Erityisleiri huligaaniainesta varten

Julkisoikeuden emeritusprofessori Arvo Myllymäen Kurileiri. Sotavankileiri 24 ja muut neuvostosotavankien erityisleirit jatkosodan aikana käsittelee jatkosodan aikaista sotavankileiriä, jonne sijoitettiin kurittomat sotavangit. Sotavankiasiat ovat olleet viime aikoina hyvin esillä ja Myllymäen kirja liittyy tähän keskusteluun. Myllymäki kirjoittaa sivuilla 10–11: ”Tapahtuneita julmuuksia ei ole syytä liioitella, mutta on suuri vääryys kieltää tai kiertää ne, niin kuin sodan aikana ja sen jälkeen on tehty.” Kurileiri antaa kokonaisuutena kuvan kurisotavankileirin tapahtumista ja kurisotavankien kohtaloista. Paikoittaisesta fragmentaarisuudesta huolimatta kyseessä on mielenkiintoinen tutkimus yhdestä jatkosodan aikaisesta sotavankileiristä.

Myllymäki, Arvo: Kurileiri. Sotavankileiri 24 ja muut neuvostosotavankien erityisleirit jatkosodan aikana. Minerva Kustannus Oy, 2013. 283 sivua. ISBN 978-952-492-713-0.

Kirjan tavoitteena Myllymäen mukaan (sivu 11) ”on luoda aikaan ja paikkaan perustuva viitekehys kurileiristä ja sen edeltäjistä sekä näiden myötä yrittää ymmärtää ihmisten käyttäytymistä sodan ja vihan maailmassa”. Lisäksi Myllymäki pyrkii saamaan syvyyttä yksilötason tarkkailulla, jossa pääosassa ovat kurileirin päällikkö ja yksi sotavanki. Palaan myöhemmässä vaiheessa näiden arvioon.

Tutkimuksen lähtökohtana on sotavankileiri n:o 24, kurileiri. Tämä kurileiri oli Myllymäen mukaan yksi kolmesta erityisleiristä. Muut kaksi olivat politrukeille ja upseereille. Kurileiri oli nimensä mukaisesti kurittomille sotavangeille, eli niille, jotka olivat esimerkiksi yrittäneet karata, niskuroineet tai harrastaneet poliittista kiihottamista. Myllymäki tulkitsee kurileirin olleen ratkaisuyritys karkaamisongelmaa varten, eikä tätä ole syytä epäillä. Kurisotavankileiri perustettiin heinäkuussa 1942 Kerimäen Riitasensuolle, josta se vuoden 1943 alusta siirrettiin Vaasan.

Jatkosodan alussa suomalaiset saivat neuvostoliittolaisia sotavankeja paljon. Sotavankiorganisaatio ei ollut sellaisessa kunnossa, että se olisi pystynyt käsittelemään niin suurta määrää kuin mikä tuli kyseeseen, kuten Myllymäki kirjoittaa. Vuoden 1941 aikana sotavankeja otettiin Westerlundin mukaan yli 65 000 ja jatkosodassa kaikkiaan noin 72 000. Kokonaismääriin Myllymäki ei ota kantaa, mutta kuolleisuuteen kyllä. Tässä yhteydessä olisi kiinnostavaa tietää, millä perusteilla Myllymäki on päätynyt käyttämään kuolleiden määrän lähteenä Jatkosodan historian 6. osaa, eikä esimerkiksi tuoreempaa ja alaviitteillä varustettua Westerlundin tutkimusta Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa.

image

Sotavangit pakkotyössä

Yleisesti ottaen sotavankeja sijoitettiin sotavankileireille, sotavankikomppanioihin ja maataloustöihin. Sotavankileirit jakaantuivat pää-, ala- ja työmaaleireiksi. Näin myös sotavankileirillä 24 oli pääleiri ja omat työmaansa, joissa kurivangit olivat pakkotyössä. Myllymäki erittelee melko tarkasti työt, jossa sotavankien työvoimaa käytettiin. Tärkeimpiä olivat Vaasan lentokenttätyömaa sekä tietyöt. Pakkotyön luonne tulee kirjassa hyvin esille kaikessa karuudessaan. Alkuvaiheessa sotavankileirillä 24 ei ollut oikeutta luovuttaa kurisotavankeja yksityisille työnantajille. Kesällä 1943 tähän tuli muutos, jolloin sotavankityövoiman käyttö mahdollistui myös paikallisille työnantajille. Jotkut vangeista työskentelivät esimerkiksi satamassa. Kurisotavangeista hyvin käyttäytyviksi todettuja lähetettiin myös paikkaamaan Pohjanmaan työvoimatilannetta maatiloille.

