Aatelisrouvien ääniä 1700 -luvulta

Oxfordin yliopistosta valmistuneen ja sittemmin mm. Harwardissa historiaa luennoineen Stella Tillyardin palkitusta teoksesta The Aristocrats: Caroline, Emily, Louisa and Sarah Lennox 1740-1832 on jo otettu neljä painosta ja sen pohjalta on tehty samanniminen filmi. Syntyy helposti mielikuva populaarista ja puolifiktiivisestä teoksesta, mutta lähempi tutustuminen osoittaa tämän ennakkokäsityksen vääräksi. Tillyard on kirjoittanut 1700 -luvun ylhäisörouvien elämästä vaikuttavan ja vakuuttavan teoksen, joka on yhtä aikaa naishistoriaa, perhehistoriaa ja poliittista historiaa.

Tillyard, Stella: The Aristocrats: Caroline, Emily, Louisa and Sarah Lennox 1740-1832. Chatto&Windus, 1994. 462; k sivua. ISBN 9780701159337.

Oxfordin yliopistosta valmistuneen ja sittemmin mm. Harwardissa historiaa luennoineen Stella Tillyardin palkitusta teoksesta The Aristocrats: Caroline, Emily, Louisa and Sarah Lennox 1740-1832 on jo otettu neljä painosta ja sen pohjalta on tehty samanniminen filmi. Syntyy helposti mielikuva populaarista ja puolifiktiivisestä teoksesta, mutta lähempi tutustuminen osoittaa tämän ennakkokäsityksen vääräksi.

Tillyard on kirjoittanut 1700 -luvun ylhäisörouvien elämästä vaikuttavan ja vakuuttavan teoksen, joka on yhtä aikaa naishistoriaa, perhehistoriaa ja poliittista historiaa.Tekijä on käynyt läpi tuhansia kirjeitä sekä erilaisia dokumentteja Englannin ja Irlannin arkistoissa ja kirjastoissa, ja on todettava, että näin suuren alkuperäisaineiston läpikäyminen ja sulattaminen kirjalliseen muotoon onnistuneesti on kunnioitettavaa ammattilaistyötä.

Kirja ei sisällä lähdeviitteitä, ratkaisu, joka saa osittain perustelunsa käytetyn lähdeaineiston luonteen mukaan: kun koko kirja hyvin suureksi osaksi perustuu kirjeistölle, jokaisen kirjeistä otetun tiedon nootittaminen olisi tehnyt teoksesta valtavan paksun.

Tillyardin tutkimuksessa harvoin kuullut 1700-luvun naisten äänet tulevat kuuluviin ja ne kuuluvat erittäin selvästi. Huolimatta siitä, että kyse on korkeaan aristokratiaan kuuluvan perheen tyttäristä, heidän avioliitoistaan ja lapsistaan, monet kirjeissä käsitellyt asiat ovat sellaisia, jotka koskettivat kaikkia naisia säätyyn katsomatta (sairaudet, synnytykset jne.). Lennoxin sisarukset (joihin kuului myös muita kuin tämän kirjan varsinaiset päähenkilöt) olivat myös politiikasta kiinnostuneita, kaikki seurasivat aktiivisesti politiikkaa ja lobbasivat kulisseissa politiikkaan osallistuvien miestensä tai veljiensä puolesta. Mielikuva politiikasta kiinnostumattomista ja poliittisten juonittelujen ulkopuolella olevista aatelisneidoista osoittautuu siten vääräksi. Sisarukset seurasivat myös ajankohtaista kirjallisuutta, mm. Voltairen ja Rousseaun teokset hankittiin heti niiden ilmestyttyä. Emily Lennox jopa tarjosi Rousseaulle kotiaan turvapaikaksi ja pyysi tätä nuorimpien lastensa opettajaksi.

Avioliitot

Avioliitot olivat lähes aina poliittinen kysymys ylhäisaatelin piirissä vielä pitkälle 1800 -luvulle asti, eikä Lennox -sukukaan ollut poikkeus tästä säännöstä.

Lennoxin sisarusten isoisä, ensimmäinen Richmondin herttua, oli nuorin kuningas Kaarle II:n monista avioliiton ulkopuolella syntyneistä pojista. Ajan tavan mukaan avioliiton ulkopuolella syntyneistä ylhäisaateliston lapsista pidettiin hyvää huolta ja myös Lennoxin perhe tuli kuulumaan Englannin rikkaimpiin ja ylhäisimpiin perheisiin. Lennoxin sisarusten isä, toinen Richmondin herttua, nimitettiin kuningas Yrjö II:n kamariherraksi, joten perheen elämä keskittyi huomattavalla tavalla hovin ympärille.

Vaikka oli itsestään selvää, että aatelistyttöjen avioliitot sovittiin vanhempien kesken eikä nuorilla ollut kovin paljon sananvaltaa asiaan, Louisaa lukuun ottamatta muut Lennoxin sisarukset jossain vaiheessa elämäänsä tekivät kumppaniensa suhteen hyvin epäsovinnaisia ratkaisuja. Draaman aloitti vanhin sisaruksista, Caroline, joka karkasi rakastettunsa Henry Foxin kanssa, meni vihille ja aloitti avioelämänsä vastoin vanhempiensa suostumusta. Vasta neljän vuoden kuluttua Caroline sai vanhemmiltaan tekonsa anteeksi. Perimmäinen syy anteeksiannolle oli se, että Henry Fox oli menestyksekkäästi luonut poliitikon uraa parlamentissa ja Richmondin herttua arveli Foxista olevan hyötyä omien poliittisten pyrkimystensä kannalta. Henry Fox loikin merkittävän poliittisen uran samoin kuin hänen poikansa whig-poliitikko Charles James Fox.

Emily Lennox avioitui 15-vuotiaana irlantilaisen lordi Kildaren, sittemmin Leinsterin herttuan kanssa huolimatta äitinsä vastahakoisesta siunauksesta tälle liitolle. Avioliiton viimeisten vuosien aikana Emilyllä oli suhde lastensa opettajan kanssa, jonka kanssa Emily myös avioitui Leinsterin herttuan kuoltua. Ajankohdankin huomioon ottaen Emily oli erittäin hedelmällinen: hän sai 22 lasta, joista vain puolet eli aikuisikään asti. Runsaan lapsikatraan huomioon ottaen ei liene hämmästyttävää, että Emilyllä oli toisinaan vaikeuksia pikkulastensa tunnistamisessa!

Sarah Lennox puolestaan jätti miehensä Charles Bunburyn ja asui hetken aikaa yhdessä rakastajansa William Gordonin kanssa, joka kyllä oli lordi mutta köyhtynyt ja varaton. Sarah jätti pian myös Gordonin, ja vasta useiden vuosien Canossan matkan jälkeen sai sisaruksiltaan anteeksi. Loppujen lopuksi Sarah avioitui onnellisesti 36-vuotiaana 1781 Englannin armeijan upseerin George Napierin kanssa.

Erittäin poikkeuksellista oli, että Bunbury ja Sarah virallisesti erosivat, Bunburyn aloitteesta luonnollisesti. Tuolloiseen erittäin kalliiseen avioerokäytäntöön liittyi periaate, että avioero voitiin myöntää vaimon aviorikoksen vuoksi mutta ei miehen: aatelisten aviomiesten uskottomuutta pidettiin itsestään selvänä. Niinpä sisarukset pitivät Louisaa omituisena, kun hän oli edellyttänyt mieheltään Tom Conollyltä aviollista uskollisuutta, lupaus, jota Conolly ei tosin pitänyt. Näihin aikoihin alkoi kuitenkin yhä enemmän yleistyä käsitys siitä, että avioliiton tuli perustua rakkaudelle ja uskollisuudelle, mutta Lennoxin sisarusten elämään tämä käsitys ei kuitenkaan vielä ehtinyt juurtua. Uskottomuus oli hyväksyttyä niin kauan, kuin skandaalia ei syntynyt ja kyseiset henkilöt toimivat diskreetisti. Kuten Tillyard kirjoittaa, ”Emily oli vakaasti päättänyt pitää aviomiehensä, rakastajansa ja hyvän nimensä” ja hoiti suhteen rakastajansa William Ogilvien kanssa suurella hienotunteisuudella.

Politiikka
Carolinea lukuun ottamatta muut sisarukset asettuivat enemmin tai myöhemmin asumaan Irlantiin, jossa Amerikan vapaussodan ja Ranskan suuren vallankumouksen aatteet saivat vaikutuksensa ja itsenäisyysliike alkoi vahvistua. Mielenkiintoista on, että kaikki sisarukset olivat Amerikan sisällissodassa itsenäisyyttä haluavien siirtokuntien puolella, seikka, joka ehkä saa selityksensä Irlannin alisteisesta asemasta Englantiin nähden. Charles James Fox alkoi Amerikan vapaussodan seurauksena kannattaa tasavaltalaisia aatteita ja toi parlamentin oppositiossa ilmi. Emilyn poika, Amerikan vapaussotaan osallistunut lordi Edward Fitzgerald asettui myös Ranskan vallankumouksen ja Irlannin itsenäisyyden kannalle: pienessä hotellissa Pariisissa 8.11.1792 lordista tuli citoyen (kansalainen) Edouard Fitzgerald.

Vuosi 1798 oli onneton vuosi Rihmond-Fox-Leinstern-Napier-Conolly – suvulle. Koko 1790 -luvun ajan Irlannissa oli levinnyt voimakas tyytymättömyys Englannin hallintoa kohtaan. Vuosien 1795/1796 vaihteessa kaksi oppositioryhmää yhdistyi United Irish -liikkeeksi, joka joutui toimimaan maanalaisesti. ”Citoyen” Edward Fitzgerald liittyi mukaan taisteluun Irlannin vapauden puolesta ja yritti saada ranskalaiset lähettämään Irlantiin valloitusjoukon, joka käynnistäisi siellä vallankumouksen. Kapinaliike levisi seuraavien vuosien aikana ja Irlanti julistettiin poikkeustilaan. Maan alle painunut Edward pidätettiin piilopaikassaan toukokuussa 1798, jolloin hän haavoittui pidätyksen yhteydessä syntyneessä yhteenotossa. Edward Fitzgerald menehtyi vankilassa tästä haavasta levinneeseen verenmyrkytykseen heinäkuun neljäntenä päivänä. Tillyard on kirjoittanut teoksen myös Edward Fitzgeraldista (Citizen Lord. The Life of Edward Fitzgerald, Irish Revolutionary. Farrar, Straus & Giroux 1999).

Kapinan kukistamisen yhteydessä menehtyi kymmeniätuhansia kapinallisia, vastapuolella kaatui noin 2000 sotilasta ja hallitukselle uskollista henkilöä. Kapinan seuraus Irlannille oli unioni Englannin kanssa, ja kuten tiedämme, jäljet ovat jakautuneessa Irlannissa näkyvissä yhä tänäkin päivänä.

Teoksen päätepiste on vuodessa 1832, jolloin sisarukset aviomiehineen olivat kuolleet lukuun ottamatta William Ogilvieta, joka kuoli kyseisenä vuonna korkeassa 92 vuoden iässä. Yrjö-kuninkaiden, valistuksen ja valistusaatteiden aikakausi oli päättymässä, ja Englanti siirtyi viktoriaaniseen aikakauteen.

Tillyardin teosta voi suositella kompaktina historian oppituntina Englannin ja Irlannin 1700 -luvun nais/perhe/poliittisesta historiasta kiinnostuneille. Viitteiden puuttuminen ei mielestäni vähennä teoksen arvoa, sillä aineiston käsittelytapa on vakuuttava osoitus kirjoittajan vahvasta ammattitaidosta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *