Hallenius, Gregorius: Territorium Wirmoënse - Gregorius Halleniuksen Mynämäen kihlakunnan kuvaus [Wirmoënsis in Finlandia territorii memorabilia continens, I-II (1738 osa I, 1741 osa II)]. Käännös: Viljamaa, Toivo. Saaren kartano, 2012. 248 sivua. ISBN 978-952-67496-1-7.
Paikallishistorioilla ja -kuvauksilla on Suomessa pitkä historia alkaen 1600-luvun lopulta. Ruotsin vallan aikana suurin osa niistä laadittiin Turun akatemiassa tai muissa Ruotsin valtakunnan yliopistoissa. Tuon ajan paikallishistoriat voidaan karkeasti jakaa neljään ryhmään. Varhaisimmat olivat suurvaltakaudella kirjoitetut akateemiset oraatiot, joiden keskeisin funktio kaunopuheisuuden ohessa oli kotiseudun ylistys. Siten ne olivat varsin kritiikittömiä ja niiden historiallinen anti oli varsin vähäinen. 1700-luvun alkupuolella paikallishistorioihin tuli voimakkaammin tutkimuksellinen ote. Haluttiin kartoittaa kotiseutua, sen menneisyyttä ja nykyisyyttä. Ylenpalttinen kehu jäi taka-alalle ja tilalle tuli kerätty tieto.
Usein nämä 1720–1740-luvuilla Turun akatemiassa tehdyt kuvaukset jakautuivat kahteen osaan, historialliseen ja taloudellis-maantieteelliseen, jotka tehtiin eri professorin alaisuudessa. 1740–1760-luvuilla vallitseviksi tulivat puhtaaksi hyötyajatteluun perustuvat paikalliskuvaukset, jotka perustuivat suurelta osin Taulustolaitoksen keräämään tilastolliseen tietoon ja joissa historiallinen aines oli vähäistä. Osa tämän kauden kuvauksista oli yliopiston ulkopuolella maanmittareiden kirjoittamia. 1770-luvulta eteenpäin paikalliskuvausten tarkoitus oli luoda kokonaiskuva Suomesta. Niissä jälleen historiallinen osuus kasvoi ja niissä pyrittiin jonkinlaiseen tasapainoon menneisyyden ja nykyisyyden välillä.
Gregorius Halleniuksen Mynämäen kihlakunnan kuvaus kuuluu edellä kuvattuun toiseen vaiheeseen. Se on julkaistu kahdessa osassa vuosina 1738 ja 1741. Ensimmäinen osa on esitetty pro exercitio -väitöksenä historian professori Algot Scarinin alaisuudessa ja jälkimmäinen pro gradu -väitöksenä kaunopuheisuuden professori Henrik Hasselin alaisuudessa. Alkuosa on historiallinen ja jälkiosa maantieteellinen kuvaus. Väitöskirjat julkaistiin latinan kielellä ja ne on kääntänyt suomeksi Toivo Viljamaa. Hän on myös laatinut kirjaan laajahkon johdannon, jossa kerrotaan Gregorius Halleniuksesta ja teoksen luonteesta. Pääosin se on ihan hyvää selvitystä. Halleniuksesta kerrotaan kaikki se, mitä hänestä on mahdollista löytää. Oppihistoriallinen osuus sen sijaan on hieman pintapuolinen. Selvästikään kirjoittajalle ei ole täysin valjennut muutos, mikä historiallisessa ajattelussa tapahtui 1700-luvulle tultaessa, kun alettiin tietoisesti tehdä pesäeroa varhaisempaan gööttiläiseen historiankäsitykseen. Johdannossa pistää silmään myös pari anakronismia. Kerrotaan, kuinka Hallenius suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1728. Kyseinen tutkinto otettiin käyttöön kuitenkin vasta toista sataa vuotta myöhemmin. Toisaalla käännetään 1660-luvulla perustettu historiallinen valtionvirasto, antikviteettikollegio, muinaismuistoyhdistykseksi, toki sitaatein varustettuna. Tällaiset yksityiskohdat eivät kuitenkaan kovin paljon häiritse informatiivista johdantoa.
Tätä seuraa itse Halleniuksen väitöskirjan suomennos. Turun akatemiassa kirjoitettiin runsaasti väitöskirjoja sen lähes 190-vuotisen olemassaolonsa aikana, joista suurin osa latinankielellä. Vaikka tuonaikaisissa väitöskirjoissa keskeisin tavoite ei ollut tieteellinen sisältö, vaan ne olivat tekstejä, joiden pohjalta opiskelija osoitti väittelytaitonsa, niin niissä julkaistiin myös paljon uutta tutkimustietoa. Niiden anti oppihistorialliselta kannalta on edelleen varsin suuri. Valitettavasti latinan taito on nykyisin melko harvinaista, joten väitöskirjojen suomennokset ovat aina tervetulleita. Niitä tehdään kuitenkin ylen harvoin. Siksi Toivo Viljamaan nyt ilmestynyt suomennos on kulttuuriteko. Usein tällaiset suomennokset ovat filologien tekemiä, joissa on pyritty alkuperäisen tekstin pikkutarkkaan kääntämiseen lauserakenteineen. Tällöin lopputuloksen lukeminen on työlästä, sillä latinan kielen rakenne ei yksinkertaisesti istu suomen kieleen. Siksi odotukseni tämänkään suomennoksen suhteen eivät olleet hirveän korkeat. Yllätyksekseni Viljamaan suomennos on sujuvaa ja miellyttävää lukea, samalla kun käännös on toki hyvin tarkkaa. Ei siis tarvitse olla mikään fanaatikko tai masokisti, että voi lukea sitä.
Kirjan lopussa on Viljamaan kaksi tutkielmaa Halleniuksen lähteistä. Ensimmäisessä tutkielmassa Viljamaa pyrkii todistamaan, että Halleniuksen väitöskirjassaan siteeraama inventaariokirja on peräisin vuodelta 1410 eikä vuodelta 1260, kuten Hallenius väittää. Viljamaa käy myös läpi muita tulkintoja vuosiluvusta, joita aikojen kuluessa on esitetty. Ottamatta sen kummemmin kantaa tulkintojen oikeellisuuteen selvitys eri tulkinnoista on sinällään mielenkiintoista oppihistoriallista luettavaa. Toisessa tutkielmassa Viljamaa pyrkii rekonstruoimaan lähinnä filologisin todistuksin Halleniuksen siteeraamia runoja, jotka olivat aikoinaan Mietoisten kappelikirkossa paperitauluissa, ja jotka ovat ajan kuluessa kadonneet.
Kaiken kaikkiaan Gregorius Halleniuksen Mynämäen kihlakunnan kuvauksen suomennos oheisteksteineen on kunnioitettava teos, joka kannattaa lukea, vaikka ei olisi niin kovin kiinnostunut juuri Mynämäen historiasta. Se on valaiseva esimerkki 1700-luvun alun akateemisesta historiantutkimuksesta, joka antaa yllättävän paljon lukijalle. Toisaalta Viljamaan lähinnä filologiset, oivaltavat huomiot väitöskirjasta osoittavat, kuinka tärkeää historiantutkijalle olisi vielä nykyäänkin hyvä latinan kielen taito.
