Moni turisti ja tavallinen turkulainenkin on Piispankadulla arkkipiispantalon edessä seisoessaan huokaissut: ”Olisipa kiva kurkistaa tuonne sisälle ja kuulla talon vaiheista.” Tavalliset maallikot ovat päässeet taloon vain uudenvuodenvastaanotoille 1960-luvulta lähtien sekä avoimien ovien päivinä, joita on onneksi järjestetty entistä useammin. Talosta ja sen asukkaista kertovaa kirjaa ei kuitenkaan ole ollut saatavilla ennen kuin arkkipiispa emeritus Jukka Paarma kirjoitti teoksen Arkkipiispantalo: Historia ja asukkaat. Kirjan luvun, joka käsittelee Paarman virkakautta, on laatinut kulttuurihistorian professori emeritus Kari Immonen ja erinomaisen tiivistelmän on kääntänyt ruotsiksi teologian tohtori, dosentti Yngvill Martola.

Pyhän Henrikin säätiötä saamme kiittää kirjan tilaamisesta ja julkaisemisesta omassa sarjassaan. Kiitoksensa ovat ansainneet myös hankkeen arvovaltaisesti miehitetty toimituskunta ja useat avustajat eri aloilta sekä tutkimushankkeen taloudelliset tukijat: Kirkkohallitus, Konstsamfundet, Opetus- ja kulttuuriministeriö, Svenska kulturfonden, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä sekä Turun kaupunki.

Kuva: Arkkipiispantalo. Suomen evankelis-luterilainen kirkko.

Primus inter pares

Paarma aloittaa kirjansa arkkipiispan nimittämisestä. Asia oli esillä pian sen jälkeen, kun Suomi oli liitetty Venäjään vuonna 1809. Silloinen Suomen vanhimman hiippakunnan eli Turun piispa Jacob Tengström ei heti innostunut asiasta. Mutta hänestä tuli koko maan luterilaisen kirkon keulakuva vuonna 1817, kun keisari uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhlan yhteydessä nimitti Turun hiippakunnan arkkihiippakunnaksi ja hänet arkkipiispaksi. Maassa oli tuolloin vain kaksi piispaa, joista toinen oli Porvoossa. 1800-luvun puolivälin jälkeen hiippakuntien ja piispojen määrä lisääntyi vähitellen. – Nykyisin hiippakuntia on yhdeksän ja piispoja kymmenen. – Mistä ja keneltä arkkipiispa-ajatus oli alkujaan lähtöisin, sitä Paarma ei kerro, mutta tuskin idea oli ensiksi keisarin päähän pälkähtänyt. Uutta piispaa sanottiin tilanteen mukaan Turun arkkihiippakunnan piispaksi tai Suomen arkkipiispaksi. Tehtävä alettiin näet hahmottaa koko kirkon viraksi, johon kuului sekä hengellisiä että hallinnollisia velvollisuuksia ja jonka palkan valtio maksoi.

Arkkipiispa ei ollut muiden piispojen esimies, mutta hän vihki – ja vihkii edelleen – nämä virkaansa. – Hänet taas vihkii tehtäväänsä tavallisesti muista piispoista virassaan vanhin. – Hiippakunnassaan arkkipiispa teki piispantarkastuksia ja oli tuomiokapitulin esimies sekä seurakuntaelämän ylin valvoja. Hän oli myös säätynsä puheenjohtaja valtiopäivillä, ja hänet rinnastettiin senaatin jäseniin, läänien kuvernööreihin ja kenraalikuvernööreihin. 1800-luvun kuluessa arkkipiispan tehtävät lisääntyivät. Hänestä tuli mm. kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen puheenjohtaja, joten hänen hallinnollinen roolinsa vain korostui, vaikka moni viranhaltija piti saarnaajan, opettajan, liturgin ja sielunhoitajan tehtäviä tärkeimpinä. Arkkipiispalle lankesi myös päävastuu ekumeenisesta toiminnasta, joka 1900-luvun mittaan vain lisääntyi. Kaiken kaikkiaan arkkipiispa antoi kirkolle kasvot.

Tengströmin jälkeen arkkipiispat valittiin vaalilla, jonka tuloksen perusteella keisarille tehtiin esitys seuraavaksi viranhaltijaksi. Aluksi vaalissa oli arkkihiippakunnan edustajilla ylivoimainen enemmistö, mutta kun koko kirkkoa koskevat tehtävät jatkuvasti lisääntyivät, vaaliedustukseen alettiin vaatia muutoksia. 1990-luvulla uuden kirkkolain mukaan äänestää saivat myös kirkolliskokouksen jäsenet ja vuonna 2005 hiippakuntavaltuustojen ja kirkkohallituksen jäsenet. Silti vuoden 2010 vaalissa vielä yli neljäsosa edusti Turun arkkihiippakuntaa, mikä aiheutti nurinaa, ja keskustelu vaalitavasta jatkunee.

Venäjän keisari noudatti yleensä vaalin tulosta, mutta nimitti arkkipiispaksi kaksi kertaa muun kuin vaalissa eniten saaneen henkilön. Kun tasavallan presidentti on Suomen itsenäistyttyä nimittänyt arkkipiispan, hän on poikennut vaalin tuloksesta vain kerran, vuonna 1935. Viimeinen presidentin nimittämä arkkipiispa oli Jukka Paarma vuonna 1998. Nykyisin arkkihiippakunnan tuomiokapituli antaa arkkipiispan valtakirjan vaalissa eniten ääniä saaneelle.

Piispantalot vuoteen 1887 asti

Ennen katsaustaan vuonna 1890 valmistuneen Piispankadun renessanssipalatsin ja sen asukkaiden vaiheisiin Paarman kertoo Turun varhaisemmista piispantaloista. Suomen ensimmäisen piispan, Tuomaksen, aikana (n. 1220–1245) piispanistuin siirrettiin Nousiaisista Koroistenniemelle, mihin pääsi laivalla Aurajokea pitkin. Joen madaltuessa asutus keskittyi lähemmäs Aurajoen suuta, ja uusi tuomiokirkko rakennettiin sen tuntumaan Unikankareen kummulle ja vihittiin käyttöön vuonna 1300. Kun Koroisten piispantalo näin jäi syrjään, Maunu Olavinpoika Tavast rakennutti 1400-luvulla kirkon ympärysmuurin yhteyteen kivisen kaksikerroksisen, tornilla varustetun talon. Sen oletettu paikka on merkitty Tuomiokirkkokatuun erilaisella kiveyksellä, niin että nykyinenkin kulkija voi nähdä, missä se on aikanaan seisoi.

Katolisena aikana piispan tärkein asuinpaikka oli kuitenkin Kuusiston linna pienellä saarella 12 kilometrin päässä Turusta kaakkoon. Luodolla lienee ollut puurakennuksia jo 1200-luvun lopulla, Maunu I:n aikana, mutta 1300-luvulla sille rakennettiin kivestä Ruotsin valtakunnan mahtavin piispanlinna, jossa oli tilaa myös palvelusväelle ja melkoiselle asemiesjoukolle. Piispat käyttivät linnaa 1500-luvulle asti. Tanskalaisten hyökätessä Kuusistoon vuonna 1522 piispa Arvid Kurki pakeni ja hukkui. Kustaa Vaasan joukot valloittivat linnan taas takaisin ruotsalaisille, ja vuonna 1527 Västeråsin valtiopäivien jälkeen kruunu otti sen omistukseensa kuten katolisen kirkon muunkin omaisuuden ja käski seuraavana vuonna purkaa koko rakennelman.

Kuva: Jac Ahrenbergin näkemys Kuusiston linnasta vuodelta 1893. Linnakirja: Kuusiston linna 15. vuosisadalla.Rakennushallituksen piirustukset II (RakH II Iba. 76a/)

Uskonpuhdistuksen jälkeen piispoista tuli muiden pappien tavoin kruunun virkamiehiä, ja Turun piispalle vahvistettiin palkkaeduiksi Turun piispantalo ja piispanpelto. Luterilaisista piispoista osa asuikin vanhassa piispantalossa, mutta moni omassa tai brebendatalossa kuten Mikael Agricola. Piispantalossa ei enää voinut asuakaan sitten, kun se 1630-luvulla paloi ja muutettiin varastoksi. Useimmat piispat tyytyivät sen jälkeen oman taloonsa. Vasta vuodesta 1764 lähtien arkkipiispalla on ollut jatkuvasti virka-asunto, kun arkkipiispa Carl Fredrik Mennander myi talonsa kruunulle. Rakennus sijaitsi nykyisen piispantalon tontin Aurajoen puoleisessa päässä.

Talon rapistuessa alettiin kaavailla uutta piispantaloa tuolle samalle tontille. Arkkitehti Charles Bassi teki vuonna 1803 piirustukset puutaloa varten, mutta tuomiokapitulin vaatimuksesta hän muutti ne kivitaloon sopiviksi. Varojen puutteessa talo rakennettiin kuitenkin puusta ja rapattiin. Piispa Jacob Tengström (1803–1832) muutti siihen vuonna 1812, vaikkakin vietti paljon aikaa myös Paraisten pappilassa. Kun hän sai arkkipiispan arvon vuonna 1817, talosta tuli arkkipiispantalo. Kuin ihmeen kaupalla rakennus säästyi Turun palossa vuoden 1827 syyskuussa – ei kesäkuussa, kuten kirjassa sanotaan. Seuraavat arkkipiispat asuivat tuossa talossa vuoteen 1884 asti, jolloin tämäkin rakennus oli niin huonokuntoinen, että oli pakko ryhtyä puuhaamaan taas uutta arkkipiispantaloa. Rakennuksen haluttiin korostavan niin kirkon kuin sen johtajan merkittävää asemaa.

Vanhan puisen piispantalon tarina ei kuitenkaan päättynyt, sillä sen hirret, joista osa lienee ollut 1700-luvulta,  myytiin vuonna 1887 Turun Rautateollisuuden omistajalle, tehtailija Carl Magnus Armfeltille. Tämä pystytti talon uudelleen hieman muunnetussa asussa viereiselle tontille joenrantaan Tehtaankadun varrelle. Myöhemmin Turun kaupunki osti talon ja jakoi sen useihin pienempiin asuntoihin. Talo on yhä paikallaan.

Piispantalon vaiheiden lisäksi Paarma kertoo koko Piispankadun rakennuskannan ja asukkaiden sosiaalisen koostumuksen muutoksista. Suurin osa asukkaista oli pitkään ruotsinkielisiä, säätyläisiä ja porvareita. Mutta sosiaalinen kirjo laajeni, kun asutus tihentyi ja kadun loppupäähän nousi myös teollisuuslaitoksia ja työväen asuntoja, ”vapriikitaloja”. Rakennustyylit vaihtuivat nikkariempirestä uusrenessanssityyliin ja jugendiin.

Uusrenessanssipalatsin rakentaminen

Uusi piispantalohanke pantiin alulle vuonna 1884 arkkipiispa T. T. Renvallin asuessa omassa talossaan joen toiselle puolella Venäjän kirkkokadulla. Lääniarkkitehti Carl von Heideken laati alustavat piirustukset, joiden pohjalta Sebastian Gripenberg teki supistetun luonnoksen. Kollegojensa suunnitelmia hyödyntäen lopulliset piirustukset teki Yleisten rakennusten ylihallituksen ylin arkkitehti Jac. (Jacob) Ahrenberg, joka johti samoihin aikoihin Turun tuomiokirkon restaurointia. Ajan muodin mukaista uusrenessanssityylistä palatsia alettiin rakentaa vuonna 1887. Paarma raportoi tarkkaan rakennusvaiheet sekä näitä ohjanneet ja valvoneet instanssit ja henkilöt. Heistä yksi oli ruotsalaissyntyinen rakennusurakoitsija Hiort af Ornäs, joka urakoi myös Turun Säästöpankin ja ruotsalaisen tyttökoulun rakennukset.

Tontin savisen ja mutaisen maaperän vaatima paaluttaminen, johon tarvittiin 160 kappaletta 5–6 syltä pitkiä paaluja – hidasti rakentamista ja aiheutti lisäkustannuksia, mutta talo valmistui määräaikaan, 1.6.1890, mennessä. Ruotsalaissyntyinen puutarha-arkkitehti A. F. Rydberg laati tontille puutarhasuunnitelman, jota vielä Kupittaan puutarhakoulun johtaja ja Turun kaupunginpuutarhuri O. R. Gauffin paranteli. Upean rauta-aidan lilja- ja piispansauvamotiiveineen valmisti Turun Rautateollisuus todennäköisesti arkkitehti Reiniuksen piirrosten pohjalta. Senaatti vastasi rakennuskustannuksista ja tuomiokapituli talon ylläpidosta.

