Aluksi on ehkä syytä sanoa, etten tunne henkilökohtaisesti Riitta Lindegreniä. Sen sijaan hänen kuvailemansa maailma on minulle tuttu, sillä ennen kulttuurihistorian opintojani ehdin toimitella yhtä ja toista, muun muassa kahta naistenlehteä. Aikakauslehdistön tuoreimpia tapahtumia olen etenkin 2000-luvun puolella seuraillut vain toisella silmällä.

 Lindegren on omistanut kirjan uransa alkuaikojen esimiehen Kirsti Lyytikäisen (1926–2008) muistolle. Kaunis ele, mutta kyllä Lyytikäinen, joka 1960-luvun alussa perusti naistenlehti Annan ja johti sitä rautaisella kädellä viitisentoista vuotta siirtyen sitten perheyhtiön johtoon, ansaitsisi omankin elämäkertansa. Muistelmateoksessaan, jonka lähteinä ovat olleet kirjoittajan oma arkisto, päiväkirjat ja kalenterit, Lindegren tunnustaa Lyytikäisen oppiäidikseen – samaa voisivat sanoa monet muut suomalaiset journalistit, etenkin naistenlehdissä työskentelevät tai työskennelleet.

Puolivahingossa alalle

 Alkusanoissaan Lindegren toteaa yleensä olevansa huono puhumaan itsestään ja omista asioistaan, mutta kirjassaan hän sanoo ottavansa ”subjektiivisen mutta rehellisen” näkökulman asioihin, nuoruuden naiiviutta häivyttämättä, asioita kaunistelematta. Samalla hän kertoo toimivansa itsensä suhteen samoin kuin haastateltaviensa: yksityiselämää julkistetaan vain sen verran kuin kokonaisuuden kannalta on tärkeää tai ihminen itse haluaa. Tätä periaatetta lukijan on tietysti kunnioitettava, mutta eksakteja vuosilukuja olisi tekstiin voinut sijoitella vähän reilumminkin, jolloin lukija välttyisi ylimääräisiltä yhteen- ja vähennyslaskuharjoituksilta.

 Pienen edestakaisharponnan jälkeen selviää, että Riitta Lindegrenin toimittajanura alkoi vuonna 1963. Kesätoimittajana, kuten kai useimpien lehtimiesten ja -naisten. Nuoruuden naiiviutta tässä vaiheessa oli vaikka muille jakaa: kaksikymppinen abiturientti haki kesätöihin Helsingin Sanomien kulttuuriosastolle ja suunnitteli syksyksi kirjallisuuden ja taidehistorian opintoja kuultuaan, että yliopiston historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa ”ovat parhaat tyypit, nuoret vihaiset miehet ja kulttuuriradikaalit sekaisin onnellisena joukkona”.

 Lindegren pestattiin kesäksi Me Naisiin, jonne hän meni hiukan pitkin hampain, koska piti itseään kulttuuriradikaalina ja suhtautui naistenlehtiin halveksivasti. Ennen syksyä hänelle tarjottiin vakituista paikkaa vastaperustetussa Anna-lehdessä, ja siihen mennessä nuori nainen oli jo ehtinyt korjata käsityksiään tästä journalismin sektorista. Etenkin, kun toimittajastatus toi mielenkiintoisia kokemuksia ja tilaisuuden tavata ihmisiä, joista tavalliset naiset vain lukevat lehdistä.

 Annasta oli tarkoitus tehdä uudentyyppinen eli enemmän uutisia sisältävä ja yhteiskunnallisesti aktiivisempi naistenlehti. Lindegren tarttui kiinnostavaan tarjoukseen kirjoittautuen kuitenkin samalla yliopistoon. Pääaineiden, taidehistorian ja kirjallisuuden, rinnalle hän valitsi käytännön filosofian. Aineyhdistelmä ei tähdännyt mihinkään ammattiin, eivätkä tulevaisuudensuunnitelmat olleet muutenkaan kovin selkeitä – tarkoitus oli vain liukua kuin korkki laineilla. Näin kävikin: vaikka nuori nainen yritti sinnikkäästi käydä luennoilla jutunteon lomassa, opinnot jumiutuivat heti ensimmäisenä vuonna ja unohtuivat pian kokonaan.