Myllymäki kirjoittaa työvoimaa käsitelleen luvun lopussa sivulla 168, kuinka kurisotavankileiri ”muuttui työleiriksi, missä lentokentän teko oli vain osa kurisotavankien arkea”. Myllymäki myötäilee jatkosodan aikana tehtyä päätelmää, että sotavankien työ oli huomattavaksi hyödyksi sekä valtakunnalle että vangeille itselleen. On selvää, että määrällisesti laskettuna sotavangit paikkasivat menetettyä työvoimaa. Tässä yhteydessä voisi olla syytä problematisoida hieman sotavankien työtehoa.

image

Kuva: Korsutyömaalta, jossa sotavangit työskentelevät, 400 vankia aina vuorossa: Ryssät kaivavat rinteeseen korsua varten kuoppaa. Syvärin voimalaitos. 1941.09.25 (Teksti ja kuva: SA-kuva)

 

Mielenkiintoista on se, että niin sanotuille heimosotavangeille ei ollut omaa leiriä, vaan he toimivat erikoistehtävissä sotavankileireillä, esimerkiksi tulkkeina. Toinen seikka, johon Myllymäki kiinnittää huomiota, on heimosotavankien suhteellisesti suuri määrä kurileirillä. Myllymäen mukaan heimosotavankeja oli kaikista sotavangeista 6 prosenttia, kun ilmeisesti vuonna 1944 heimosotavankien prosentuaalinen osuus kurisotavangeista oli 10,7. Valitettavasti tästä väittämästä puuttuu viite. Joka tapauksessa heimosotavankien käsittely on varsin mielenkiintoista.

Väkivalta ja vankisurmat saavat myös osansa Myllymäen kirjassa, jonka perusteella on selvää, että esimerkiksi laittomia ampumisia tapahtui. Eräässä kirjan kohdassa vaikuttaa siltä, että Myllymäki referoi kaikkia arkistosta löytämiään sotavankien ampumisista tehtyjä asiakirjoja. Loppupuolella kirjaa Myllymäki käy läpi ne kurileirin suomalaiset toimijat, jotka jäivät syyttämättä tai tuomitsematta sotarikoksista. Nämä henkilöt Myllymäki analysoi arkistoaineiston perusteella esille. En ole täysin vakuuttunut tuon osuuden hyödyllisyydestä tuollaisenaan. Kenties yhteenveto tuomitsematta tai syyttämättä jätetyistä olisi ajanut asian paremmin ja muodostanut selkeämmän kokonaiskuvan aiheesta, varsinkin peilaamalla lukuja koko leirin henkilöstöön, sekä tuomittujen lukumäärään.

Väkivallanteoista puhuttaessa Myllymäki ottaa esille myös sotarikoksista myöhemmin tuomitun E.V. Neron. Myllymäki kirjoittaa joidenkin kurileirille ja kurisotavangeiksi joutuneiden karanneen sotavankikomppanioistaan siinä pelossa, että Nero ampuu heidät. Omassa pro gradu -tutkielmassani Rakennustöitä jatkosodassa kirjoitin pienen kuvauksen kapteeni Nerosta maaliskuulta 1944, josta olen muokannut myös blogitekstin.[1]

Lähteiden osalta voi todeta, että alkuperäisaineistoa on käytetty melko laajasti. Se onkin aiheen käsittelyn kannalta mielestäni edellytys. Myllymäki arvio kriittisesti ja keskustelee useamman aikaisemman teoksen kanssa. Tätä olisin odottanut tuotavan esille myös arkistolähteiden osalta, sillä nyt tekstin perusteella on hieman vaikea huomata kaiken kattavaa lähdekritiikkiä. Muutamassa yhteydessä tuli sellainen tunne, että kaikki arkistosta löydetty oli saatettava paperille. Ehdottomasti positiivisena seikkana kuitenkin on se, että kirja on varustettu lähdeviitteillä. Joskaan viitteet eivät ole aukottomat, useammassa kohdassa esimerkiksi lainausmerkkien sisällön lähdettä ei ole merkitty.

Kurileiri ajassa ja paikassa

Palataan kirjan tavoitteeseen, joka Myllymäen mukaan oli luoda aikaan ja paikkaan sidottu viitekehys kurileiristä sekä yrittää ymmärtää ihmisiä sodassa. Ensimmäisessä, jonka lasken varsinaiseksi tavoitteeksi, Myllymäki kyllä onnistui. Kurileirin aikaan ja paikkaan sidottu viitekehys on luettavissa. Toinen osa tästä on jo vaikeampi asia historiantutkimuksen kannalta, onko menneisyydessä eläneiden ihmisten ymmärtäminen kuinka mahdollista ylipäänsä?

Näiden tavoitteiden lisäksi Myllymäki kirjasi tahtoneensa lisätä syvyyttä ja inhimillistä puolta ottamalla tarkasteluun yhden kurileirin päälliköistä sekä yhden sotavangin. Sotavankina Myllymäen kirjassa on mies nimeltä Nikolai Djakov, jonka kirjoittamia muistelmia Myllymäki käyttää lähteenään. Kurileirin päällikkö puolestaan oli jääkärikapteeni Kustaa Kujala, joka toimi päällikkönä syyskuusta 1942 elokuuhun 1943. Sotavanki Djakov puolestaan saapui kurileirille samoihin aikoihin kun päällikkö vaihtui. Oletusarvonani oli alun johdannon jälkeen, että nämä kaksi hahmoa muodostavat kirjaan tietyn punaisen langan jota seurata. Näin tapahtui jossain määrin, mutta paikoitellen kuvauksen syventäminen näiden kautta jäi valitettavasti melko pintapuoliseksi.

On todettava, että kirjan alaotsikko Sotavankileiri 24 ja muut neuvostosotavankien erityisleirit jatkosodan aikana ei varsinaisesti vastaa sisältöä, sillä muita erityisleirejä ei käsitellä laajasti. Kurileiriä suhteutetaan niihin ainoastaan paikoitellen. Jos lukija tahtoo tietää politrukki- tai upseerisotavankileireistä ja lukee Kurileirin sitä varten, joutuu hän pettymään. Ilmeisesti näiden erityisleirien arkistot on ”sattuneesta syystä” poltettu aikoinaan. Kirjan otsikko olisi pitänyt ehdottomasti muokata vastaamaan sisältöä. Esimerkiksi pelkkä Kurileiri. Sotavankileiri 24 jatkosodan aikana olisi ollut hyvä ja totuudenmukainen otsikko.

Sirpaleisuus häiritsee mielenkiintoista teosta

Lukukokemustani häiritsi paikoitellen havaitsemani sirpaleisuus kirjan rakenteessa. Esimerkiksi, kurileiri toimi kahdessa varsinaisessa paikassa, Riitasensuolla Kerimäessä alkuvaiheen ja loppuajan Vaasassa. Myllymäki tarkastelee molempia Riitasensuon ja Vaasan vankileirejä, jotka olivat ennen kurileirin perustamista toiminnassa. Esimerkiksi tästä johtuen teksti alkaa tavallaan kahteen otteeseen alusta ja saattaa hieman vaikeuttaa seuraamista. Fragmentaarista vaikutelmaa korostavat paikoitellen hyvin lyhyet luvut ja alaluvut. Kirjan kieliasu on viimeisteltyä ja kielenkäyttö on pääasiassa asiallista, joskin joissakin kohdissa hieman turhan lennokasta.

Paikoittaisesta fragmentaarisuudesta ja edellä mainitusta tunteesta, että kaikki löydetyt lähteet on ollut pakko kirjoittaa kirjaan, on teos kuitenkin erittäin mielenkiintoinen. Suurena positiivisena seikkana ovat esimerkiksi kansainvälisten sopimusten maasodan lait. Geneven sopimus esimerkiksi yksiselitteisesti kielsi sotavankien käytön sotatoimia hyödyttävään työhön. Toisin kuin Sotavankileiristä 23 kirjoittanut Tenho Pimiä, Myllymäki huomaa muun muassa linnoitustöissä käytettyjen sotavankikomppanioiden olemassa olon sekä selkeästi sopimusten vastaisen käytön. Kansainvälisten sopimusten mukaan myös karkaamisyrityksestä olisi tullut rangaista vain kurinpitorangaistuksella.

Myös huomiot muistamisesta ja aktiivisesta unohtamisesta ovat paikallaan. Näitä seikkoja Myllymäki peilaa erityisesti paikallisesti, Vanhaan Vaasaan ja Riitasensuolle. Oma puolensa aihetta on myös erilaiset huhut tai kuulopuheet, joiden tyyliin kuului tietää, kuinka se eräs luutnantti ampui niitä vankeja. Sotavankien kohtalon kiinnostus on selvästi noussut viime vuosien aikana ja tästä on esimerkkinä myös Myllymäen kirja.

 

[1] http://otonkirja.blogspot.fi/2012/02/eras-naytos-maaliskuulta-1944.html

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *