
Luukkanen, Arto: Georgian sota - Miten mahdottomasta tuli mahdollinen. WSOY, Barrikaadi-sarja, 2008. 173 sivua. ISBN 978-951-0-35253-3.
Sotienjälkeisen ulkopolitiikan ja sen historian tutkimuksessa korostettiin ”tosiasioiden tunnustamista” eli Suomen historian ja geopoliittisen aseman sekä itäisen naapurimaamme tuntemista. Viime vuosina suomalainen historiantutkimus on yritetty eurooppalaistaa ja hollywoodisoida riisumalla Suomen erillisidentiteetti ja rinnastamalla maamme vaikkapa Unkariin, Romaniaan ja Bulgariaan, jotka kaikki olivat toisessa maailmansodassa Kolmannen valtakunnan liittolaisia ja joutuivat sen jälkeen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Tällöin kuitenkin unohdetaan se tosiasia, että muissa maissa historian käänteet ja kallistumiset eri suuntaan olivat huomattavasti jyrkempiä kuin Suomessa, joka on aina luovinut loivemmin. Kun muualla maailmassa on ikään kuin kaahailtu urheiluautoilla historian kentillä, Suomessa on körötelty automaattivaihteilla, monen mielestä tuskallisen pehmeästi, kauniimmin sanoen laillisuutta ja jatkuvuutta korostaen. Suomessa on aina pelätty äkkinäisiä liikkeitä.
Toinen muoti-ilmiö on ollut Venäjän-tuntemuksen rapautuminen. Olipa aiempien vuosikymmenien maineellemme katetta tai ei, nykyisin ei edes häpeillä asiantuntemuksen puutetta, vaan pidetään kunnia-asiana suhtautua Venäjään kuin mihin tahansa kauhtuneeseen suurvaltaan, vaikkapa Ranskaan, Britanniaan tai jopa Yhdysvaltoihin – mutta jostain syystä ei Weimarin tasavaltaan. Samalla kun Suomen historian tutkimuksessa 1940-luvun alun Saksaa käytetään mörkönä, Venäjän nykyisyyden tutkimuksessa 1930-luvun lopun Saksa on epäkorrekti puheenaihe. Suomessa ei ole aina pelätty pelkoa.
Tähän taustaan nähden on ilahduttavaa, että nykytutkijoiden joukossa elää myös tervettä geopoliittisen realismin tajua, joka tunnistaa Suomen erityisen tarpeen tarkkailla Venäjän tapahtumia ja tulkita niitä mieluummin yliherkästi kuin liian laiskasti. Arto Luukkanen on aiemminkin herättänyt huomiota varoittelemalla Venäjän turvallisuuspalvelujen vallasta, sekurokratiasta – eikä hän ole monien harmiksi vähätellyt Suomen turvallisuuteen kohdistuvia uhkakuvia. Siksi ei yllätä, että juuri Luukkanen on ensimmäisenä suomalaisena tutkijana julkaissut kirjan Georgian sodasta elokuussa 2008 (”080808”) ja analysoinut sen opetuksia Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta. Luukkanen ehti tehdä tämän viiden kuukauden kuluessa, 1970-luvun parhaan pamflettiperinteen mukaisesti. Hänen kirjansa on kirjaimellisesti taskukokoinen ja pitkälti poleeminen, mutta kun Etelä-Kaukasian konflikteista on julkaistu perusteellisempia tutkimuksia kovin vähän, tämä kirja ansaitsee päätyä akateemisenkin kritiikin kohteeksi.
Arvostelussa on siis muistettava, että muutamassa kuukaudessa tehdyltä pamfletilta ei voi vaatia samaa tasoa kuin opinnäytteiltä tai vuosien ajan hiotuilta teoksilta. Olen itse toimittanut tammikuussa 1995 vastaavanlaisen kirjan Tshetshenian sodasta, joten ongelmat ovat tuttuja. Suuren yleisön valistamisen kannalta on kuitenkin arvokasta, että pinnallisen sanomalehdistön ja tieteellisen tutkimuksen väliin jäävä kuilu täytetään pika-analyyseillä ja hätähuudoilla, joiden tarkoitus on herättää toimittajat, tutkijat, virkamiehet ja poliittiset päättäjät.
Luukkaselle on annettava anteeksi kiireestä johtuvat kieli- ja kirjoitusvirheet, joita löytyi 173 sivulta toista sataa, pahimmillaan (s. 53 ja 119) enemmän kuin kolme samalta sivulta. Hieman syvällisempiä virheitä on Keski-Aasian nimittäminen Keski-idäksi (s. 42 ja 139), jolla tarkoitetaan englanninkielessä Lähi-itää. Paikan- ja henkilönnimien translitteraation horjuntaa on tällaisessa kirjassa vaikea estää, mutta kiitosta ansaitsee Luukkasen selkokielisyys, joka menee jopa niin pitkälle, että vierasperäinen ”diskurssi” tai ”retoriikka” on suomeksi (esim. nationalistista) ”puhuntaa” (s. 115 ja 156). Tämä oli ainakin minulle uudissana.
