Pohjois-Karjala, karjalaisuus ja Ilomantsi

Syrjäseudun idea. Kulttuurianalyysejä Ilomantsista on Itä-Suomen yliopiston tutkijoista koostuvan kirjoittajajoukon monitieteellinen artikkelikokoelma, joka tarkastelee Suomen itäisimmän kunnan Ilomantsin kautta syrjäseudun rakentumisen, karjalaisuuden, rajan, tilan ja paikan käsitteitä. Kirjoittajat edustavat ennen kaikkea historian, kulttuurintutkimuksen ja perinteentutkimuksen aloja, mutta mukana on myös maantieteilijöitä ja kielentutkijoita. Monitieteisyys näkyy myös tutkimusmetodeissa. Tekstiaineistojen lisäksi, monissa artikkeleissa on käytetty hyväksi muistitietotutkimusta ja haastatteluaineistoja, kuva-analyysia ja kenttähavaintoja. Ajallisesti teos painottuu enimmäkseen 1900-ja 2000-luvuille.

Kirja koostuu 24 artikkelista, jotka on jaettu kolmeen osioon. Ensimmäinen osio Sanoilla tehtyjä seutujakeskittyy enemmän Pohjois-Karjalaan kokonaisuutena, syrjäseudun rakentumiseen ja rajan käsitteen merkitykseen Pohjois-Karjalan tapauksessa. Toinen osio Ilomantsi tekoina ja kokemuksinakeskittyy Ilomantsiin, sen historiaan ja ominaispiirteisiin muun muassa paikallislehdistön, rajavartiolaitoksen, luonnon, uskonnon ja murteiden kautta. Kolmas osio Ilomantsi taiteinatarkastelee sitä, miten ilomantsilaisuus näkyy paikallisessa taiteessa.

Noin kymmenen sivun mittaiset artikkelit on aseteltu sivulle kahdelle palstalle. Pieni tekstikoko haittaa jonkin verran lukemista. Kuvitusta on suhteellisen vähän, mutta kuvat ovat tarkoin harkittuja ja sopivat mielestäni kokonaisuuteen. Kansi on erittäin kaunis. Vihreä kansi geometrisine aaltokuvioineen paljastuu tarkemmalla katsomisella hakkuuaukeaksi. Kansikuva on yksityiskohta Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen ottamasta valokuvasta, joka löytyy kokonaisuudessaan kirjan sivulta 191. Kuten Riitta Raatikainen artikkelissaan toteaa, kuvassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla tyypillinen tapa kuvata Pohjois-Karjalaa, jonka keskiössä on koskematon erämaa, mutta joka Raatikaisen mukaan rinnastuu nyt tropiikin hakattuihin sademetsiin, jonka hallintaoikeuden alkuperäiskansat ovat menettäneet metsäyhtiöille. (Raatikainen s. 190)

Kirja sisältää lukuisia mielenkiintoisia tekstejä ja näkökulmia. Nostan seuraavaksi esille muutaman itseäni erityisesti kiinnostaneen artikkelin.

Kaksi kansaa

Heikki Kirkisen artikkeli ” Onko Suomessa kaksi kansaa?” käsittelee suomalaisten alkuperää ja sitä, kuinka eri aineistot antavat samoihin kysymyksiin eri vastauksen. Artikkeli osoittaa, että kysymys suomalaisten alkuperästä on paljon monimutkaisempi kuin on aiemmin oletettu. Erityisesti yhteydet länsi- ja itäsuomalaisten heimojen välillä ovat olleet luultua tiiviimmät ja monimuotoisemmat.

Kirkisen teksti on hyvin ajankohtainen, sillä keskustelu Itä- ja Länsi-Suomen eroista esiintyy aika ajoin valtamediassa. Viimeisimpänä aiheen otsikoille antoi Elina Salmelan väitöstutkimus, jonka mukaan itä- ja länsisuomalaisilla on erilainen geeniperimä. Mieleen muistuu myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteen juttu heinäkuulta 2010. Reportaasi käsitteli kahta kuntaa Laitilaa ja Kiteetä. Länsisuomalainen Laitila näyttäytyi lehden jutussa siistinä ja hyvinvoivana, ”sivistyneenä” länsisuomalaisena pikkukuntana, kun taas Kitee oli itäsuomalainen, sulkeutunut ja työttömyyden vaivaama peräkylä, jossa ruohon annettiin rehottaa ja autonromut täyttivät pihamaat. Jotta alleviivaavuus olisi tullut vieläkin selvemmäksi, jutun kuvat oli tarkoin valittu, ja otettu sellaisesta kuvakulmasta, että ne vahvistivat tekstissä esitettyjä mielikuvia. Kansatiede tuntee termin ”romuraja”, joka seurailee Pähkinäsaaren rauhan rajaa Suomen poikki. Tämän rajan länsipuolella pihat ovat siistejä, kun taas itäpuolella niiden annetaan villiytyä ja täyttyä romusta (ainakin takapihojen osalta). Olen asunut Turun seudulla nyt viisi vuotta ja täysin subjektiiviseen kokemukseen pohjautuen voin sanoa, että Länsi-Suomestakin löytyy kaikennäköistä pihapiiriä, eivätkä kaikki ole mitenkään edustuskelpoisia.

Kotiseutu mielikuvissa ja kielessä

Tuulikki Kurki pohtii puolestaan artikkelissaan ”Kotiseutukoodi” raja- ja syrjäseutujen representaatioita paikallishistorioissa ja kotiseutukuvauksissa. Kotiseutu määrittyy monin tavoin. Se voi olla konkreettinen paikka, kuten kunta, kylä tai maakunta, tai pelkästään epämääräisessä menneessä oleva myyttinen paikka, kerronnallinen tila. Kotiseutuun voi liittyä myös yhteisöllisyyden tunne, tunne kuulumisesta johonkin tiettyyn alueeseen tai paikkaan. Artikkelissaan Kurki viittaa koodilla niihin kerronnan ja kuvauksen tapoihin, joilla kotiseutua kuvataan. Tietyt kerronnan teemat toistuvat kuten esihistoria, maisema, asutushistoria, liikenneyhteydet ja elinkeinoelämä, koulu- ja sivistystoiminta, merkkihenkilöt, talot ja merkittävimmät tapahtumat. Kotiseutukirjoissa korostuu oman seudun ainutlaatuisuus. Kurki toteaa lisäksi, että Suomen ja Venäjän rajaseudun kuvauksissa tyypillisiä piirteitä ovat rajan olemassa olo merkityksellisyys ja viime sodissa menetettyjen alueiden nostalgisoiminen. Jokainen paikallishistorioita lukenut voi havaita Kurjen esittämät luonnehdinnat. Erityisen mielenkiintoinen oli toteamus siitä, että koska kotiseutuun liittyy niin vahvasti yhteisöllisyyden tunne, kuvaukset sen ainutlaatuisuudesta jäävät usein ulkopuoliselta lukijalta ymmärtämättä. Tekstin tasolla kotiseutukirjat eivät ulkoisesti juuri eroa toisistaan, mutta ne ovat merkityksellisiä yhteisön jäsenille.

Samaan kotiseututietoisuuden teemaan voisi niputtaa myös Marjatta Palanderin ja Lea Kontkasen artikkelin ”Ilomantsilaisnuoret kotimurteensa merkitsijöinä”. Murretietoisuustutkimus kuuluu kansanlingvistiikkaan ja se tutkii kielenkäyttäjien kielitietoisuutta ja asenteita. Aiemmissa tutkimuksissa on selvinnyt, että maakuntien murre-erot ovat tasoittumassa varsinkin nuorten keskuudessa. Tätä artikkelia varten kirjoittajat pyysivät Ilomantsin lukiolaisia kirjoittamaan oman kotipaikkakuntansa matkailuesittelyn omalla murteellaan. Tutkimuksen tulokset on esitelty artikkelissa yksityiskohtaisesti koottuina taulukoihin, joista voi nähdä eri murrepiirteiden esiintyvyyden. Näiden perusteella kirjoittajat tulivat tulokseen, että nuoret ovat tietoisia aluemurteensa eri piirteistä, joskin yhdistelevät niitä eteläisiin slangisanoihin ja englannin kieleen.

Kielentutkimus ei ole olleenkaan ominta alaani, mutta luin artikkelia suurella mielenkiinnolla jo senkin vuoksi, että olen kasvanut savo-karjalaisella murre-alueella. Itsellenikin aivan uutena asiana tuli mie,ja sie-pronominien esiintyvyys Pohjois-Karjalan alueella. Kirjoittajien mukaan Ilomantsi ei ole vanhastaan mie,sie-aluetta vaan sen ydinalueita ovat olleet Keski-Karjala eli Kitee, Kesälahti, Rääkkylä ja Tohmajärvi ja pohjoiseen päin mentäessä Polvijärvi, Outokumpu ja Liperi. 2000-luvulla tehdyt tutkimukset osoittavat, että pronominien käyttö on kuitenkin laajentunut pohjoiseen Juukaan ja Lieksaan. Tämä on varsin erikoista, sillä mie,sietä pidetään erityisesti pohjoiskarjalaiselle murteelle tyypillisenä. Artikkelia lukiessani aloin pohtia omaa murteen käyttöäni, varsinkin kun olen asunut jo jonkin aikaa itselleni vieraalla murrealueella. Huomaan lipsauttavani aika ajoin mä,sä mie,sien tilalle tai meneväni mettään enkä mehtään. Lisäksi välillä tarttee tehdä jotain. Sen sijaan en ole varma, tulenko Turussa täysin ymmärretyksi, jos sanon, että jokin välttää tai ei toinna tehdä jotain.

