Suomalaisuuden rajat ja suomalaisen yhteiskunnan sulkeutuneisuus ovat olleet näkyvästi keskustelun kohteena kuluneena keväänä. Keskustelua aiheesta on herätellyt tieteen puolella muun muassa Panu Pulman tutkimus romaneiden historiasta, kulttuurielämää on puhuttanut tummaihoisten suomalaisten kokemuksista kertova Kansallisteatterin Sorsastaja-näytelmä. Anu Rohima Myllärin Adoptoitu on voimakas puheenvuoro tähän keskusteluun.

Myllärin omaelämäkerrallinen Adoptoitu valottaa ensimmäisen polven adoptiolasten kokemuksia yhden elämäntarinan kautta. Mylläri kirjoittaa esipuheessaan: ”Meidän adoptoitujen tarinoita on tällä hetkellä Suomessa noin 3000. Jokainen tarina on erilainen, mutta monella meistä on samankaltaisia kokemuksia. Minusta on aika puhua ääneen – myös vaietuista asioista. Siksi päätin kertoa oman tarinani.” Kirja kuvaa adoptoidun ihmisen elämää Suomessa kaunistelematta. Se kertoo adoptoidun monipuolisesta identiteetistä, mutta myös suomalaiseen yhteiskuntaan syvään juurtuneesta rasismista.

Mylläri sekoittaa omakohtaisuutta ja adoptioon liittyviä keskusteluteemoja raikkaasti. Kuitenkin kirjan huono editointi tekee kokonaisuudesta hieman sekavan sekä kieleltään että rakenteeltaan. Monet Myllärin esiin nostamat teemat jäävät puolinaisiksi ja niiden välinen yhteys on lukijan itse hahmotettava. Mylläri kirjoittaa koskettavasti ja kärkevästikin, mutta välillä ideat hukkuvat niiden paljouteen. Esimerkiksi Myllärin pohdiskelu siitä, mihin adoptiolapsen tai vanhempien täytyy olla valmiita lapsen sopeutumisen eteen, jää hajanaiseksi ja välillä myös sisäisesti ristiriitaiseksi. Esimerkiksi hyväksyvä kommentti adoptiolasten hormonihoidoista murrosiän viivästyttämiseksi, jotta lapsi ei erottuisi ympäröivistä nuorista, nousee hieman kummalliseen valoon Myllärin muuten korostaessa suvaitsevaisuuden ja luonnollisen kehityksen merkitystä. Tekstiä muokkaamalla ja ajatuksia selkeyttämällä kirjasta olisi tullut merkittävämpi kannanotto adoption ympärillä pyörivään keskusteluun.

Kirja avaa kuitenkin uusia näkökulmia tärkeään aiheeseen. Kansainvälinen adoptio yleistyy koko ajan, mutta silti adoption ongelmakohtia on adoptoitujen kannalta tutkittu yllättävän vähän. Tutkimus tuntuu keskittyneen paljolti siihen, mitä Myllärikin kritisoi: adoptioon adoptiovanhempien näkökulmasta. Mylläri kirjoittaa kärkevästi siitä, kuinka adoptiosta tulee lapsikauppaa, jos se tapahtuu vain vanhempien lapsentarpeen takia. Mylläri keskittyykin kirjassa kuvaamaan adoption ongelmakohtia oman kokemuksensa kautta ja adoptoidun näkökulmasta. Hänen oma kohtalonsa koitui Suomessa kovaksi, kun molemmat adoptiovanhemmat kuolivat Anun ollessa vielä hyvin nuori. Tätä taustaa vasten Mylläri pohtii adoptiolapsen turvaverkon ohuutta ja ehdottaa, että kullekin lapselle olisi oltava olemassa varaperhe onnettomuuksien varalta. Hän pohtii myös yleisemmin lapsen sopeutumisen ongelmakohtia, kiintymistä vain toiseen vanhempaan, identiteetin muotoutumisen haasteellisuutta ja muukalaisuuden tunnetta omassa kehossa.

Kirjassa merkittävään rooliin nousevat suomalaisen yhteiskunnan sulkeutuneisuus, rasistisuus sekä suomalaisuuden tiukat rajat. Tummaihoinen suomalainen joutuu jatkuvasti todistamaan suomalaisuuttaan ja selvittämään taustaansa, sillä suomalaisuus näyttää edelleen merkitsevän monelle pellavapäisyyttä ja valkoihoisuutta. Myllärin kokemukset vastaavat esimerkiksi rasismia ja rodullistavia katseita tutkineen Anna Rastaan (esim. Nuorisotutkimus 3/2002) tuloksia: rasismin perustana on usein ihonväri. Kirja paljastaa Suomessa elävät rasismin ja stereotypiat armotta. Myllärin kohdalla ne ovat tarkoittaneet neekeriksi nimittelyä, seksinostotarjouksia ja väkivallan uhkaa. Rasismi näkyy myös suomalaisten viranomaisten käytöksessä: poliisi kohtelee Mylläriä ihonvärin perusteella välinpitämättömästi, mutta adoptiotaustan kuultuaan hyvin, kuin ”suomalaisena”. Kaikille tasapuolinen, tasa-arvoinen kohtelu on poliisien käytöksestä kaukana.

Myllärin kirja on mielenkiintoinen ja koskettava kannanotto adoptoitujen oikeuksien puolesta. Samalla se saa pohtimaan suomalaisen yhteiskunnan rajoittuneisuutta. Kirja on suositeltavaa luettavaa erityisesti adoptiosta, suomalaisuuden rajoista ja suomalaisen yhteiskunnan suvaitsemattomuudesta kiinnostuneelle maallikolle. Huolellisella editoinnilla ja teoreettisen pohjan vahvistamisella siitä olisi saatu kiinnostavampaa luettavaa myös tutkijoille. Tekstin muokkaamisella ja jäsentämisellä kirjasta olisi saatu toimivampi kokonaisuus, teoreettista taustaa syventämällä Myllärin väitteille olisi saatu tukevampi pohja. Nyt kirjan kannanottojen painoarvo jää pienemmäksi kuin mihin niillä olisi mahdollisuus. Myllärin ääni kuuluu, mutta se jää turhan vaimeaksi rönsyilevien teemojen joukossa.

Lähteet: Rastas, Anna. Katseilla merkityt, silminnähden erilaiset. Lasten ja nuorten kokemuksia rodullistavista katseista. Nuorisotutkimus. 20 vuosikerta. 3/2002.