Aarteita Karjalasta

Etelä-Karjalan taidemuseo ja Lahden historiallinen museo ovat yhteistyössä raottaneet Karjalan kuvaajan Viktor Svaetichinin töiden aarrearkkua ja julkaisseet kattavan luettelon hänen säilyneistä töistään. Teos esittelee mielenkiintosin kuvaparein Karjalankannaksen nyt jo osin kadonnutta rakennusperintöä. Kirja upeine kuvineen on hieno saavutus, mutta valitettavasti kirjan teksti eivät yllä visuaalisen esityksen tasolle ja teosten luoja jää lukijalle etäiseksi.

Tuula Pöyhiä (toim.): Viktor Svaetichin - Karjalan kuvaaja. Etelä-Karjalan taidemuseo, Lahden historiallinen museo, 2009. 265 sivua. ISBN 978-951-785-117-6.

Etelä-Karjalan taidemuseo ja Lahden historiallinen museo ja Viipuri Säätiö ovat yhteistyössä julkaisseet laajan kuvateoksen Karjalan kuvaajasta Viktor Svaetichinista. Viktor Svaetichin (1877–1942) oli tuottelias Viipurissa elämäntyönsä tehnyt taiteilija, joka dokumentoi Viipurin läänin rakennuksia. Ennen talvisotaa hänen töitään oli Viipurin historiallisen museon kokoelmissa 904 kappaletta.   Suurelle yleisölle Svaetichin on kuitenkin jäänyt varsin tuntemattomaksi ja käsissäni olevan teoksen yhtenä tarkoituksena onkin julkaista säilyneet Svaetichinin teokset ensimmäistä kertaa yhtenä kokonaisuutena. Viipurin historiallisen museon aikaisesta kokoelmasta lähes neljännes töistä on kadonnut tai tuhoutunut, ja jäljellä olevan Svaetichinin kokoelman omistaa Viipuri säätiö. Kokoelmaa säilytetään Lahden historiallisessa museossa ja Etelä-Karjalan taidemuseossa.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Alkuosan artikkelit avaavat Svaetichinin elämänhistoriaa ja hänen kehitystään taiteilijaksi sekä tänä päivänä jäljellä olevan kokoelman taustaa ja vaiheita. Kirjassa esitellään myös Viipurin historiallinen museo ja sen kokoelmien vaiheita. Lisäksi esitellään lyhyesti rakennusperinnön dokumentaatiota, Svaetichinin töiden toteutustapaa ja Svaetichinin matkoja Karjalankannaksella.

Kirjan keskiosa on omistettu Svaetichinin töille ja samasta kuvakulmasta tänä päivänä otetuille valokuville. Kuvat on ryhmitelty kohteidensa mukaan, ja ensimmäiseksi Svaetichinin töistä esitellään Viipurin vanha kaupunki ja esikaupungit ja sen jälkeen Viipurin läänin hovit eli kartanot. Svaetichin vieraili aikanaan noin 102 kartanossa, joista Venäjän puolelle on jäänyt 76. Seuraavan ryhmän muodostavat kirkkorakennukset, kellotapulit ja pappilat ja sen jälkeen ”tavalliset” maaseutunäkymät: torpat, saunat ja aitat. Svaetichin ei juuri kuvannut ihmisiä; hänen tuotantoonsa sisältyy vain muutamia kansatieteellisiä kuvauksia ihmisistä työnsä äärellä ja muutamiin kuviin ihmisiä on eksynyt ikään kuin osaksi maisemaa. Kirjan loppuosan muodostaa kattava kuvallinen luettelo Svaetichinin säilyneistä töistä. Kuvat on ryhmitelty alueellisesti, joten jaottelu on erilainen kuin kirjan keskiosassa. Valitettavasti kappaleiden jaottelu ja vastaavasti toisen ja kolmannen osan kuvien ryhmittelyn erilaisuus saa kirjan tuntumaan hieman sekavalta ja epäloogiselta.

Kirjan ansioita ei kuitenkaan voi vähätellä; sen taustalla on paljon aikaa ja rahaa vaativaa työtä. Svaetichinin tuotanto on digitalisoitu ja teoksen kirjoittajat ovat tehneet lukuisia matkoja Karjalankannakselle etsiessään Svaetichinin kuvaamia kohteita ja selvittäessään kohteiden nykytilaa. Kirjan lukijalle tämä näkyy kattavana luettelona ja laadukkaina kuvina Svaetichinin töistä sekä mielenkiintoisina kuvapareina Svaetichinin maalaamista tai piirtämistä kohteista ja samasta kohteesta tänä päivänä. Tätä menetelmää on 2000-luvulla käytetty useissa kirjoissa ja näyttelyissä kuvaamaan (kulttuuri)ympäristössämme tapahtuneita muutoksia.