Kulttuurihistoriaa, mikrohistoriaa vai kulttuurimikrohistoriaa?

Palataanpa takaisin kirjan johdantoon. Johdannon otsikko Monitieteisestä kulttuurihistoriasta tieteidenväliseen kulttuurimikrohistoriaanherätti heti kirjoittajan mielenkiinnon. Johdannossa tekijät toteavat, että he ovat kehittäneet käsitteen kulttuurimikrohistoria kuvaamaan tutkimuksensa lähtökohtaa, jossa

”…tarkastelu suunnataan sellaisille elämän alueille, jotka mahtuvat kulttuurin käsitteen laajan määritelmän piiriin. Kaikessa ihmistoiminnassa voidaan toki nähdä kulttuurisia aspekteja, mutta ’kaikkea’ ei ole perusteltua pitää kulttuurina. Kulttuurin laajan määritelmän ongelma onkin siinä, että sillä on niin moninaisia kosketuspintoja ja kytköksiä esimerkiksi sosiaalisiin, taloudellisiin, oikeudellisiin, luonnontieteellisiin ja hallinnollisiin käytäntöihin. Se, miten näiden eri alojen vuorovaikutus toimii ja millaisia kulttuurisia merkityksiä ne tuottavat, on tutkimustehtävä, ei tulos. Näin ollen kulttuurimikrohistoria voidaan käsittää yhtäältä kohteitaan rajaavaksi tutkimusotteeksi ja toisaalta se viittaa myös kulttuurintutkimukseen todellisuuden erityisenä kuvaustapana.” (johdanto s.8-9)

Omista lähtökohdistani katsottuna määritelmä on suorastaan hämmentävä. Olisin mielelläni halunnut tietää mitä ”kaikkea” ei ole perusteltua pitää kulttuurina, jos kuitenkin teoksen tarkastelu suuntautuu niille elämän osa-alueille, joita voidaan pitää kulttuurisina.  Lisäksi koin hienoisen pettymyksen, sillä otsikkoa lukuun ottamatta johdannossa ei varsinaisesti mainita kulttuurihistoriaa tai erityisesti pohdita sitä, miten tämä teos eroaa siinä tehtävästä tutkimuksesta.  

Kulttuurihistorialla on täysin päinvastainen näkökulma kulttuuriin. Kuten oppiaineen emeritusprofessori Kari Immonen on asian esittänyt, kulttuurihistorian keskeisimmät käsitteet ovat historiallisuus ja kulttuurisuus. Historiallisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikkien kulttuurihistorian tutkimien ilmiöiden katsotaan olevan paikallisesti ja ajallisesti määrittyneitä eli historiallisia. Se on tietoisuutta siitä, että menneisyyden kerrostumista muodostuu ainutlaatuinen nykyhetki. Kulttuurisuuden periaate lähtee taas siitä, että kaikki ihmistoiminta, taide, tiede, uskonto, aineellinen todellisuus, sosiaaliset käytännöt, ajattelutavat ja tunteet ovat kulttuurista. Kulttuurisuudessa nähdään kaksi tasoa: syvärakenne ja toiminnan taso. Kulttuurihistorioitsijan tehtävänä on löytää nämä syvärakenteet, tuoda ne näkyväksi ja tarkastella miten ne vaikuttavat. Jokainen ihminen on yksilö, mutta samalla oman aikansa lapsi, jonka toimintaa ohjaavat ympäröivä yhteiskunta ja se aika, jossa hän elää. Oppiaineen nykyinen professori Hannu Salmi on puolestaan määritellyt kulttuurin tapana, jolla ihmiset ovat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kulttuurihistorian monien eri tieteenalojen teorioita yhdistelevä tutkimusote olisi ainoa oikea tapa tehdä tällaista tutkimusta. Mikrohistoria käy tällaisen kohteen tutkimukseen erinomaisesti. Paikkakunta, pieni sellainen, on klassinen mikrohistorian tutkimuskohde. Mikrohistorialle keskeistä on mikro- ja makrotasojen vuorottelu, eli kuinka mikrotason, Ilomantsin, tilanne heijastaa suurempaa kokonaisuutta. Keskiössä on tyypillinen poikkeus, jonka avulla haetaan esille suurempaa kokonaisuutta. Tämä vuorottelu ei tule kaikissa artikkeleissa esille ja syynä lienee se, että Syrjäseudun idean tekijät edustavat monia eri tieteenaloja.  Tutkimusotteet ovat näissä erilaisia, joten herääkin kysymys, oliko tarpeellista yrittää niputtaa kaikkia tekstejä yhden yläkäsitteen alle?