Georgian kansalliseepos ”Pantterintaljainen” (s. 55) on suomennettu vuonna 1990, minkä olisi voinut mainita. Georgian ensimmäinen vapailla vaaleilla valittu presidentti Zviad Gamsahurdia ei eronnut yksipuolisesti IVY:stä (s. 74), koska Georgia ei siihen kuulunutkaan ennen kuin vasta kaksi vuotta Gamsahurdian syrjäyttämisen jälkeen. Georgian esimerkki ”Kaukasuksen muille pikkuvaltioille” (s. 119) on varmasti Kremlin uhkakuvia, mutta suomalaisten lukijoiden toivoisi muistavan, että toinen näistä ”pikkuvaltioista” on 8,7 miljoonan asukkaan Azerbaidzhan.
Jos maailma muuttui vuonna 2001 ”syyskuun 9.” (s. 157), eikä 11. päivänä, niin se voi tietenkin olla kirjoittajan kaukokatseinen kannanotto siihen, alkoiko terrorisminvastainen sota afgaanien kansallissankarin Ahmedshah Masudin salamurhasta vai World Trade Centerin luhistumisesta kaksi päivää myöhemmin.
Luukkasen mukaan sodan valmistelut alkoivat jo 31. heinäkuuta (s. 18). Hän ei ota suoranaisesti kantaa siihen, kumpi sodan aloitti elokuun 7. tai 8. päivänä, vaikka julkisuudessa on esitetty useita vakuuttavia todisteita siitä, että venäläisiä joukkoja keskitettiin Etelä-Ossetiaan jo ennen uutisissa suuremman huomion saanutta Georgian tykistökeskitystä. Luukkanen heittäytyy turhankin puolueettomaksi: ”Kenelläkään ei ole varsinaista todistetta siitä, että Venäjä olisi suunnitellut 080808-kriisin etukäteen.” (s. 105) – Mikä voisikaan olla sellainen varsinainen todiste, mahtaisiko kelvata edes jokin Venäjän johdon allekirjoittama hyökkäyssuunnitelma? Valitettavasti FSB ei vuoda kuin CIA tai sen piiristä vuodatettuihin tietoihin ei suhtauduta maailman valtamediassa yhtä vakavasti.
Luukkanen ei edes mainitse Etelä-Ossetian vastapresidenttiä Dmitri Sanakojevia, joka yritettiin murhata jo heinäkuun 3. päivänä (http://en.wikipedia.org/wiki/Dmitry_Sanakoyev) ja katosi sen jälkeen merkillisesti julkisuudesta.
Kun on haluttu nähdä eteläossetialaiset aidosti itsenäisyyttä tavoittelevana yhtenäisenä kansakuntana, voisi joku vihdoin selvittää, mitä kuuluu alueen separatistihallinnon tärkeimmälle vastustajalle! Totuushan on, että eteläossetialaisten ja abhaasien nimissä esiintyvät separatistit ovat aivan yhtä aitoja kuin Otto Wille Kuusinen karjalaisten heimon vapaustaistelijana! Luukkanen ei myöskään retostele Venäjän pääministerin Vladimir Putinin puheilla 2000 osseetin ”kansanmurhasta” ja Etelä-Ossetiassa tavatusta ”CIA:n agentista” Michael Lee Whitesta (http://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Lee_White), vaikka nämä Venäjän sotapropagandan säälittävät pohjanoteeraukset voisivat antaa aihetta mielenterveysanalyyseihin. Jostain syystä cocktail-kutsuilla on kuitenkin todennäköisempää kuulla smalltalkia ja vinoilua Irakin joukkotuhoaseista. Venäjän johtajien aivoitukset oletetaan aina välttämättä hyväntahtoisemmiksi ja rationaalisemmiksi kuin Yhdysvaltain tai Georgian presidenttien, joita on ollut tapana epäillä vähintäänkin arvaamattomiksi. Täsmälleen sama syytös, johon läntinenkin media lankesi Gamsahurdian suhteen, toistettiin 17 vuotta myöhemmin arkailematta Mihail Saakashvilin kohdalla. Mutta entäpä jos se onkin naapurimme, jonka maailmankuva etääntyy arkitodellisuudesta? Hyytyykö hymy, jos puhe siirtyisikin Yhdysvaltain varapresidentin haulikkoammunnasta Venäjän pääministerin tiikerinmetsästykseen?
Vaikka Luukkasen kirja ei tuo uutta tietoa Georgian sodan taustojen selvittelyyn, se seuraa tarkkaavaisesti suomalaisen keskustelun etenemistä. Aloite oli Aleksanteri-instituutin tutkijoilla, jotka kiirehtivät julkisuudessa ymmärtämään Venäjää, ja vasta julkisen keskustelun loppuvaiheessa julkaistiin professori Soile Nystén-Haaralan tasapuolisempi artikkeli (s. 90 ja 94). Sitten keskustelu tyrehtyikin, eikä kukaan odota Venäjän opposition luentovierailuja tai Boris Berezovskin tuottaman dokumenttielokuvan palkitsemista. Georgian sota halutaan unohtaa. Olisi mielenkiintoista tietää, johtuuko tämä näkökulmien tarjonnasta vai valtamedian harjoittamasta toimituspolitiikasta, joko tietoisesta sensuurista tai aiemmista Kaukasian konflikteista opitusta tavasta valikoida ”asiantuntijoita” kommentoimaan Venäjän väkivaltaista käyttäytymistä raja-alueillaan. Onko Venäjällä kenties Suomessa oma vaikutusvaltainen lobbynsa (Georgian kaltaisella kaukaisella valtiolla sitä ei taatusti ole) vai kuuluuko suomalaisen median luontaisiin reaktioihin tabujen kunnioitus – nallea, otsoa, kontiota tai mesikämmentä ei saa manata, vaan täytyy hillitä paniikkimielialaa ja teeskennellä, että kaikki on hyvin, eikä meillä ole haasteen poikastakaan millään ilmansuunnalla?
Hyssyttely ei ole valitettavasti pelkästään suomalainen ilmiö, mutta Suomen sijainnista, koosta ja karvaista kokemuksista johtuva kansallinen itsesäilytysvaisto edellyttäisi, että edes turvallisuuspoliittista selontekoa luottamuksellisemmissa yhteyksissä Georgian sotaa analysoidaan siitä huolimatta, että siitä on vaikea saada mukavia opetuksia.
Mitä enemmän aikaa on kulunut ja kiistattomammin on nähtävissä Venäjän talousromahdus (s. 132-134), sitä helpompi on yhtyä Luukkasen päätelmään, että sodan suurimpia häviäjiä olivat Venäjän presidentti Dmitri Medvedev (s. 111) ja ulkopolitiikka, kun ”Venäjä pilasi sen hyvän tahdon, jota…kampanja Kosovon tunnustamista vastaan oli herättänyt kolmannessa maailmassa” (s. 104). Varsinkin kaikenlaista separatismia periaatteesta kammoksuva Kiina ja jopa monet Venäjän IVY-liittolaiset kiusaantuivat Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden tunnustamisesta. Jos Venäjän tarkoitus oli rinnastaa suojattinsa Kosovoon, se on häviöllä äänin 54-2, minkä ei luulisi olevan erityinen ylpeyden aihe Venäjän diplomatialle. Luukkanen olettaa Venäjän protektoraattien kansainväliseen tunnustamiseen tulevaisuudessa (s. 159), mutta samassa jonossa ovat myös Transnistria, Karabah, Somalimaa, Pohjois-Kypros ja Taiwan. Kumman – Yhdysvaltain vai Venäjän – kaveripiiriin kuuluvat ne maat, jotka ovat tähän saakka hillinneet separatismin laillistamista ja vedonneet status quon säilyttämiseen? Venäjän voimapolitiikka on tuonut lyhyen aikavälin menestystä Keski-Aasian öljy- ja maakaasukaupoissa (s. 147), mutta sen hintana voi lopulta olla entisten neuvostotasavaltojen hakeutuminen mieluummin Kiinan suojelukseen heti sopivan tilaisuuden tullen.
Toisaalta Luukkanen selostaa kirjansa lopussa mielenkiintoisesti Venäjän sekurokratian sisäistä valtapeliä ja arvelee Medvedevin ansainneen armeijan tuen ja siitä poliittista pääomaa (s. 142). Jos jotain uskaltaisi ennustaa, niin ehkä kannattaisi korottaa Putinin helikopterimatkojen vakuutusmaksuja?
Luukkanen on ymmärrettävästi vahvimmillaan nimenomaan Venäjän sisä- ja lähialuepolitiikan asiantuntijana. Epävarmemmaksi hän tulee suurvaltapolitiikan kuvioissa, joihin George W. Bushin tai Condoleezza Ricen muistelmat voivat aikanaan avata aivan uusia näkymiä. On kerta kaikkiaan ennenaikaista arvailla, mitä Yhdysvallat mahdollisesti odotti, lupasi ja esti asettuessaan yllättävän varovaisesti Georgian tueksi. Sekä Bushin että Ricen tiedetään opiskelleen Harry Trumanin elämäkertaa. Truman oli presidenttikautensa lopulla aivan yhtä epäsuosittu kuin Bush, mutta nauttii nykyisin jo melkoista arvostusta. Valitettavasti tutkimus ei ole vieläkään paljastanut, miten Truman hoiti kulissien takana ”kylmän sodan” alkajaiseksikin tulkitun Azerbaidzhanin kriisin maaliskuussa 1946. Berliinin ilmasilta tunnetaan paremmin, mutta niin pitkälle ei Georgiassa vielä menty, että amerikkalaiset panssarit olisivat ajaneet Tbilisin porteille venäläisiä vastaan. Vuosien 1946-1950 historiasta on kuitenkin tullut pitkästä aikaa suosittu tutkimuskohde ja samaa voisi pian ennustaa vuosien 1938-1939 tutkimukselle.
Jo 70 vuotta sitten opittiin, että alemmuuskompleksista toipuvan suurvallan johtajan henkilökohtainen vakaumus ja poliittinen aggressiivisuus voi laantua puoleksi vuodeksi, mutta ei pysyvästi pelkällä diplomaattisella painostuksella. Varsinkin naapurien olisi houkkamaista luottaa ”rauhaan meidän ajallemme” tai ripeään kansainväliseen apuun tarpeen vaatiessa. Ilmeiset historialliset yhtymäkohdat on kuitenkin haluttu suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa puhunnassa sivuuttaa liian pelottavina. Myös Luukkanen varoo ajattelemasta ääneen ”of the unthinkable” ja tyytyy ehdottamaan Suomelle aloitteellisuutta Euroopan unionin ja Venäjän välisessä vuoropuhelussa (s. 160-161), muistuttaen 1970-luvun lempeästä ETYK-projektista (s. 162). Toiveena on, että tämä jotenkin hälventäisi venäläistä sielunelämää riivaavat vainoharhaiset uhkakuvat ja mahdollistaisi demokraattisen vallankumouksen (s. 163). Näin toki sopiikin toivoa, mutta pahimman varalta Luukkanen muistuttaa yllättävien provokaatioiden vaarasta (s. 164-165). Ikävä kyllä niihinkin täytyy varautua.
Kirjansa takakannen yhteenvedossa Luukkanen tuomitsee Venäjän näytösluonteisen sodan aloittajaksi: ”Rappioitunut suurvalta päätti Georgiassa lopettaa lännen laajenemisen kohti sen ydinalueita.” Samalla hän kuitenkin kaartaa viime hetkillä toiveajatteluun: ”Maanosan vakauden nimissä Venäjä voidaan saada sisäistämään demokraattiset arvot samalla tavalla kuin Neuvostoliiton piti tunnustaa ihmisoikeudet Euroopan jaon hintana.” Kannattaa kuitenkin lukea enemmän kuin takakansi ja muistaa historiasta myös, kuinka vähän Leonid Brezhnev sisäisti ihmisoikeuksia vuoden 1975 Helsingin huippukokouksen jälkeisinä pitkinä vuosina, jotka olivat tuskallisia miljoonille neuvostokansalaisille, puolalaisille, afgaaneille, kambodzhalaisille ja muille. Ehkä kommunismin romahduksen historia oli kuitenkin onnekas oikku, eikä taitavasti ohjattu seuraus suomalaisesta idänpolitiikasta – vai olisiko sama ”Helsingin henki” tepsinyt myös Münchenissä?
Luukkanen tarttui arkaan aiheeseen oikeaan aikaan ja johdattelee keskustelua rohkeasti, mutta silti hänkin kohtelee Venäjää kovin hellästi ja huomaavaisesti. Vaarana on, että kun varsinkin keskieurooppalaiset kirjamarkkinat pursuavat apokalyptisiä ennustuksia länsimaille, tuomion julistamista Israelille ja mielikuvituksellisia salaliittoteorioita islamistisesta terrorismista, Luukkasen hillitty analyysi kohtalokkaasta Pekingin olympialaisten avajaispäivästä vaipuu yleisen poliittisen apatian ja itsepetoksen tuudittamaan unohdukseen. Jos Luukkasen pamfletti vaietaan tai tuomitaan liian hätkähdyttäväksi ja peräti venäläisvastaiseksi, niin silloin on syytä vielä suurempaan huoleen. Vaikka ei riennettäisikään barrikadeille Venäjää vastaan, nyt kannattaisi olla valppaampi kuin moneen vuosikymmeneen.