Tämän artikkelikokoelman keskeisenä aineistona on käytetty Henrik-tietokantaa, joka perustuu pääosin kirjastonhoitaja, kirjahistorioitsija Henrik Grönroosin (1908-2007) kokoamaan kirjahuutokauppa- ja perukirja-aineistoon. Grönroosin aineisto koskee kaikkia Suomen kaupunkeja ennen vuotta 1809, mutta tietokantaan on teoksen kirjoittamisajankohtaan mennessä ehditty kattavasti lisätä lähinnä Helsingin perukirjoissa ja huutokauppakamarien pöytäkirjoissa olevat maininnat kirjoista ja niitten omistajista.

Henrik-tietokannan syntyä sekä perukirjojen ja kirjahuutokauppojen pöytäkirjojen käyttöä kirjanomistuksen tutkimuksen lähteenä käsittelee filosofian tohtori Jessica Parland-von Essen artikkelissaan ’Kirjanomistus kulttuurihistoriallisen tutkimuksen kohteena. Helsinkiläiset ja heidän kirjansa 1700-luvulla’. Perukirjat ovat perinteisesti tärkeä vaikkakin ongelmallinen lähde. Niissä mainitaan usein vain kuolinpesän kirjojen lukumäärä, ja arvottomina tai sopimattomina pidetyt teokset oli saatettu jättää luetteloimatta. Parland-von Essen kertoo, että huutokaupat olivat pääasiallinen kirjojen hankintapaikka 1700-luvun Helsingissä. Huutokauppapöytäkirjat ja -kuitit kertovatkin kirjojen omistuksen lisäksi myös niitten arvostuksesta, koska kirjojen hinnat merkittiin tarkasti ylös. Hintojen vertailua kuitenkin hankaloittaa rahanarvon vaihtelevuus. Mikään edellä kuvatuista lähteistä ei myöskään kerro mitään siitä, mitä kirjoja todella luettiin ja mitä niistä ajateltiin. Lähdeaineistoon liittyy siis monia ongelmia ja rajoituksia, joita niin Parland-von Essen kuin muutkin tämän kokoelman kirjoittajat kuvailevat avoimesti. Lukijallekin siis muodostunee realistinen kuva kirjakulttuurin tutkimuksesta.

Parland-von Essen esittää hyödyllisen johdatuksen tuolloisen Helsingin kaupunkikulttuuriin porvareineen, upseereineen ja käsityöläisineen. Säätykohtaisemman kirjanomistuksen käsittelyn aloittaa dosentti Tuija Laine artikkelissa ’Pappi kirjanomistajana ja -välittäjänä 1700-luvulla Uudenmaan ja Hämeen läänissä’. Pappissäädyn edustajat toimivat usein ruotsalaisten kirjakauppiaiden kirja-asiamiehinä eli kirjojen välittäjinä. Pappien nimiä esiintyy myös huutokauppapöytäkirjoissa etenkin katekismusten ja oppikirjojen massaostajina, mikä ilmentää heidän kansansivistyksellistä rooliaan tuolloisessa yhteiskunnassa. Pappien omat kirjastot sisälsivät keskimäärin joitakin kymmeniä teoksia, joiden joukossa oli ainakin Raamattuja eri kielillä, Raamatun selitysteoksia sekä saarnakokoelmia. Tarpeellisen ammattikirjallisuuden lisäksi eivät papit lähteiden mukaan juuri omistaneet maallista kirjallisuutta. Laine tekeekin kiinnostavan huomion koskien lääkärikirjojen vähyyttä pappiskirjastoissa. Ajan hengen mukaisesti pappi toimitti usein myös lääkärin virkaa, joten olisi voinut olettaa pappien omistaneen runsaastikin lääkärikirjoja. Näin ei kuitenkaan näytä olleen, mikä saattaa Laineen mukaan selittyä sillä, että lääkärikirjat olivat pääosin seurakuntien omistamia ja sitä kautta pappienkin saatavilla.

Ammattikuntakohtaista kirjanomistuksen käsittelyä jatkaa filosofian tohtori Jyrki Hakapää artikkelissa ’Jokamiehen lakikirjasta taloustieteen harvinaisuuksiin. Kauppiaiden hyötykirjallisuus 1700-luvun jälkipuoliskon Helsingissä’. Kauppiaat omistivat paitsi kaupankäynti- ja kirjanpito-oppaita, myös lakikirjoja ja esimerkiksi maantieteellisiä teoksia. Niin Hakapää kuin seuraavan artikkelin kirjoittaja, teologian maisteri Minna Ahokaskin (artikkeli ’Valistusfilosofien teokset suomalaisissa kaupungeissa 1700-luvulla’) käsittelevät myös 1700-luvulla tapahtunutta lukukulttuurin muutosta. Vanhempaa lukukulttuuria edustaa pääosin uskonnollisen kirjallisuuden toistuva, intensiivinen lukeminen, joka muuttui ekstensiivisemmäksi, uusia elämyksiä etsiväksi tiede- ja viihdekirjallisuuden lukemiseksi. Ahokas huomauttaa, että valistusfilosofit pyrkivät itse vaikuttamaan ajatustensa leviämiseen ja siksi julkaisivat teoksiaan romaaneina, lyhyinä traktaatteina ja antologioina eli siis mahdollisimman helposti omaksuttavassa muodossa suurten ja kalliiden opusten sijaan. Kirjakulttuurin muutos oli suurelta osin aikalaisten itsensä tietoisesti säätelemä prosessi.

Uudentyyppisiin kirjallisuudenlajeihin suhtautumista kuvaa filosofian tohtori Cecilia af Forselles artikkelissa ’Individualistinen lukemiskulttuuri. Kaunokirjallisuus, historiateokset ja matkakertomukset minuutta kehittävinä kirjallisuudenlajeina’. Hänen mukaansa 1700-luvulla painotettiin toisaalta kirjallisuuden hyötynäkökohtia ja toisaalta sen vastapainona yksilöllistä lukukokemusta. Etenkin ulkomainen romaanikirjallisuus saavutti laajaa suosiota uudenlaisena tunteiden käsittelyn tapana. Kaunokirjallisuutta, historiaa ja matkakertomuksia luettiin filosofisen kirjallisuuden rinnalla itsetutkiskelun välineenä. Kiinnostus antiikin maailmaa kohtaan lisääntyi. Nämä Helsingin 1700-luvun kirjanomistustrendit noudattelevat samaan aikaan Turun akatemian väitöskirjoissa ilmeneviä virtauksia. Af Forselles esittää kuitenkin kiinnostavana huomiona sen, että Turun akatemiassa julkaistuja väitöskirjoja ei Henrik-tietokannan mukaan Helsingissä juuri omistettu. Väitöskirjojen latinankielisyys saattoi olla monelle este, mutta aikakaudella suosittua paikallishistoriaa ilmestyi toki ruotsiksikin. Väitöskirjat julkaistiin pieninä vihkosina, joita toimitettiin kirkon ja hallinnon edustajille. On luultavaa, ettei näitä vihkosia juuri kauppatavarana esiintynyt, ja perunkirjoituksessa ne saattoivat pienen kokonsa takia jäädä luetteloimatta.

Af Forselles käyttää matkakertomuksiin suhtautumisen vaihtoehtoisia tapoja esimerkkinä 1700-luvun individualistisesta lukukulttuurista. Matkakertomuksia saatettiin käyttää romaanien tapaan oman ja vieraan vertailun välineenä tai vaikkapa itsetutkiskelun apuna. Toisaalta lukija saattoi myös käyttää matkakertomusta hyötykirjallisuutena etsiskellen sieltä ennen kaikkea tietoa. Matkakertomusten kirjoittajatkin toisaalta laativat teoksiaan eri tyyleillä näitä vaihtoehtoisia tavoitteita silmällä pitäen. Kirjakulttuuri kaupungissa -teoksen viimeisessä artikkelissa (’Romaanien ja näytelmien läpimurto Helsingissä ja Suomessa kustavilaisena aikana’) dosentti Ilkka Mäkinen ottaakin esille tämän kirjallisuudenlajien välisen rajanvedon hankaluuden. Hän toteaa sivulla 149: ”Romaanin käsitteen epämääräisyys hankaloittaa tutkimusta ja sen takia Henrik-tietokannan asiasanoituksessa ei käytetä romaani-termiä, vaan kaikki proosamuotoiset kertovat tekstit saavat asiasanakseen ’kaunokirjallisuus’.” Mäkinen huomauttaa myös, että romaanien ja näytelmäkirjallisuuden suhteen on lähdeaineisto erityisen ongelmallinen. Näitä kirjallisuudenlajeja pidettiin toisarvoisina, joten perukirjoissa lukee usein vain esimerkiksi ”16 st. diverse Romaner” tai ”6 st så kallade Romaner”.

Tässä artikkelikokoelmassa esitellään Henrik-tietokannan hakutuloksia tunnollisesti, mutta ainakin itse olisin kaivannut enemmän varsinaisia aikalaiskommentteja suhtautumisesta kirjoihin ja kirjallisuuteen. 1700-luvun kirjoittajiin viittaa lähinnä af Forselles esittäessään esimerkiksi Porthanin näkemyksiä kaunokirjallisuudesta. Mäkinen toteaa artikkelissaan, että romaaneja paheksuttiin aikakauden keskustelussa yleisesti pinnallisena muoti-ilmiönä. Tämä huomio saisi lisäarvoa muutamasta hyvin valitusta siteerauksesta tästä ”aikakauden keskustelusta”. Kirjakulttuuri kaupungissa 1700-luvulla on kuitenkin yleisilmeeltään selkeä ja informatiivinen artikkelikokoelma, joka on onnistunut myös yhtenäisenä kokonaisuutena. Alaviitteiden määrä ja pituus on kohtuullinen, ja käsitellyistä painotuotteista on liitetty mukaan havainnollistavaa kuvamateriaalia. Teoksessa käytetty kieli on selkeää, eikä esimerkiksi kirjallisuus- tai historiatieteellistä erityiskäsitteistöä ole käytetty yleistajuisuutta haittaavalla tavalla. Tätä kirjaa voi siis lähestyä yhtä lailla yleistietoteoksena kuin uutena tutkimuksenakin, jollaisena se onnistuu hyödyntämään uutta Henrik-tietokantaa kattavalla tavalla.