Viktor Svaetichin oli mielenkiintoinen persoona jo siksikin, että hän työskenteli ikään kuin taiteen ja dokumentoinnin välimaastossa ja hänen töitään pidetään suuressa määrin kansatieteellisenä dokumentaationa, ei taiteena. Onkin oikeastaan kummallista etteivät kirjoittajat pohdi tätä rajapintaa laisinkaan.  Herkullinen ja myös pohdintaa vaativa aihe sivuutetaan toteamalla heti johdannossa, että ”Tämä teos käsittelee meidän aikaamme säilynyttä, rakennuksia ja rakennettua ympäristöä esittävää taiteilija Viktor Svaetichinin tuottamaa kuvallista materiaalia – olipa se toteutettu aikanaan rakennushistorioitsijan tai taidemaalarin ominaisuudessa”. Tämän seikan pohdinta ei olisi vähentänyt Svaetichinin arvoa laisinkaan, sillä Svaetichin oli oman aikansa moniosaaja, joka maalasi, valokuvasi, piirsi ja opetti. Hän oli jo lapsena taiteellisesti lahjakas ja hän opiskeli sekä Viipurin taiteenystävien piirustuskoulussa että Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissa. Viipuriin palattuaan hän ryhtyi opettajaksi ja samaan aikaan hän jatkoi taiteellista työtään. Hän ikuisti Viipurin museon toimeksiannosta Viipurin läänin merkittäviä rakennuksia vuodesta 1913 alkaen, mutta muutoin hänen taiteellinen työskentelynsä jää aika tuntemattomaksi. Vastaavasti Svaetichinin persoonasta kertovat artikkelit jäävät valitettavan pinnallisiksi. Artikkelien kirjoittajat ovat löytäneet lähteistä runsaasti tietoa eri vuosina Viipurin museon kokoelmiin hankituista teoksista, mutta Svaetichin itse, hänen motiivinsa ja arvonsa jää hengettömäksi, vaikka myös hänen nyt jo edesmennyttä poikaansa on haastateltu.

Tuula Pöyhiän pohdinta rakennusperinnön dokumentaatiosta on yksi kirjan mielenkiintoisimmista aiheista, mutta valitettavasti asian käsittely jää liian lyhyeksi. Artikkelissaan Pöyhiä kysyy miksi Viktor Svaetichin valitsi piirtämisen dokumentoinnin välineeksi eikä valokuvannut kohteita, vaikka valokuvaus oli jo olemassa oleva vaihtoehto. Tämä artikkeli olisi mahdollistanut Svaetichinin motiivien laajemman pohdinnan yhdistettynä rakennusperinnön kuvaamisen historiaan. Samalla olisi voitu myös pohtia syvällisemmin miksi taiteilijan koulutuksen saanut henkilö valitsi urakseen dokumentoinnin.

Olisin toivonut kirjan teksteiltä pohdiskelevampaa ja ehkä myös hieman rohkeampaa otetta. Lyhyiden artikkelien sijaan olisin myös toivonut yhtenäistä tekstiä, sillä tällaisenaan artikkelit ovat liian hajanainen kokonaisuus. Teoksen aiheena on Viktor Svaetichin, mutta lukijalle jää tunne, että kirjan artikkelit ovat ikään kuin arkistoista löytyneiden dokumenttien raportointia, joista lukijan on itse osattava tehdä johtopäätöksiä. Artikkelit eivät myöskään kyseenalaista hankittua tietoa, vaan ne kertovat ehkä enemmän yhden suomalaisen museon ja sen yhden kokoelman historiaa, kuin henkilöstä nimeltä Viktor Svaetichin. Tutkimus Viktor Svaetichinista odottaa vielä tekijäänsä.

Tämän teoksen kantavana voimana on Svaetichinin runsaan tuotannon esittely ja mittava taustatyö, jota kirjan työryhmä on tehnyt. Svaetichinin työt muodostavat tärkeän lähderyhmän myös rakennusperinnön tutkijoille, sillä monet hänen kuvaamistaan rakennuksista ovat jo hävinneet. Karjalan kuvaajan aarrearkkua on nyt hieman raotettu, mutta toivottavasti tutkimus jatkuu, ja saamme tulevaisuudessa lukea lisää Svaetichinista ja hänen töistään.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *