”Kuuntele. Kuvittele. Ymmärrätkö?” – kertomus seksikaupasta Italiassa

Yhdistyneet Kansakunnat määrittelee ihmiskaupan ihmisten värväyksenä, kuljettamisena tai vastaanottamisena jossa käytetään uhkailua, pakottamista, kaappausta, huijausta tai petosta. Ihmiskaupassa käytetään valtaa heikommassa asemassa oleviin tai ansaitaan hyväksikäyttämällä toista ihmistä esimerkiksi prostituutiossa, pakkotyössä tai orjuuttamalla.[1] Ihmiskaupan uhrien määrää on vaikea laskea mutta Kansainvälinen Työjärjestö, ILO, on raportissaan arvioinut maailmanlaajuisesti yli kahden miljoonan ihmisen olevan ihmiskaupan alaisuudessa ja näistä lähes puolet (43 %) on järjestön mukaan kaupattu seksuaaliseen hyväksikäyttöön.[2] Suurin osa Euroopassa työskentelevistä ihmiskaupan uhreista tulee itäisestä Euroopasta, mutta läntinen Afrikka, etenkin Nigeria näkyvät tilastoissa myös selvästi[3]. Maantieteellisesti tarkemmat selvitykset ovat yhtä epämääräisiä, mutta joidenkin laskelmien mukaan jo 2000-luvun alussa Italiassa olisi työskennellyt noin kymmenen tuhatta sinne Nigeriasta kaupattua prostituoitua.[4] Musta, kaunis ja kaupan – Euroopan uudet orjat kertoo tarinan näiden tilastojen takaa. Se ei esittele kylmiä faktoja vaan tarjoaa (epä)inhimillisen todistuksen kaupattujen naisten kokemuksista.

Maragnani, Laura; Aikpitanyi, Isoke: Musta, kaunis ja kaupan. Euroopan uudet orjat [Le ragazze di Benin City: la tratta delle nuove schiave dalla Nigeria ai marciapiedi d’Italia]. Käännös: Heino, Hannimari. Into Kustannus Oy, 2012. 218 sivua. ISBN 978-952-264-085-7.

Isoke Aikpitanyi huijattiin Nigeriasta Italiaan 2000-luvun alussa. Vuosia myöhemmin hän pääsi prostituoituringistä irti ja perusti vastaanottokodin entisille seksityöläisille Aostaan, Pohjois-Italiaan. Musta, kaunis ja kaupan on hänen ja monien muiden Italiassa työskentelevien tai työskennelleiden kertomus, jonka rojalteista osa käytetään Aikpitanyin järjestön hyväksi. Se on kirjoitettu lähes tajunnanvirtamaisesti, hengästyneeksi puheeksi, aivan kuin kirjoittajilla olisi kiire tallentaa kaikki mieleen tulvivat tiedot ja muistot paperille ja jakaa eteenpäin. Rakenne on hallitun rönsyilevä ja tyyli tuo tekstiin myös koskettavan henkilökohtaisen otteen. Kirja tuntuu olevan osa lukijan ja kirjoittajien välistä keskustelua jossa toistellaan sanoja kuten ”ymmärrätkö” tai ”kuuntele”.

Aikpitanyin tarina, jonka kirjoittamisessa on ollut mukana myös toimittaja Laura Maragnani, kietoutuu Nigerian ja Italian väliseen naiskauppaan ja prostituutioon, jota käsitellään kiitettävän monelta eri kannalta. Reilut kaksisataa sivua tekstiä kattavat henkilökohtaisia tarinoita, jotka tuovat esiin hämmennyksen, huijaukset, nöyryytykset, tietämättömyyden, väkivallan ja abortit mutta myös identiteettikysymykset, kertomukset parittajista ja asiakkaista, välillä myös naurun ja kysymyksen siitä miksi naiset joskus päättävät jatkaa – siinäkin tapauksessa että heille on tarjottu mahdollisuus pakotiehen. Kirjan molemmat maantieteelliset päät näyttävät raadollisimman puolensa oli kyse niin korruptoituneista italialaisista viranomaisista, ihmiskauppaa hyväksi käyttävistä asiakkaista tai prostituutiolta silmänsä sulkevista italialaisista naisista. Nigeriassa taas vastassa ovat perheet, sukulaiset ja kyläyhteisö jotka ensin painostavat ansaitsemaan mutta kuitenkin tuomitsevat laittomina siirtolaisina kotiin lähetetyt naiset. Kirja näyttää selkeästi niin eurooppalaisen kuin afrikkalaisen kaksinaismoralismin jossa syyllisyys aina lopulta kaadetaan kaupattujen naisten päälle.

Rakenteellisesti kirja on hieman junnaava ja tarinoiden runsaus alkaa tukahduttaa kirjan puolivälissä – tämä siitäkin huolimatta, että teos on niitä jotka on pakko lukea kerralla kannesta kanteen. Kirja ei ole tirkistelevä vaan tuntuu toteavuudessaan vilpittömältä, samalla palvellen varmasti tarkoitustaan enemmän kuin yksikään kylmä tutkimusraportti ihmiskaupasta. Tekstistä ei löydä laajaa numeroilla pönkitettyä analyysiä historiallisista, sosiaalisista, taloudellisista tai kulttuurisista konteksteista ja niiden merkityssuhteista. Joitakin tulkintoja kirjassa sentään tehdään ja vaikka esimerkiksi määrite prostituoiduista ”seksuaalisina säännöstelijöinä, suppilona, johon kaikki väkivalta päättyy” (sivu 145) kuulostaa uskottavalta, väite, että jokainen raiskattu afrikkalainen nainen olisi yksi pelastunut italialainen nainen (sivu 71) vaikuttaa turhan yksioikoiselta.

Lopulta kirjasta jää käteen läjä kysymyksiä. Teksti oli osoitettu ”teille italialaisille”, mutta miten laajaa keskustelua Italiassa käydään ihmiskaupasta ja prostituutiosta ja herättikö Aikpitanyin ja Maragnanin kirja mitään erityistä huomiota kirjan tapahtumapaikoilla? Vaikuttiko kirja mihinkään? Onko tarinat otettu osaksi laajempaa kansainvälistä keskustelua ihmiskaupasta ja prostituutiosta? Kaiken kaikkiaan teos ravisteli pohtimaan uutisoitujen massojen, tässä tapauksessa ihmiskaupan uhrien, mutta myös vaikkapa venepakolaisten elämäntarinoita. Pelkkien tilastojen, uutisten tai raporttien lisäksi tarvitsemme tällaisia kirjoituksia lähtökohdista, unelmista, kokemuksista ja ajatuksista pystyäksemme tuomaan tapahtumat lähemmäksi itseämme. Vain kuuntelemalla, kuvittelemalla ja pyrkimällä ymmärtämään pystymme toimimaan paremman maailman puolesta.

 

[1] Yhdistyneiden Kansakuntien huumeiden ja rikosten vastainen yksikkö, UNODC http://www.unodc.org/unodc/en/human-trafficking/what-is-human-trafficking.html 

[2] ILO 2008: 1-3.

[3] UNODC 2009.

[4] UNICRI 2003.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *