Aatteiden historia näkyy Helsingin katukuvassa

Matti Klingen kirjassa Eurooppalainen Helsinki historian abstraktit aatteet konkretisoidaan poliittisiksi päätöksiksi, joilla oli kouriintuntuvia, materialistisia vaikutuksia.

Klinge, Matti: Eurooppalainen Helsinki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020. 375 sivua. ISBN 978-951-858-185-0.

Matti Klingen viime vuonna ilmestyneen teoksen nimi Eurooppalainen Helsinki viittaa siihen, että teos avaa Helsingin arkkitehtuuriin ja päätöksentekoon kytkeytyneitä ideologioita sekä niiden yhteyksiä eurooppalaisiin aatevirtauksiin. Kirja esittelee Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungin rakentumista ajanjaksolla, joka alkaa vuosien 1862–1863 modernisaatiomurroksesta ja jatkuu ensimmäisen maailmansodan alkuun asti.

Julkisten rakennusten tyyli ja ideologiset veistokset ovat meille muistomerkkejä, jotka kertovat tarinaa menneiden sukupolvien tavoista rakentaa kansallista identiteettiä. Kirjan painopiste on siinä, miten Eurooppaan suuntautuneiden liberaalien aatteet näkyvät Helsingin katukuvassa. Svekomaaneja puhuttelivat Ateneumin kaltaiset taiteen temppelit ja suurmiesmonumentit: esimerkiksi Johan Ludvig Runebergin ja Aleksanteri II:n patsaat edustivat heille suomalaisuutta ja suomalaista keisarimonarkismia. Fennomaanit puolestaan suosivat Kalevala-mytologiaa ja kansallisromantiikkaa, mikä näkyy hyvin vaikkapa Elias Lönnrotin patsaassa sekä Kansallisteatterin ja Kansallismuseon rakennuksissa.

Klingen tuotannossa tätä teosta edeltää vuonna 2012 ilmestynyt Pääkaupunki, jossa käsitellään Helsingin rakentumista vuosina 1808–1863.  Yhdessä Anja Kervanto-Nevanlinnan tutkimusten kanssa ne antavat käsityksen Helsingin kaupunkikuvan eri aikakerrostumista.

Kolonialismin aikakauden eurooppalaiset aatteet

Helsingin vanha kauppahalli. Kuva: FrDr, Wikimedia Commons.

Tekijä ei viittaa länsimaiseen kolonialismiin, vaikka se läpäisi kirjassa käsitellyn ajanjakson aikana eurooppalaiset aatteet, kulttuurin hierarkiat, arvot ja muut piirteet. Aatehistorian isoon kuvaan liittyvät johtopäätökset jäävät siten lukijan vastuulle. Suoraa hyötyä kirjan tiedoista saavat muun muassa autonomian ajan Helsinkiä esittelevät kaupunkioppaat.

Aikakauden ilmiöitä, kiinteistöjä ja rakentamista esitellään hyvin laajalla skaalalla, mutta kattavuuteen tuskin pyritään. Ainakin Helsingin kolme kauppahallia, jotka nousivat periodin aikana Kauppatorin lähelle Hakaniemeen ja Hietalahteen, jäävät esittelemättä. Olisi ollut kiinnostavaa tietää niiden rakentamisen yhteydestä hygieniatietoisuuden kasvamiseen ja lisääntyneeseen siirtomaatavarakauppaan.

Välillä rakentamisen ja ideologioiden välinen punainen lanka tahtoo kadota, sillä tekstin jäsentely ei ole kaikkein selkeimpiä ja toisto lisääntyy varsinkin loppupuolella. Vanhaa Helsinkiä esitteleviä valokuvia on paljon. Ne havainnollistavat hyvin tekstiä ja antavat käsityksen monista nyt jo menetetyistä arvorakennuksista.

Helsinki-keskeistä päätöksentekoa

Helsingin historia on koko Suomen ja Venäjä-yhteyksien historiaa, mutta kirjassa kuvattu ajanjakso on ennen muuta helsinkiläisen ylä- ja keskiluokan historiaa. Autonomian loppuaika oli Helsingissä suurten suunnitelmien ja suurten rakennushankkeiden aikaa. Päätöksenteko tapahtui nelisäätyisillä säätyvaltiopäivillä, joissa helsinkiläisillä oli yliedustus. Nelisäätyinen eduskunta oli eurooppalaisittain tuolloin jo vanhentunut, mutta säilyi Suomessa suurvaltapoliittisista syistä.

Leo Michelin. Kuva: Wikimedia Commons.

Professori Leo Mechelinin nimi nousee kirjassa toistuvasti esiin. Mechelin oli liberaalien keulahahmo, joka vaikutti pääkaupungin kehitykseen säätyvaltiopäivien ohella Helsingin kaupunginvaltuuston pitkäaikaisena puheenjohtajana. Helsinki-keskeisen politiikan suunta muuttui itsenäistymisen jälkeen, ilmeisesti päätöksenteon demokratisoitumisen myötä. Klingen sanoin Suomi oli silloin paitsi köyhempi mutta, myös vähemmän suurisuuntainen sekä yleisesti kaupunki- ja Helsinki-kielteisempi.

Suuriruhtinaskunnan hallinto sijaitsi Helsingissä, ja vuonna 1863 käynnistyneet valtiopäivät loivat tarvetta suurille hallintorakennuksille. Ritarihuone ja myöhemmin kolmea aatelitonta säätyä varten rakennettu Säätytalo olivat Suomen ensimmäisiä eduskuntataloja. Parlamenttitalot edustivat 1800-luvulla kaikkialla Euroopassa hallitusvaltaan nähden rinnakkaista tai vastakkaista tekijää: joko ”kansaa” tai kuten Suomessa ”säätyjä”. Ritarihuoneen ja Säätytalon sekä muiden vastaavien symbolirakennusten komeus oli tarkoitettu ilmentämään näkyvästi Suomen suuriruhtinaskunnan hallinnollista itsenäisyyttä ja erillisyyttä muusta keisarikunnasta.

Maan ainoa yliopisto sijaitsi Helsingissä tuottaen koulutettua virkamieskuntaa koko Suomen tarpeisiin. Poliittinen keskustelu ja puolueiden ensivaiheen muotoutuminen keskittyivät sinne. Ylioppilastalo oli toiminnallisesti ja ideologisesti ensimmäinen kansalaisyhteiskunnan merkki.  Muita vastaavia nuorten aatteellisia kokoontumispaikkoja olivat Ateneumin takana sijainnut VPK:n talo sekä Kallion kaupunginosaan noussut kivinen työväentalo. Heimolan talo olisi säästettynä ollut hieno kohde muistuttamassa suomalaisen demokratian läpimurrosta: itsenäisyysjulistuksesta, vuoden 1919 hallitusmuodosta ja ensimmäisestä presidentinvaalista.

Oppineisuuden nousua ja tapojen hienostumista

Kirjassa kuvatun periodin aikana koulutus yleistyi Helsingissä kuten koko maassa ja Euroopassa. Tyttöjen mahdollisuudet koulunkäyntiin lisääntyivät ja yhteiskoulujen osalta Suomi kuuluu eurooppalaisittain edelläkävijämaihin. Virkamies- ja sivistyneistöperheet ymmärsivät hyvin koulutuksen ja erityisesti oppikoulujen merkityksen: Helsingin komeat koulurakennuksetkin osoittavat oppineisuuden arvostusta. Kouluihin liittyy monenlaisia kielipoliittisia kampailuja, sillä koko Euroopassa kiisteltiin latinan opetuksesta ja kotimaassa sen lisäksi venäjän, ruotsin ja suomen kielten asemasta.

Huvielämään varatuissa tiloissa Helsinkiä kehitettiin pääasiassa keskiluokan tarpeita varten. Klinge kirjoittaa pitkään Esplanadista ja porvarillisesta ”promeneerailusta”, joka oli yleiseurooppalainen ilmiö. Leveät kadut, puistot ja bulevardit, kahvilat, ravintolat, teatterit ja juhlasalit tehtiin ulkomaisten esikuvien mukaan silmällä pitäen keskiluokkaisten nuorten perheiden keskinäistä näkemistä ja näkymistä. Ilmiöön liittyi tapojen hienostuminen ja hienouden arvostus muun muassa pukeutumisessa, käytöstavoissa, ruoissa, juomissa ja ohjelmanumeroissa.

Esplanadin puisto. Kuva: Vadelmavene, Wikimedia Commons.

Kaupunki ylä- ja keskiluokan tarpeita varten

Mechelin suosi loistokkuutta julkisten tilojen ohella myös asuntorakentamisessa. Esikuvina olivat ennen muuta Pariisi, mutta myös Pietari ja Tukholma. Edustavan kaupunkiympäristön rakentaminen nähtiin sekä kaupungin että koko suuriruhtinaskunnan uudistusajattelun kannalta tärkeänä hankkeena. Kirjassa käsitellyn jakson alkupuolella Helsinkiin rakennettiin taloja, joissa varakkaat kaupunkilaiset asuivat kadun puolella suurissa, komeissa huoneistoissa, kun taas saman rakennuksen pimeällä pihan puolella ja sivurakennuksissa majaili sosiaalisen asteikon toisen pään jäseniä ahtaasti ja vailla mukavuuksia.

Helsinki keskiluokkaistui ja porvarillistui vuosien 1895–1914 aikana. Asuntorakentamisessa se näkyi tietoisena pyrkimyksenä koota yhteen sosiaalisesti samanarvoisia ihmisryhmiä. Porvaristo kaipasi terveellisiä asuinalueita, ja tarve synnytti huvilakaupunginosia sekä arkkitehtien varakkaalle porvaristolle suunnittelemia jugend taloja. Porvariskodin merkkejä olivat piano, muodikkaat kalusteet, peilit, kynttiläkruunut, huonekasvit, taulut ja apuhenkilöt.

Köyhälistö puolestaan asui pitkään maalaismaisissa oloissa, joita leimasi asumisen ahtaus ja kurjuus. Rakennusmestarit suunnittelivat työväestölle yksinkertaisia, koristelemattomia rakennuksia. Suurillakin perheillä oli vain keittiön ja kamarin asunto, minkä takia asukkaat viettivät paljon aikaa ulkona. Työväestöä varten rakennettiin kirjastoja ja kansanpuistoja, kuten Korkeasaari ja Seurasaari.

Tässä kirjassa abstraktit aatteet konkretisoidaan poliittisiksi päätöksiksi, joilla oli kouriintuntuvia, materialistisia vaikutuksia. Tällaista näkökulmaa tarvitaan, sillä se auttaa aikakauden ilmiöiden peilaamista samaan aikaan Euroopassa ja Suomessa yhä äänekkäämmiksi yltyneisiin demokratian ja tasa-arvon vaatimuksiin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *