti orjien käännytystä. Se tuli heti voimaan Martiniquessa ja Guadalupessa sekä 1700-luvun alussa muissakin Ranskan siirtokunnissa. Laki oli voimassa vuoteen 1848 asti. Pariisissa 1789 annettu ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus ei koskenut orjia. Tosin näille annettiin 1780-luvulla lupa levätä sunnuntaisin ja pyhäpäivinä.
Jo 1550- ja 1560-luvulla useat espanjalaiset ja portugalilaiset kirkonmiehet olivat kirjoittaneet orjakaupan ja orjuuden vastaisia mielipiteitä, pitäneet orjuutta rikkomuksena ihmisoikeuksia vastaan, ihmisten ostamista ja myymistä halveksittavana tekona ja orjakauppaa kuolemansyntinä. Mutta heitä ei kuunneltu, sillä orjakaupan ja orjuuden tuoma taloudellinen nousu oli eurooppalaisille tärkeämpi kuin ihmisoikeudet.
Orjuuden kritiikkiä alkoi kuulua 1700-luvulla, mutta valistusajattelijatkaan eivät vaatineet Code Noirin kumoamista. Vielä 1774, kun eräs pappi vaati orjakaupan kieltämistä, kirkko kielsi hänen kirjansa. Vasta Haitin orjakapina 1791 nosti orjuuden keskusteluun, ja 1794 orjuus lakkautettiin Ranskan siirtomaissa. Napoleon palautti sen taas voimaan 1802 Karibialla. Orjakauppa kiellettiin 1815 ja orjuus lakkautettiin lopullisesti 1848 myös siirtokunnissa.
Orjalait perustuslaillisessa demokratiassa
VIII luvussa, ”Yhdysvaltojen perustuslaillinen demokratia ja orjalakien hirmuvalta”, kirjoittajat käsittelevät lyhyesti orjuuden ja orjalainsäädännön eroja Pohjois-Amerikan eteläisissä ja pohjoisissa siirtokunnissa sekä Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen, perustuslain ja orjuuden ristiriitoja.
Orjuuden arvissa mainitaan useita kertoja ranskalaisen Alexis de Tocquevillen Demokratia Amerikassa -teos, mutta sitä ei kerrota, että alkuperäinen De la démocratie en Amérique ja sen englanninnos ilmestyivät kahdessa osassa vuosina 1835 ja 1840. Tekijä kirjoittaa ensimmäisessä osassa amerikkalaisesta orjuudesta satakunta sivua. Kuvassa teoksen englanninoksen nimilehti. Kuva: Yale University Library, Beinecke Rare Book and Manuscript Library.
Ensimmäiset orjat tuotiin englanninkielisiin siirtokuntiin 1619. Siitä lähtien valkoisten ja orjien suhde kehittyi alueittain eri tavoin. Etelässä erikoistuttiin orjatyövoiman riistämiseen plantaaseilla. Pohjoisessa taas ilmasto esti laajamittaisen plantaasiorjuuden kehityksen; siellä orjat työskentelivät etupäässä kaupungeissa. 1700-luvun puolivälissä 40 prosenttia New Yorkin kotitalouksista piti orjia. Erään entisen orjan mukaan pohjoisessa orjat olivat ”lähestulkoon vapaita miehiä”.
Orjatalous ja sen voitot muodostivat pohjoisten valtioiden taloudellisen ja koko amerikkalaisen finanssikapitalismin perustan. Orjakauppa, orjatyön tuotteiden kauppa ja orjatalouden rahoitus olivat paljolti pohjoisen vastuulla, sillä orjakauppiaat, laivanvarustajat, rahoittajat ja vakuuttajat asuivat pohjoisvaltioissa ja New York oli orjakaupan finanssikeskus.
Pohjoisen siirtokunnat eivät ottaneet orjuuden määritelmää heti käyttöön, mutta laillistivat orjuuden 1640-luvulta lähtien eli siis aikaisemmin kuin varsinaiset orjavaltiot. Virginiassa omistettiin eniten orjia, ja siellä määrättiin 1662, että orjanaisten lapsetkin olivat orjia. Vuoden 1669 laki salli jopa orjan surmaamisen ja 1705 orjalaki otti mallia Barbadoksen ankarasta laista. Kun muutkin orjavaltiot – Delaware, Maryland, Georgia, Pohjois-Carolina, Etelä-Carolina – säätivät orjalakinsa, olivat orjalait voimassa kaikissa osavaltioissa 1776, kun Yhdysvallat julistautuivat itsenäiseksi.
Itsenäistymisen jälkeen pohjoiset osavaltiot alkoivat luopua orjuudesta, ja niiden osallisuus orjakauppaan hiipui 1800-luvun puolivälissä. Yhdysvaltojen 1787 säädetty perustuslaki säilytti orjuuden, mutta salli osavaltioiden päättää orjuudesta. Vasta sisällissodan jälkeen 1865 perustuslain 13. lisäys kielsi orjuuden ja pakkotyön. Afroamerikkalaisten ja valkoisten rotuerottelu jatkui silti, ja korkeimman oikeuden päätös 1896 vielä vahvisti sen: ”erillään mutta tasa-arvoisesti”. Vasta 1954 korkein oikeus poisti rotuerottelun.
Orjuus ja rasismi
IX luvussa, ”Orjuuden oikeuttaminen ja rasismi”, Isaksson ja Jokisalo palaavat VII luvun aihepiiriin ja kertovat taas kirkosta orjuuden suojelijana ja edistäjänä sekä transatlanttisen rasismin synnyn ja valistuksen yhteydestä. He kirjoittavat myös julistusten ja lakien paradoksista Yhdysvaltojen kannalta sekä uskonnollisesta ja tieteellisestä rasismista, joilla pyrittiin oikeuttamaan orjuutta ja rotusortoa. Kokonaisuutena luku on melko sekava.
Tekijät kaivavat taas esille Aristoteleen luonnollisen orjuuden käsitteen ja roomalaisen lain orjuutta koskevat säädökset. He muistuttavat kirkkoisien ja mm. Tuomas Akvinolaisen orjuus-pohdiskeluista, jotka vaikuttivat eurooppalaisten esirasistisiin mielikuviin. Transatlanttinen orjuus ei kuitenkaan syntynyt rasismista, vaan rasismi oli orjuuden seurausta.
Orjuuden jatkuessa orjan ja isännän välisiä sosiaalisia eroja alettiin selittää ”rodulla”. 1700- ja 1800-luvun vaihteessa Euroopassa syntyi ”tieteellinen” rasismi, jonka ydin oli luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Se alkoi oikeuttaa orjuutta ja rotusorron ideologiaa. Se määritteli rotuja mittaamalla kalloja ja päättelemällä niiden muodoista ihmisten henkisiä ominaisuuksia ja kykyjä. Ruumiillisten ominaisuuksien lisäksi se yhdisti rotuun myös arvotuksia.
Yhdysvalloissa kirkko oli vielä 1900-luvulla valkoisen ylivallan voimakkain tuki, kuten kansalaisoikeustaistelija ja pastori Martin Luther King on todennut. Hän on myös sanonut, ettei rotuerottelu ja syrjintä olisi voinut jatkua meidänkin aikanamme, ellei kirkko olisi sitä hyväksynyt. – Olisin halunnut lukea Kingin ajatuksista enemmänkin, mutta kirjan tekijät eivät mainitse edes, mistä lähteessä he ovat Kingin ajatukset saaneet.
Orjuuteen yhdistettynä rasistinen väite mustien ja muiden ei-valkoisten vajaasta ihmisyydestä oli sosiaalisen, taloudellisen ja kulttuurisen hallinnan väline, joka myös muokkasi syvästi amerikkalaista yhteiskuntaa kaikilla tasoilla. Rasismista tuli lopulta myös globaali ja universaali ongelma.
Vapauteen kapinoiden, kumousten ja sodan kautta
”Kohti vapautta” on kirjan X ja toiseksi pisin luku. Neljälläkymmenellä sivulla se jatkaa kertomusta orjien kapinoinnista ja saavutuksista. Ennen kaikkea se paneutuu Ranskan suuren vallankumouksen innoittaan Haitin orjakapinaan ja vallankumoukseen, johon jo kirjan V luvussa viitataan. Kirjoittajat käsittelevät luvussa myös orjien ja vapaiden mustien toimintaa Yhdysvaltojen itsenäisyys- ja sisällissodan aikana.
Isaksson ja Jokisalo kuvaavat tarkkaan Ranskan ja Espanjan hallitseman Haitin saaren tapahtumia siitä lähtien, kun Ranskan suuri vallankumous heinäkuussa 1789 sekä ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistaminen elokuussa 1789 antoivat niille alkusysäyksen Ranskan hallitsemassa Saint-Dominguessa. Tilanne saarella muuttui kaoottiseksi varsinkin kansalliskokouksen hyväksyttyä maaliskuussa 1790 äänioikeuden värillisille miehille. Orjat eivät ensin osallistuneet levottomuuksiin, mutta alkoivat kapinoida lokakuusta 1790 lähtien nousten sekä plantaasiherroja että Ranskan hallitusta vastaan.
Haitin tapahtumiin vaikutti siirtokunnan erityinen väestörakenne, Napoleonin valtaannousu sekä Britannian, Espanjan ja Ranskan armeijoiden toimet. Orjien kapina, sisällissota, vallankumous ja sota ulkoisia vihollisia vastaan kesti 12 vuotta. Veristen taistelujen jälkeen haitilaiset – jopa puolalaisten ja saksalaisten vapaaehtoisten avustamana – saivat voiton ranskalaisista. Haitin tasavalta perustettiin 1.1.1804, ja uusi perustuslaki astui voimaan toukokuussa 1805. Vallankumouksen seuraukset olivat orjuuden kannalta myönteiset, mutta asukkaiden kannalta näyttää siltä, ettei saari ole toipunut orjuuden seurausten ja ulkovaltojen nuivan suhtautumisen jäljiltä vieläkään.
Länsimainen historiankirjoitus on ohittanut Haitin orjakapinan ja vallankumouksen vähäpätöisenä tai merkityksettömänä sivilisaation historian kannalta, mutta kirjan tekijät toteavat, että Haitin ”vapauden manifestaation” historiallinen merkitys oli sen maailmanlaajuisessa signaalivaikutuksessa kolonialismille ja Karibian mustille. Orjuuden kannattajat ovat nostaneet Haitin tapahtumat esimerkiksi afrikkalaisten orjien verenhimosta ja julmuudesta. Mutta orjille ne olivat esimerkki, joka innoitti vastustamaan orjuutta ja pyrkimään vapauteen.
Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa 1775–1783 monet orjat ja vapaat mustat värväytyivät jommankumman osapuolen armeijaan. Muutamat osavaltiot muodostivat jopa kokonaan mustia joukko-osastoja. Itsenäisyyssodassa brittien evakuoimista mustista monet joutuivat takaisin orjiksi Bahamalle tai Karibialle, osa päätyi vapaiksi vuokraviljelijöiksi ja osa Lontoon köyhien joukkoon – tosin vapaina. Amerikkalaisten joukoissa taistelleista osa sai heille luvatun vapauden, mutta jotkut omistajista pettivät lupauksensa.
Amerikan sisällissodassa 1861–1865 etelävaltioiden Konfederaatio halusi säilyttää orjuuden, ja muut valtiot taas halusivat poistaa sen. Etupäässä pakko-otettuja mustia palveli Konfederaation armeijassa. Unionin armeija taas värväsi ja perusti mustien joukko-osastoja, ja monet mustat pyrkivät vapaaehtoisina sen yksiköihin. Presidentti Lincoln ei aluksi aikonut lopettaa orjuutta etelävaltioissa, mutta sodan edetessä hän ja Yhdysvaltain hallinto tekivät yhä laajempia päätöksiä orjien vapauttamisesta. Vielä sisällissodan kestäessä kongressi lakkautti orjuuden perustuslain 13. lisäyksellä; senaatti hyväksyi lisäyksen 8.4.1864 ja edustajainhuone 31.1.1865.
Orjuuden lopettamista on selitetty humanitaarisin ja taloudellisin syin. Trinidadilainen historioitsija Eric Williams (Capitalism & Slavery, 1944) on selittänyt sekä orjuuden synnyn että lakkauttamisen taloudella, mutta ei kiellä kokonaan abolitionistien toiminnan merkitystäkään. Isaksson ja Jokisalo korostavat orjien merkitystä historiallisina toimijoina.
Entä transatlanttisen orjuuden jälkeen?
Orjuuden arvet -kirjan johdannossa Isaksson ja Jokisalo toteavat, että yli 100 miljoonaa ihmistä, joista huomattava osa on lapsia, elää nykyisin orjuudessa tai orjuutta vastaavassa tilassa. Orjien valmistamat tuotteet mahdollistavat länsimaisen elämäntavan ja kulutusyhteiskunnan, joten orjuus heijastuu kaikkialle. Oikeastaan kirjoittajat olisivat voineet jättää asian teoksensa viimeiseen, XI lukuun, ”Orjuuden perintö ja nykyaika”. Se muistuttaisi lukijoita siitä, ettei orjuus ole maailmasta loppunut ja että taloudelliset voitot, rikkaus ja valta saavat yhä ihmiset unohtamaan ”toisten” ihmisoikeudet.
Teoksen lyhyehkössä loppuluvussa kirjoittajat luonnehtivat transatlanttisen orjuuden jälkeistä maailmaa, jossa orjuuden jäljet yhä näkyvät. He eivät kerro niinkään nykyajasta, vaan 1800- ja 1900-luvusta, jolloin orjuus lakkautettiin ja orjanomistajille ainakin Britanniassa, Ranskassa ja Ruotsissa maksettiin suuria korvauksia menetetystä työvoimasta. He muistavat mainita, että Donald Trumpia lukuun ottamatta Yhdysvaltojen presidentit sekä lukuisat Britannian varakkaat ja vaikutusvaltaiset suvut ovat orjanomistajien jälkeläisiä. He muistuttavat myös siitä, ettei orjille itselleen korvattu mitään:
Orjille ei myönnetty minkäänlaista hyvitystä suoritetusta pakkotyöstä, riistosta, vapauden menetyksestä, alistamisesta, epäinhimillisestä kohtelusta, ruoskarangaistuksista, perheiden hajottamisesta ja naispuolisille orjille raiskauksista tai synnytyskoneina toimimisesta. (s. 270)
Viime aikoina ovat eräät orjanomistajien jälkeläiset Britanniassa heränneet omantunnon kolkutukseen ja lahjoittaneet orjien jälkeläisille huomattavia summia käytettäväksi esi-isiensä omistamien alueiden taloudellisen kehityksen edistämiseksi. Toisaalta orjien jälkeläisistä jotkut ovat nousseet vaatimaan korvauksia esivanhempiensa kokemista vääryyksistä. Dubaissa järjestettiin 2001 YK:n rasisminvastainen konferenssi, ja siellä Afrikan kansalaisjärjestöjen liiton edustaja Aloune Tine puhui monien puolesta:
Me vaadimme, että orjuus ja kolonialismi tunnustettaisiin kaksinkertaisena holokaustina ja rikoksena ihmisyyttä vastaan. Me vaadimme korvauksia raaka-aineidemme varastamisesta, väestön pakkosiirrosta ja Afrikan nykyisestä epäinhimillisestä käsittelystä ja Afrikan köyhyydestä, joka on tämän rikosten ja ryöstön historian hedelmiä. (s. 279)
Mielenosoittajat ovat patsaita kaatamalla purkaneet katkeruuttaan niitä henkilöitä kohtaan, jotka aiheuttivat kärsimyksiä afrikkalaisperäisille orjille transatlanttisen orjuuden aikana. Kuvassa Edward Colstonin kaadetun patsaan tyhjä jalusta mielenosoitusten jälkeen. Kuva: Caitlin Hobbs / Wikimedia Commons. Linkki lisenssiin.
Orjuuden arvissa ei ole kattavaa luetteloa orjuuden kieltämisvuosista, mutta joitakin merkkipaaluja siinä mainitaan. Poimin tähän muutamia vuosia: Ranska 1794, lopullisesti 1848; Haiti 1805; Britannia 1806, siirtomaat 1833; Intia 1842; Tanska 1846; Ruotsi 1847; Yhdysvallat 1865; Kultarannikko 1874; Nigeria 1901; Arabia 1962; Oman 1970; Mauretania 1981.
Transatlanttisen orjakaupan ja orjuuden perintönä afrikkalaista alkuperää olevat ihmiset kohtaavat edelleen vihaa, suvaitsemattomuutta, rasismia, ja ennakkoluuloja. Kirjoittajat mainitsevat tästä esimerkkeinä useita yhdysvaltalaisia rasismin uhreja. He mainitsevat myös Black Lives Matter -liikkeen, joka on innoittanut kaatamaan orjakaupan ja kolonialismin rikosten symboleja ja patsaita ympäri maailmaa. Tämä antirasistinen kansanliike on saanut suomalaisetkin liikkeelle.
Orjuuden arvet ja Aloune Tinen vaatimuksen luettuani jään odottamaan tietokirjaa transatlanttisen orjakaupan seurauksista Afrikassa, sillä niihin eivät Isaksson ja Jokisalo ehdi kirjassaan puuttua. Orjakauppahan tuotti pienelle afrikkalaiseliitille rikkauksia ja ylellisyyttä sekä orjuutetuille suuria kärsimyksiä. Mutta mitä se aiheutti niille Afrikan alueille, joilla orjanmetsästys ja -kauppa saattoivat yhteisöt lähes jatkuvaan sotatilaan, joilta nuori työvoima vietiin pois ja joilla sukupuoli- ja ikärakenne vinoutui?
***
Nämä kirjat voivat kiinnostaa:
Bales, Kevin (2013), Nykyajan orjat ja miten heidät vapautetaan.
Kananoja, Kalle (2021), Kahlitut. Orjuuden historia Amerikan mantereella.
Weiss, Holger (2016), Slavhandel och slaveri under svensk flagg.
Kannattaa myös tutustua näihin teksteihin:
Douglass, Frederick (1945/1845), ”Narrative of the Life of Frederick Douglass as American Slave” teoksessa Henry Louis Gates (toim.), The Classic Slave Narrarives.
Jacobs, Harriet A. (1861), Incidents in the Life of a Slave Girl Written by Herself.
- Kirjan nimi:
- Orjuuden arvet
- Kustantaja:
- Into Kustannus oy
- Julkaisuvuosi:
- 2024
- Sivumäärä:
- 301
- Kirjoittajat:
- Isaksson, Pekka, Jokisalo, Jouko
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Leena Rossi
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FT, KK, tietokirjailija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turku