200 vuotta elämää kosken partaalla

”Olethan, lukijani joskus kuullut kosken äänen? Jos se on korvissasi soinut, niin varmaan pauhu on tavalla tai toisella sinut lumonnut. Mutta oletko koettanut myöskin ymmärtää tuota soittoa? Tiedäthän missä Niskakoski on.

Sihvo, Pirkko: Elämää Oulujoen Niskakoskella. Toinen uudistettu painos.. Museovirasto, 2006. 112 sivua. ISBN 951-616-155-3.

”Olethan, lukijani joskus kuullut kosken äänen? Jos se on korvissasi soinut, niin varmaan pauhu on tavalla tai toisella sinut lumonnut. Mutta oletko koettanut myöskin ymmärtää tuota soittoa? Tiedäthän missä Niskakoski on. Olet ehkä laskenutkin sen putoukset, sillä siitähän alkaa maailman merkillisin venereitti. Jos vielä et olisi sitä tehnyt, niin tee se pian. Olet velvollinen rikastuttamaan sieluasi niillä kauneusaarteilla, joita isänmaa sinulle tarjoaa.”

Näin kauniilla Walter J. Snellmanin sitaatilla aloittaa Pirkko Sihvo kirjansa Lamminahon tilan elämästä Oulujoen Niskakoskella. Kirjan aihe herättää lukijassa toiveen joen ja sen asukkaiden suhteen kuvauksesta. Kuinka merkittävä Oulujoki vaikutti joenvarren asukkaiden elämään ja miten jokea on eri aikoina hyödynnetty? Oulujoki on yksi pohjoisen suurista joista ja Oulun nousu tervakaupungiksi ei ilman tätä reittiä olisi ollut mahdollista.

Lamminaho-kirjassa ei ole minkäänlaista esipuhetta, joten kirjan tarkoitus ja syntyhistoria jäävät arvailun varaan. Teos kertoo Lamminahon tilasta ja sen asukkaista Oulujoen säännöstelyn alkuun eli vuoteen 1953 saakka. Kirja alkaa tilan asutushistorian kuvauksella, jonka jälkeen kerrotaan Lamminahon suvun vaiheita tilan omistajien kautta. Lamminahon tila sijaitsee Niskan kylässä Oulujoen pohjoisrannalla. Voimalaitosten rakentamisen seurauksena tila jäi Jylhämän ja Nuojuan voimalaitosten väliin. Tila säilyi jakamattomana syytinkijärjestelyin saman suvun hallussa lähes 200 vuoden ajan ja kirjan takakannen teksti kertoo, että 1992 tila lahjoitettiin testamentilla ja lahjakirjalla irtaimistoineen Museovirastolle. Tilan nykyvaiheista on haettava lisätietoa Museoviraston Internet-sivuilta, jossa kerrotaan, että tänä päivänä Museovirasto on peruskorjannut rakennukset ja luovuttanut ne lähialueineen Vaalan kunnan käyttöön ja tilan rakennukset lähiympäristöineen on suojeltu rakennussuojelulain nojalla. Eri ajoilta peräisin olevat rakennukset ovat hieno esimerkki Oulujokivarren rakennuskannasta.

Kirjan alkuosa muodostaa yhtenäisemmän ja mielenkiintoisemman kokonaisuuden, mutta kuva hajoaa kun lukijan eteen marssitetaan tilan yksittäisten esineiden kuten seinäkellon tarina tai luku jalkajousesta. Lukijalle tarjotaan annos kansatiedettä sinänsä mielenkiintoisine esineistökuvauksineen ja kansanomaisine terveydenhoitomenetelmineen, mutta varsinkaan jälkimmäistä kirjoittaja ei edes pysty suoranaisesti liittämään tilaan mitenkään.

Tilan synnyn ohella myös koski ja sen merkitys saavat ansaitsemaansa huomiota. Joen merkitys tulee esille kosken luonteen kuvauksena ja samalla kuvataan miten monin eri tavoin joki vaikutti rantojensa asukkaiden elämään. Koski ja Lamminahon tila ikään kuin kamppailevat siitä kumpi oikeastaan onkaan kirjan keskeisin hahmo, ja Niskakoski vetää pidemmän korren. Herää kysymys olisiko tilan elämän kuvaus saatu yhtenäisemmäksi jos teoksen subjektiksi olisikin valittu Niskakoski? Koski ja sen katoaminen kun nimenomaan määrittivät tilan elämää ja pitkälti myös sen asukkaiden mielenmaisemaa.

Teos on aiheensa puolesta hyvin kiintoisa; sillä Suomessa jokiin liittyvää tutkimusta on tehty verraten vähän. Teoksen lähestymistapa on kuitenkin hyvin traditionaalinen, eikä se – harmillista kyllä – saa Lamminahon asukkaita elämään, vaan jää varsin pinnalliseksi elinpiirin kuvaukseksi. Teoksen sirpaleisuus johtuu osin aineiston laadusta. Se näyttää syntyneen tilan irtaimiston ja muun tilalta löytyneen aineiston pohjalta, ei niinkään mielenkiinnosta ja halusta aidosti tutkia ja kuvata jokivarren asukkaiden elämää ja sen muutosta. Ilman selittävää esipuhetta kirjan lopullista tarkoitusta on kuitenkin vaikea arvailla.

Hajanaisuudesta huolimatta teos kuvaa Oulujoen merkitystä tilan asukkaille varsin kiehtovalla tavalla ja kirjassa on useita kiinnostavia yksityiskohtia. Tilan asukkaiden oli 1800-luvullakin tehtävä viljelyn ohella paljon erityyppisiä töitä toimeentulonsa eteen. Kirjan parasta antia on kosken laskumiehistä kertova kappale. Oulujoen laskumiehet olivat valtion virkamiehiä, jotka nimitettiin virkaansa hakemuksesta. Myös Lamminahon tilan miehet toimivat valtion laskumiehinä yhdeksän kilometriä pitkässä koskessa. Tervatynnyrit ja matkamiehet oli saatava vaikean kosken ohi ehjinä. Laskumiehet olivat myös taloudellisesti vastuussa saatettavistaan. Tästä kertovat Lamminahon miestenkin maksamat korvaukset useimmiten rikkoutuneista veneistä. Tilan omistajat saivat lisäansioita myös tervanpoltosta ja matkailijoiden – englantilaisten lohenkalastajien – majoittamisesta. Kauas ei siis ole omena puusta pudonnut nykyisten maatilamatkailuyrittäjien kohdalla.

Lukijana jää harmittelemaan teoksen aikarajausta. Kirja päättyy, kun varsinainen muutos tilalla alkaa eli kun koski katoaa voimalaitosrakentamisen seurauksena. Mielenkiintoista olisi ollut tietää kuinka tämä valtava muutos tilalla koettiin ja mikä vaikutus kosken ja samalla monen pienen sivuelinkeinon katoamisella tilan asukkaille oli. Lähtivätkö tilan miehet töihin voimalaitostyömaille vai toivatko työmaat muita uusia tulonlähteitä? Miten koko seutu muuttui, kun sinne tuli paljon uusia asukkaita? Kiinnostavaa olisi myös tietää tilan viimeisistä vaiheista. Miten tila päätettiin testamentata museovirastolle? Lukijana väliin tuntuu hieman turhauttavalta etsiä niin moneen kiinnostavaan kysymykseen lisää tietoa Museoviraston nettisivuilta.

Tyylinsä ja lähteistönsä puolesta kirja on hyvin perinteinen. Pääosin teos perustuu tilan arkistoaineistoon, mutta lisäksi on käytetty 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun elämän kuvaukselle tyypillisiä ja paljon käytettyjä lähteitä. Kirjan kappaleet alkavat usein sitaateilla ja osa sitaateista on hyvinkin pitkiä. Väliin tuntuu myös siltä, etteivät pohjoisen Suomen historian kuvaukset ja tutkimukset voi millään ohittaa Giuseppe Acerbin Matka halki Suomen -teosta. Alussa siteerattu oululainen suomen- ja latinankielen opettaja Walter J. Snellman julkaisi 1929 Niskakosken salaisuus -kuvaelmasarjan, mutta tästä Sihvo ei mainitse kirjan alun sitaattia enempää, eikä siitä ole mainintaa lähdeluettelossa. Lähdeluettelossa on muutenkin pieniä puutteita.

Lamminaho-kirjaa voi suositella Oulujokivarren historiasta kiinnostuneille. Lahjakirjaksikin se on viehättävän ulkoasunsa puolesta erinomainen. Kirja on selkeästi taitettu, mutta kuvien asettelua olisi voinut pohtia hieman enemmän. Kursiivilla kirjoitetut sitaatit erottuvat Sihvon omasta tekstistä, mutta siellä missä sitaatteja on paljon, tekstityylin vaihtelu tuo kirjalle sekavan ilmeen. Kirjan lopussa on erittäin hyvin toteutettu kuva Utajärven Niskan kylän entisen ja nykyisen vedenpinnan eroista. Nykyinen vedenpinta on painettu kuultopaperille, jonka alta joki ennen voimalaitosten rakentamista paljastuu. Toiveenani on, että joskus myöhemmin saamme lukea Lamminahon tilan myöhemmistä vaiheista voimalaitosrakentamisesta nykypäivään.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *