Tekijä on käynyt teosta varten läpi todella laajan lähdeaineiston erilaisia radio- ja TV-nauhoituksia sekä hyödyntänyt Internetiä. Olemassa olevaa aineistoa tuntuu olevan vaikka kuinka paljon, vaikka aineisto onkin rajattu niin, että mukana ovat vain ne muistelmat, joissa 60-luku on keskeisessä asemassa. Yhtään originaalihaastattelua Miettunen ei näytä tehneen, mikä on vahinko, sillä vaikka aineistoa on runsaasti, se on erittäin Helsinki-keskeistä.

Teoksen lähtökohta on se, että tapahtumiin on karkeasti kaksi selkeästi toisistaan erottuvaa näkökulmaa, nimittäin radikaalien ja popparien näkökulmat. Ainakin minulle on aika yllättävää, että popparit suorastaan kiihkeästi inhosivat radikaaleja ja intellektuelleja, mutta toisaalta täytyy tunnustaa, että en oikein ennen ollut tutustunutkaan Jyrki Hämäläisen ja kumppanien teksteihin. Radikaaleille tärkeitä olivat yhteiskunnalliset kysymykset, kun taas poppareille uuden tyyppisen populaarimusiikin läpimurto oli olennainen asia. Kirjassa tehdään myös kiinnostavia erittelyjä taistolaisten, maolaisten ja underground-ihmisten näkökulmiin.

Kirjoittaja toteaa alussa moneen otteeseen, että häntä ei kiinnosta ovatko muistelijoiden rakentamat kuvat 1960-luvusta totta vai ei, vaan ainoastaan se, millaisia kuvat tai narratiivit ovat. Kuitenkin narratiivilla kai useimmiten tarkoitetaan kertomusta, jolla on jotain tekemistä totuuden kanssa. Sellaista narratiivia, joka ei millään lailla liity faktoihin kutsutaan aika harvoin narratiiviksi. Näin on tässäkin tapauksessa, ja Miettunen useissa kohdin nimenomaan korjaa muistelijoiden kuvaa, ja jopa antaa ymmärtää, että muistelijat ikään kuin tahallaan unohtavat totuuden. Kun esimerkiksi Johan von Bondsdorf kertoo Rudi Dutschken tulleen ammutuksi pari päivää ennen FNL-mielenosoitusta, Miettunen kommentoi: ”Hän ei mainitse tässä yhteydessä, että kyse oli murhayrityksestä” (67). Kuitenkin varmaan moni muukin aikalainen muistaa Dutschken tulleen nimenomaan murhatuksi, koska kuuluivathan jo tunnetun laulun sanat: ”Kolme luotia Rudi Dutchkeen ja verta asfalttiin…”. Tuon laulun perusteella varmaan moni muukin muistaa tai löisi vaikka vetoa, että Rudi Dutschke kuoli jo vuonna 1968, eli kyse ei ole mistään pimittämisestä. Samalla tämä esimerkki kuvatkoon sitä, että Miettunen on tulkinnoissaan jokseenkin varovainen, sillä seuraavaksi tietysti pitäisi kysyä sitä, mitä tällainen muistamattomuus mahtaisi palvella.

Mutta hieman isompi asia on mielestäni se, että muistelijat nyt jälkikäteen ikään kuin lokeroivat itsensä johonkin ryhmään. Rajat ovat siis syntyneet vasta myöhemmin. Yksi tällainen jälkikäteen selvänä näkyvä raja on tullut radikaalien ja underground-ihmisten väliin. Kuitenkin esimerkiksi Turun yliopiston ylioppilaskunnan vaaleissa keväällä 1969 oli sitoutumaton uusvasemmistolainen vaaliliitto Sorretun Woima, jonka ehdokkaina olivat muun muassa yhden asian liikkeen edustajina Raija Alho (Marraskuun liike), Terttu Nupponen (Yhdistys 9), folk-laulaja Heli Keinonen sekä U-miehet Markku Into ja Jarkko Laine. Toisaalta taas popparien kohdalla näyttää olevan niin, että erilaisia ryhmiä on jälkikäteen niputettu yhteen. Esimerkiksi itselläni oli kyllä kaikki yllä mainitun Heli Keinosen levyt mutta ei silloin eikä nyt ainuttakaan Dannyn levyä. Onkohan se yleisesti näin, ja jos on, niin miksi?

Muistelijoille keskeisiä tapahtumia ovat olleet muun muassa Tsekkoslovakian miehitykseen liittyvät mielenosoitukset, Shaahin vastaiset mielenosoitukset ja Vanhan valtaus. Miettunen panee merkille, että sellaista 60-luvun ilmiötä kuin yhteiskunnan rakennemuutosta kuvataan 60-lukua koskevissa muistelmissa verraten vähän. Arvojen ja asenteiden muutos on tekijän mukaan keskeisessä asemassa. Tekijä kuitenkin pitää Heikki Turusen teosta Simpauttaja vuodelta 1973 rakennemuutoksen kuvaajana. Sitä se onkin, mutta voi pohtia, eikö kyseessä ole pikemminkin aikalaiskuvaus kuin muistelma? Joku vuosiraja olisi pitänyt asettaa sille, mitkä ovat 60-luvun muistelmia, mitkä aikalaiskuvauksia. Mutta ylipäänsä kai on niin, että talous ei näytellyt merkittävää osaa kuin aivan yleisellä tasolla (Imperialismin vastainen taistelu) eikä näyttele muistelmissakaan. Ehkä Miettunen kuitenkin hieman liioittelee arvojen ja asenteiden muutosten keskeisyyttä, sillä aika monet muistelijat ovat muistelleet myös sosiaalipolitiikassa ja kontrollipolitiikassa tapahtuneita muutoksia, koulu-uudistusta ja niin edelleen.

Keskioluen myynnin vapautuminen ruokakauppoihin ja baareihin vuoden 1969 alusta ei kuulu muistelijoilla 60-luvun keskeisiin tapahtumiin, vaikka alkoholin kulutus moninkertaistui erityisesti nuorten keskuudessa. Humalakokemuksistakaan ei varsinkaan radikaalien teksteissä paljon puhuta, vaan puhutaankin enemmän huumeista. Huumekokeilut toki yleistyivät mutta alkoholi oli päihteenä ylivoimaisesti enemmän käytetty. Kyse oli tietenkin siitä, että huumeet liitettiin hippiliikkeeseen ja hippiliike oli jotain erikoisen trendikästä.

Kirjassa on herkullisia oivalluksia kuten kohta, jossa Ilkka Lipsanen muistelee Danny-show’n viemistä Pohjanmaalle: ”Me oltiin kuin ristiretkellä viemässä jotain vierasta uskontoa ja kulttuuria lakeuksille, missä ei jumalauta saanut pilkata Jumalaa”. Miettunen kiinnittää huomiota siihen, että siinähän poppari on päätynyt kuvaamaan Pohjanmaan ajatusilmastoa inhoamansa radikaalien kulttinäytelmän Lapualaisoopperan sanoin (137). Miettunen havaitsee myös, että joidenkin muistelijoiden mukaan 60-lukua eivät voi ymmärtää kuin mukana olleet, mutta 30-luvun asiantuntijoina saattoivat esiintyä samat henkilöt, vaikka ei heillä tuosta vuosikymmenestä omia kokemuksia ollutkaan. Mutta vastapainoksi Miettusella on myös joitakin latteuksia kuten: ”Historiakuvan kannalta tärkeää on huomata, että muistelijat muistelevat niitä ilmiöitä, joita pitävät itselleen merkittävinä” (234).

Miettunen kirjoittaa, että joillekin Kekkosen aika merkitsi vapauden ja moniarvoisuuden kasvua ja joidenkin toisten mukaan taas aikaa leimasi suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys. Tässä kohtaa lukijan mieleen tulee, että työssä on aika vähän käytetty hyväksi Purhosen, Heiskalan ja Roosin toimittamaa Kenen sukupolveen kuulut -teosta, vaikka juuri siinä laajasti pohditaan näitä erilaisia 60-luvun kuvia.

Kirjan sivukoko on melko suuri mutta painamisessa käytetty fonttikoko on ärsyttävän pieni. Johtuuko tämä kustannussyistä, sitä en tiedä, mutta tehty ratkaisu vaikeuttaa sujuvaa lukemista. Mutta lukijan kannattaa yrittää kestää, kyllä Menneisyys ja historiakuva sen ansaitsee.