Teoksen ilmeinen puute on keskustelijoiden rajautuminen hyvin pitkälti Itä-Suomen yliopistoon. Nopea silmäys lähdeluetteloon paljastaa, että suurin osa tutkimuskirjallisuudesta on tuotettu Itä-Suomen yliopistossa joitakin Helsingin yliopiston teoksia lukuun ottamatta. Totta kai me kaikki käytämme ensisijaisesti oman kotiyliopistomme tuotantoa.  Tämä teos kuitenkin vihjaa, joskaan ei eksplisiittisesti sitä sanokaan, tekevänsä aivan uudentyyppistä tutkimusta. Miten on tulkittavissa se, että kirjan tekijät ovat jättäneet huomiotta sellaista suomalaista tutkimusta, joka selvästi tukisi teoksessa esitettyjä tutkimusaiheita?

Esimerkkinä voidaan ottaa esille kirjan artikkelit rajaseudusta ja periferiasta. Näihin teksteihin laaja-alaisemman tutkimuskeskustelun mukaan ottaminen olisi tuonut enemmän monisyisyyttä. Lapin yliopistossa tehtävä kulttuurihistoriallinen tutkimus Lapista ja sen perifeerisyydestä voidaan nähdä korreloivan Pohjois-Karjalan tilannetta. Molempia alueita yhdistää etäisyys hallinnollisista keskuksista, eräänlaisen riistetyn maan asema ja siitä seuraava etelän ”herraviha” sekä mielikuvat koskemattomasta erämaaluonnosta.

***

Kokonaisuutena Syrjäseudun idea on mainiota luettavaa sekä historian ja kulttuuritutkimuksen alalla työskenteleville että pohjoiskarjalaiselle lukijakunnalle tai maakunnasta lähtöisin oleville. Vaikka Ilomantsi ei olisi paikkakuntana tuttu, teos antaa paljon välineitä alan tutkijoille pohtia, miten vastaavaa tutkimusta voisi soveltaa muualle Suomeen. Raja ja luonto taasen ovat osa monen pohjoiskarjalaisen kokemusmaailmaa, joten teoksen tekstejä voi jossain määrin käyttää oman kotikunnan tarkastelun apuna.

Kirjoittajalla on pohjoiskarjalaiset sukujuuret, mutta hän ei ole koskaan käynyt Ilomantsissa. Hän pitää itseään edelleen pohjoiskarjalaisena vaikka sukulaisten mukaan turkulaisuus on jo tarttunut puheeseen. Hänen rivitalopihallaan ei ole ollut romuja, ei Itä- eikä Länsi-Suomessa.

Viitatut lähteet:

Immonen, Kari: Uusi Kulttuurihistoria. Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Toim. Kari Immonen & Maarit Leskelä-Kärki. 2.p. Tietolipas 175. SKS, Helsinki (2001), 2002.

Malmberg Ilkka: Suomessa elää kaksi kansaa. Länsi ja itä. Helsingin Sanomat, Nyt-kuukausiliite, 7/2010.

Salmi, Hannu: Vuosisadan lapset. 1800-luvun kulttuurihistoria. Turun Yliopisto ‒ Kulttuurihistoria. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus, Turku, 2002.

Väitöstutkimus: Näin hurjasti itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan. Mtv3-internetsivut 10.10.2012,http://www.mtv3.fi/koti/arki/artikkeli.shtml/2012/10/1633091/vaitostutkimus-nain-hurjasti-ita–ja-lansisuomalaiset-eroavat-toisistaan (21.5.2013)

Tuominen, Marja: Missä maanpiiri päättyy? Pohjoisen kulttuurihistorian paikat ja haasteet. K&H, Cultural History ‒ Kulttuurihistoria 8, Turku, 2010, s.309‒337