 Kyseessä on siis suurille ikäluokille ja heidän edeltäjilleen tyypillinen tie toimittajaksi. Pitkälle koulutettu pätkätyöläinen saattaa tuntea kateuden piston, mutta kannattaa muistaa, että ”pystymetsästä” tulleen ihmisen uran alku ei ollut kovinkaan helppo: toimituksen nuorin oli yleensä esimiesten heittopussi ja jokaisen juoksutyttö. Journalismikoulutusta Lindegren ei saanut, ei liioin opetusta lehtijuttujen kirjoittamisessa. Sanomisen taito ja sujuva kynä olivat pitkälti lukion äidinkielen tuntien perua, ja toimittajan roolin hän päätteli lukijan silmänä ja korvana toimimiseksi. Kokeneemmat kollegat neuvoivat, mikäli älysivät, joutivat ja viitsivät. Kantapään kauttakin oli mahdollista – useimmiten jopa pakko – oppia yhtä ja toista. Eikä työtunteja laskettu: päivää jatkettiin yöllä, arkea pyhällä.

 Megaluokan julkkiksia

 Kirjan hakemistossa on yli 600 henkilönnimeä, mikä on noin 400-sivuiselle teokselle paljon. Lindegren on uransa varrella tavannut kuninkaallisia, huippupoliitikkoja, elokuvatähtiä Marlene Dietrichistä ja Elizabeth Taylorista alkaen, urheilijoita, kulttuuriväkeä, näkyviä talouselämän hahmoja – sekä tietenkin myös melkoisen joukon taviksia, jotka useimmiten jäävät nimettömiksi. Syynä lienee Lindegrenin halu suojella näitä julkisuuteen tottumattomia ihmisiä: hän toteaa aina kirjoittaneensa ”ihmisistä juttuja, joissa ei pilkata, halveksita tai kerrota mitään, joka toisi vaikeuksia ympäristön ja läheisten kanssa”.

 Sen sijaan julkisuuden henkilöitä hän kritisoi armotta. Kuningatar Silvia on ”kuiskaillen puhuva hienostelija, jolle eivät kelpaa lastensa tavalliset poika- ja tyttöystävät, vaikka hän itse on varsin keskiluokkaisen perheen tytär”. Tarja Halosessa taas pahinta on arkisuus ja tavallisuus, koska kansa haluaa nähdä johtajansa korokkeella. Kulissien takana sattuu ja tapahtuu, paremmissakin piireissä: silloisen Persian 2500-vuotisjuhlissa lavastus on kyllä komea, mutta miehet läpsivät housupukuista naistoimittajaa takapuolelle. Myös muutamissa muissa tilanteissa jutuntekijää yritetään vikitellä.

 Yksityiselämästään Lindegren kirjoittaa merkillisen kaksijakoisesti. Nuoruuden poikaystävät mainitaan nimiltä, heidän kanssaan koettuja elämyksiä ja tunteita kuvataan hyvin avoimesti, mutta vuoden 1974 lopulla solmittu avioliitto jää miltei täysin varjoon. Ilmeisesti tämä on juuri niitä elämänalueita, joita Lindegren ei halua paljastaa. Aviomiehensä Jarmo Pajarisen hän mainitsee olleen ekonomi ja toimineen perheyrityksen hallituksen puheenjohtajana. Kesällä 1987 Pajarinen kuoli auto-onnettomuudessa – juuri kun pariskunta oli sopinut, että vaimo vähentäisi työntekoa, jolloin yhteistä aikaa jäisi enemmän. Äkillisen leskeytymisen nostamia tunnekuohuja Riitta Lindegren kuvailee useaan otteeseen, mutta 1990–2000-lukujen ajalta lukija saa tietää vain, että kirjoittajalla on koiria ja hän on saanut pari vakavaa sairauskohtausta.

 Asiaa ja viihdettä

 Tarinan käänteissä on mukana lukuisia lehtiä. Hopeapeili, Viuhka, Jaana, Uusi Maailma, nuorisolehti Seitsemäntoista, Uusi Kirjallisuuslehti, Uusi Suomi, muotilehti Prima – monet Riitta Lindegreninkin toimittamista lehdistä on sittemmin lakkautettu. Vaikuttaa siltä, että ero Primasta on ollut kaikkein katkerinta. Lehti oli toimituksellisesti aikaansa edellä, mutta samaan aikaan tiukka tulosjahti alkoi levitä lehtitaloihin ja kustantamoihin eikä tuohon pienilevikkiseen, joskin ulkoasultaan komeaan, linjaltaan ja tavoitteiltaan kunnianhimoiseen julkaisuun haluttu panostaa.

 Lindegrenin ura on kulkenut pääosin sangen onnellisten tähtien alla. A-lehtien kustantaman Priman hiipuessa hän neuvotteli jo Sanomaprintin kanssa uudentyyppisen naisten lifestyle-lehden ideoinnista ja tuottamisesta. Syntyi Gloria, ja myöhemmin lehtiperheeseen ilmaantuivat vielä Glorian Ruoka ja Viini, Glorian Koti ja Glorian Antiikki sekä lyhytikäiseksi jäänyt Miehen Gloria. Jossakin vaiheessa kehiteltiin vielä bisnesnaisten oma lehti Gloria Bisnes ja Gloria Matkalla, mutta nekään eivät ottaneet tulta. Suomen kaltaisessa pienessä maassa lukijoita ei yksinkertaisesti riitä kovin monille erikoislehdille, etenkin kun Glorian maailmaa on aina pidetty melko elitistisenä. Lindegren tosin todistelee, ettei näin ollut: lehden sivuilla esiintyneet luksustuotteet olivat samalla laadukkaita, joten Gloria oli kestävän kehityksen asialla jo ennen kuin koko termiä oli edes keksitty, ja menestyneiden ihmisten – valtaosa heistä naisia – haastattelut kannustivat myös lukijaa iloitsemaan onnistumisistaan ja omista saavutuksistaan ja kasvattivat itsetuntoa.

 Näyttää siltä, että huomattavan pitkän eli 47 vuotta kestäneen toimittajanuran aikana on hampaankoloon jäänyt yhtä ja toista. Kunniansa saavat kuulla lähinnä menneiden vuosien esimiehet ja yhteistyökumppanit eli lehtitalojen toimitus- ja talousjohtajat, mutta kirjoittajaa kaivelee myös se, että naistenlehdet eivät vieläkään tunnu olevan oikein ”salonkikelpoisia”. Eivät ainakaan olleet viisi vuotta sitten, kun ammattilehti Markkinointi & Mainonta valitsi Suomen parhaat sisältöpomot. Ykköseksi nousi Talouselämän Pekka Seppänen, kakkoseksi Aamulehden Matti Apunen. Gloria-lehtiperheen ”äiti” Riitta Lindegren jäi kolmanneksi: valinnan tekivät mediapäättäjät, joista valtaosa oli miehiä. Tästä Lindegren muistaa urputtaa – tosin M&M:n silloisen toimittajan suulla.

 Lindegreniä eivät myöskään viehätä nykyjournalismiin kuuluvat ”paljastukset” ja ”kohut”, ei liioin kvartaalikapitalismi. Vanhan sanonnan mukaan kirjankustantamoissa kvartaalin mitta olisi noin neljännesvuosisata. Lehdistön puolella uusi tulokas voisi ehkä viidessä vuodessa kasvaa täyteen mittaansa, jolloin taloudellista tulosta olisi lupa odottaa. Vain harvoissa tapauksissa lehtitalolla on varaa ammentaa rahaa projektiin, joka ei tuo tulosta jo tänä tai viimeistään ensi vuonna – tämän Lindegrenkin on saanut useaan otteeseen todeta.

 Kuvaukset eri naistenlehtien suunnitteluprosesseista, lehtien kehittämisestä ja toimituksellisesta työskentelystä ovat oikeastaan kirjan parasta antia, samoin Lindegrenin pohdinnat siitä, miksi kukin lehti menestyi tai ei menestynyt sekä miten ja miksi osa niistä suorastaan ”tapettiin”. Riittävää lähdekritiikkiä käyttäen kirjaa voisi näiltä osin käyttää jopa viime vuosikymmenten talous- tai lehdistöhistorian lähteenä – lehtitalojen ja kustantamojen toiminnan kuvauksia ei ole ainakaan liikaa. Tekstistä löytyy myös viitteitä ja kannanottoja naisen aseman, suomalaisen asenneilmapiirin sekä kulutus- ja vapaa-ajanviettotottumusten muutoksiin.

 Toki tämän kirjan ääressä voi käyttäytyä myös kuten tuoreen naistenlehden pudotessa postiluukusta: heittäytyä sohvalle suklaalevy kourassa ja antaa tarinoiden viedä vaikkapa eri vuosikymmenten kuninkaallisiin häihin. Niitä riittää!