Osin kaksikerroksinen muhkea talo sijoitettiin kapean tontin Piispankadun  puoleiseen päähän ja kadun suuntaisesti. Sen pääsisäänkäynti oli Agricolankatua päin ja keittiön ovi talon toisessa päässä; kolmas sisäänkäynti oli talon puutarhan puolella. Ulkoseinissä yhdistettiin kahta erilaista materiaalia, punaista tiiltä ja vaaleampaa rapattua pintaa. Vielä vaaleampina erottuivat ikkunalistoitukset, nurkkaharkotukset ja koristeelliset räystäät. Seiniä koristi lilja-aiheiden rivistö.

Talon sisätilat oli suunniteltu keskeissalijärjestelmää soveltaen. Korkeissa ja avarissa huoneissa kohtasivat edustavuus ja tarkoituksenmukaisuus. Edustustilojen – salonki, ruokailuhuone, isännän vastaanottohuone – lisäksi talon ensimmäisessä kerroksessa sijaitsivat talous- ja kodinhoitotilat, palvelusväen tilat ja osa perheen käyttöön varatuista huoneista. Yläkerrassa oli vielä kolme huonetta lapsille ja yksi kotiopettajalle. Talo oli siis suunniteltu suurta lapsiperhettä varten. Kellarikerroksessa sijaitsivat ruoka- ja taloustavaroiden säilytys, pyykinpesu-, silitys- ja mankelointihuoneet sekä halkovarasto, sillä kaakeliuunien lämmittämiseen tarvittiin paljon puita. Neliöitä ensimmäisessä kerroksessa oli 479 ja toisessa kerroksessa 153. Piharakennuksessa sijaitsivat vaunutallit, kotieläinsuojat, käymälät ja palveluskunnan asuintilat.

Kuva: Arkkipiispantalon fasadipiirros Jac Ahrenberg 1887.

Suuret korjaukset

Vuosikymmenien kuluessa rakennus rappeutui ja sisustus kului. Tyylitkin muuttuivat. Oli siis tehtävä korjauksia, joista Paarma kertoo kronologisesti etenevien piispojen kausien luonnehdintojen välissä. Useita kertoja talon ulkoasua ja varsinkin sisätiloja muutettiin rohkeasti. Kukin suunnittelija halusi ilmeisesti jättää taloon oman kätensä jäljen. Vuonna 1931 talo kunnostettiin ja uudistettiin perusteellisesti Turun lääninrakennuskonttorin arkkitehti Gunnar Wahlroosin suunnitelman mukaan ja funktionalismin hengessä. – Mies tunnetaan mm. Tampereen piispantalon ja presidentin kesäasunnon, Kultarannan sisustuksen suunnittelusta. – Hänen johdollaan arkkipiispantalo sai hillityn ulkovärityksen, pääoven pyörökaariaukko suoristettiin ja portaiden kaiderakennelma ja sisäpihan terassi uudistettiin funktionalistisen suoralinjaisiksi. Vesijohtojen ansiosta taloon saatiin vesiklosetit ja kylpyhuone.

Myös talon sisälle Wahlroos toi funktionalismin. Tarkoituksenmukaisuus, puhtaan vaaleat pinnat, avaruus, valoisuus ja selkeys näkyivät kaikkialla. Huonetiloja muutettiin niin, että niistä tuli entistä selvemmin edustustiloja. Oviaukkoja suurennettiin, väliovia poistettiin tai niiden tilalle asennettiin lasiovet, uusia ikkunoita puhkottiin ja entisiä muurattiin umpeen. Ruokasaliin avattiin koko seinän levyinen ikkuna ja työhuoneeseen rakennettiin avotakka. Yläkerran huoneet sisustettiin vierashuoneiksi, ja keittiötilat modernisoitiin. Kaakeliuunit purettiin keskuslämmityksen asentamisen vuoksi, ja lattioiden kuluneet korkkimatot korvattiin parketilla.

Vuoteen 1930 asti piispat olivat itse tuoneet taloon omat huonekalunsa, mutta nyt valtio vastasi edustustilojen kalustuksesta, jonka Wahlroos suunnitteli lähes kokonaan. Erivärinen verhoilu antoi eri huoneille oman sävynsä; salissa hallitsi oliivinvihreä ja kulta, työhuonetta sininen ja ruokasalia ruskeanpunainen. Kunnostettuina ja uudelleen verhoiltuina sohvat ja nojatuolit ovat edelleen keskeinen osa talon kalustusta. Sisustukseen antoivat oman leimansa arkkitehdin sisaren, Anna-Leena Hussin seinämaalaukset. Useimmat kuvat olivat kristillisiä, mutta ruokailutilan kahdelle seinälle kuvattu alppimaisema taivaalla liitävine yksinäisine lentokoneineen on jäänyt ainakin myöhemmille sukupolville arvoitukseksi. Maalauksista vain kaksi sekä muutamat ornamentit ovat edelleen näkyvissä.

Pieniä ehostuksia taloon tehtiin tarpeen mukaan, mutta vuonna 1964 oli taas suuren kohennuksen vuoro. Suunnitelmista vastasi nyt sisustusarkkitehti Carin Bryggman, pelkistetyn muotokielen edustaja, joka pyrki yhtenäiseen kokonaisuuteen hillityillä hiekan ja harmaan sävyillä. Talon ulkoseinien punaruskeat tiiliosuudet maalattiin hiekan värisiksi ajan tyyli-ihanteiden mukaisesti, ja huonetiloista tehtiin valoisampia valkoisten verhojen avulla. Vuonna 1931 tehty ruokasalin suuri ikkuna verhottiin läpikuultavalla harmaalla verholla. Useimmat Hussin seinämaalaukset maalattiin piiloon, mutta Paarma ei kerro, kuka asian päätti. Keittiö nykyaikaistettiin taas kerran, ja yläkertaan rakennettiin piispattaren pyynnöstä keittokomero. Taloon asennettiin myös sisäpuhelinjärjestelmä, jota kuitenkin jäi pois käytöstä. Myös ”Henrikin kappeli”, jonka Wahlroos oli suunnitellut jo 1940-luvulla piispa Lehtosen toivomuksesta työhuoneeseen, sisustettiin uudelleen selvemmin kirkolliseksi tilaksi alttareineen, alttarikaiteineen ja polvistumispalleineen. Alvar Aallon tuolit toivat tilaan modernin tuulahduksen.

1980-luvulla perheen käytössä ollut pikkusalonki muutettiin edustustilaksi ja sinne hankittiin uusia kalusteita. Vähä vähältä edustustiloja laajennettiin yhä ja yksityistiloja keskitettiin toiseen kerrokseen. Vuonna 1997 vastuu arkkipiispantalosta siirtyi valtiolta kirkolle, ja seuraavana vuonna talon ulkoseiniin palautettiin punatiiltä muistuttava väri. Samassa yhteydessä myös keittiö uusittiin ja muutakin sisutusta ajanmukaistettiin. Kun tuomiokapituli muutti pois vanhasta akatemiantalosta, tuotiin sieltäkin muutamia huonekaluja piispantaloon.

Talon viimeisin suuri korjaus tehtiin vuosina 2009–2010, ja se kesti lähes kaksi vuotta. Yli sadan vuoden aikana olivat seinät halkeilleet sieltä täältä, kun puupaalujen varassa seisonut rakennus oli painunut kallelleen. Painumaa olivat vielä  pahentaneet aikaisemmat rakennelmat, joilla vajoamista oli pyritty estämään. Pahimmillaan kallistuma oli 30 senttiä. Talo oikaistiin nyt 115:lla peruskallioon asti juntatulla teräspaalulla, joista pisimmät olivat lähes 40 metrin pituisia. Ulkoseinät rapattiin ja entisten tiilipintojen kohdat maalattiin vastaavan värisellä punaruskealla. Yläkerta uudistettiin täysin, ja sinne tehtiin keittiö ja uusi sisäänkäynti, niin että piispan perheen asuintilat ja edustustilat jäivät toisistaan erilleen. Taloon asennettiin myös hissi, jotta liikuntaesteisetkin pääsevät sisälle vaivatta. Toimisto- ja kokoustilat sijoitettiin piharakennukseen, josta talonmies oli muuttanut pois.

Paarma luettelee taas tarkkaan kaikki korjaustyöhön osallistuneet lukuisat yritykset ja suunnittelijat, joita tarvittiin eri tehtäviin. Mainitsen heistä tässä vain kaksi, joiden työ lienee ollut asukkaiden viihtymisen kannalta tärkein. Sisustusarkkitehti Assi Sandelin suunnitteli sisätilojen uudistamisen ja kalusteiden verhoilun ilmeisellä pieteetillä, ja vihersuunnittelija Merja Aaltonen uudisti korjauksen aikana pahasti myllääntyneen piha- ja puistoalueen.

Yksitoista hengenmiestä

Rakennusta tärkeämpiä olivat kuitenkin asukkaat, yksitoista piispaa – Thure Renvall, Gustaf Johansson, Lauri Ingman, Erkki Kaila, Aleksi Lehtonen, Ilmari Salomies, Martti Simojoki, Mikko Juva, John Vikström, Jukka Paarma ja Kari Mäkinen– ja heidän perheensä. Useimmat piispat muuttivat taloon puolisoineen ja lapsineen, muutamat vain puolisonsa kanssa. Noin kymmenen sivun mittaisissa pienoiselämäkerroissa Paarma kertoo edeltäjiensä sekä seuraajansa taustasta, opiskelusta, työurasta ja perheestä, teologisista käsityksistä ja harrastuksista. Tekijä luonnehtii kunkin kollegansa toimintatapoja ja persoonallisuutta hienovaraisesti ja taitavasti mutta piilottelematta heidän ongelmiaan ja tragedioitaan. Tekstin rinnalle valitut kuvat ja kuvatekstit sekä tontin rakennusten pohjapiirrokset valaisevat kiintoisasti sekä rakennuksen vaiheita että talon elämää eri piispojen aikana. Erityisen ilahduttavaa on, että kirjoittaja suhteuttaa kollegojensa tekemiset aikansa yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin tapahtumiin. Suorastaan järkyttävää on lukea, miten varhaisimmat piispat joutuivat jatkamaan tehtävässään ruumiillisten ja henkistenkin voimien jo uupuessa – vasta 1940-luvulla saatu eläkejärjestelmä mahdollisti piispoillekin turvatun vanhuuden.

Arkkipiispantalon kaksi ensimmäistä isäntää, Thure Renvall (1890–1898) ja Gustaf Johansson (1899–1930) olivat konservatiivisia sääty-yhteiskunnan miehiä. Turun piispana toiminut Renvall oli virkaan astuessaan jo yli 70-vuotias ja selvästi väsynyt mies, joka joutui delegoimaan tehtäviään nuoremmille papeille. Kuopion ja Savonlinnan piispana toiminut Johansson sai nimityksensä 55-vuotiaana ja oli 1500-luvulla toimineen Paavali Juustenin jälkeen ensimmäinen Turun ulkopuolelta tullut arkkipiispa. Varsinkaan 31-vuotisen kautensa lopulla hänkään ei jaksanut pysytellä kirkollisen kehityksen mukana.

Ensimmäiset Suomen itsenäisyyden ajalla nimitetyt arkkipiispat, Lauri Ingman (1930–1934) ja Erkki Kaila (1935–1944), olivat ennen nimitystään olleet pitkään mukana myös valtakunnanpolitiikassa. Käytännöllisen teologian professori ja pääministerinäkin toiminut Ingman oli nimityksen saadessaan jo yli 60-vuotias. Edeltäjäänsä verrattuna hän edusti avoimempaa teologista ja kirkkopoliittista linjaa, mutta hänen uudistusmielensä tasaantui pian ja hän kuoli vain noin neljän työvuoden jälkeen. – Viipurin piispana toiminut Kaila oli edeltäjäänsä vuotta vanhempi, mutta hän luotsasi kirkkoa melkein vuosikymmenen, johon sisältyivät raskaat sotavuodet. Loppuaikoina hänenkin terveytensä alkoi pahasti horjua.

Sotien jälkeen Aleksi Lehtonen (1945–1951) nimitettiin arkkipiispaksi 55-vuotiaana. Hän oli toiminut aikaisemmin Tampereen piispana, ja hänelle olivat kansainväliset yhteydet selvästi tärkeämpiä kuin edeltäjilleen. Ikävä sairauskohtaus päätti miehen elämän ennen aikojaan, mutta piispantaloon hän jätti jälkeensä pysyvän muiston, kappelin, jota käytetään edelleen. – Aikaisemmin Viipurin ja Mikkelin piispana toiminut Ilmari Salomies (1951–1964) oli Turkuun tullessaan 58-vuotias. Hänen mielestään kirkon oli taisteltava määrätietoisesti köyhien ja sorrettujen puolesta. Sovinnollinen ja savolaisen lupsakka mies perusti ”Valkoiset pantterit” -lentopallojoukkueen, joka toimii edelleen. Ensimmäisenä arkkipiispana hän pääsi eläkkeelle 70-vuotiaana.

Martti Simojoki (1964–1978) ja Mikko Juva (1978–1982) olivat ensimmäiset 1900-luvulla syntyneet arkkipiispat. Simojoki siirtyi Turkuun Helsingin piispan tehtävästä 56-vuotiaana. Hän sai vastata sananvapautta, jumalanpilkkaa sekä kirkon ja kulttuurin suhteita koskeviin kiperiin kysymyksiin. Hän jäi eläkkeelle noin 14 työvuoden jälkeen. – Juva oli toiminut historian ja kirkkohistorian professorina, Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina sekä kansanedustajana, kun hänet nimitettiin kirkon korkeimpaan tehtävään 60-vuotiaana.

Juva joutui kaudellaan ottamaan kantaa aborttiin ja homoseksuaalisuuteen. Piispan nopeus ja temperamentikkuus ei ollut verkkaisessa kirkossa mikään etu. Juva koki työtaakkansa kohtuuttomaksi ja jätti tehtävänsä neljän vuoden työrupeaman jälkeen.

Seuraava arkkipiispa, John Vikström (1982–1998), oli nimitetty Porvoon piispaksi vain 39-vuotiaana, ja arkkipiispa hänestä tuli 51-vuotiaana. Häntä nuorempia piispoja oli ollut vain keskiajalla. Vikströmin kauden merkittävin tapahtuma oli monen mielestä vuonna 1988 tapahtunut ensimmäinen kerta, kun suomalaisia naisteologeja vihittiin papiksi. Moni muistaa myös paavi Johannes Paavali II:n vierailun kesällä 1989 ja tietää Vikströmin perustaman ”Piispan pojat” -jalkapallojoukkueen. Vikström ehti hoitaa arkkipiispan tehtävää 16 vuotta ennen kuin siirtyi eläkkeelle.

Kun 55-vuotias Turun piispa Jukka Paarma (1998–2010) nimitettiin arkkipiispaksi, nousivat naispappeusasia, homoseksuaalisuus ja erilaiset avioliittokäsitykset taas julkiseen keskusteluun. Myös hänen kantansa israelilaisten ja palestiinalaisten olemassaolon oikeutukseen aiheutti kiivaan yhteenoton. Paarman seuraaja Kari Mäkinenkin (2010–) oli 55-vuotias arkkipiispaksi tullessaan, ja hänkin oli hoitanut sitä ennen arkkihiippakunnan piispan tehtävää. Parisuhdekeskustelu sekä kiistely seksuaali- ja avioliittoetiikasta jatkuivat edelleen, ja niiden varjolla ihmiset purkivat monenlaista tyytymättömyyttään kirkkoon eroamalla siitä sankoin joukoin. Ekumenia ja kysymys kirkon paikasta yhteiskunnassa olivat ajankohtaisia asioita niin Paarman kuin Mäkisenkin kaudella.

Arkkipiispojen elämäkerroissa Paarma kirjoittaa lämpimästi myös piispojen puolisoista ja heidän merkityksestään talon arjessa ja juhlassa. Hän sivuaa puolisoiden roolia myös  teoksen lopulla muutamissa erillisissä luvuissa, jotka käsittelevät edustustilojen kalustusta ja taidetta, kansliarakennusta, puistoa ja puutarhaa, Piispankadun yhteisöä sekä taloa kotina ja residenssinä. On hienoa, ettei hän unohda myöskään talon arjen sujumisen kannalta tärkeitä talonmiehiä ja heidän perheitään. Korvaamattomat apulaiset ovat päässeet myös ilahduttavan moniin valokuviin.

Nyt Arkkipiispantalo-kirjasta pitäisi vielä saada supistettu ja halvempi ”kansanpainos”, joka sopisi jokamiehen taskuun.