Ville Laamasen teos Suuri levottomuus (2014) on keväällä 2003 yleisen historian proseminaarityöstä alkaneen yli kymmenen vuotta kestäneen Paavolais-tutkimuksen hedelmä. Laamanen kartoittaa ja erittelee temaattisesti etenevässä vertailevassa historiantutkimuksessaan kolmen eri totalitarismin muodon – italialaisen fasismin, saksalaisen kansallissosialismin ja neuvostoliittolaisen kommunismin – suhdetta rotuteorioihin, ihmiskehoon, nuorten kasvatukseen, naisen asemaan, erotiikkaan, intellektuelleihin, propagandaan ja uskontoon. Paavolaisen impressionististen tekstien vertailukohteiksi Laamanen asettaa suomen- ja ruotsinkielisten aikalaismatkailijoiden kirjoitukset, Lion Feuchtwangerin ja André Giden NL-matkakuvaukset sekä nykytutkijoiden näkemykset fasismista (Roger Griffin, Tarmo Kunnas). Laamasen perusteellinen ja lähdekriittinen arkistotyöskentely, pedantti Paavolais-tutkimuksen ja 1930-luvun suomalaisten kulttuurivaikuttajien tekstien haltuunotto on synnyttänyt teoksen, joka tekee kunniaa alituisesti liikkeellä olevalle kohteelleen.

Laamasen poliittiseen historiaan tehdyn väitöskirjan siemenet olivat oikeastaan jo kylvetty kirjana julkaistussa pro gradu -tutkielmassa Vaistojen ja järjen taistelu. Olavi Paavolainen totalitarististen ihmiskäsitysten tulkkina 1930-luvulla (2006). Tietyssä mielessä Suuri levottomuus -teos on pro gradun, sen jälkeisten artikkelien ja lisensiaatintutkimuksen systemaattinen ja päämäärätietoinen laajennus. Laamasen tutkimuksen orgaanisena kasvualustana on toiminut Turun yliopiston Paavolais-tutkijoiden tietous (mm. Timo Soikkanen, Kari Immonen, Ritva Hapuli). Osansa väitöskirjan aikalaiskeskustelun kontekstualisoinnissa on varmasti myös ollut Veli-Matti Pynttärin (2011) Tatu Vaaskiveä ja psykoanalyysia käsittelevällä väitöskirjalla

Paavolaisesta on kirjoitettu paljon, mutta laajempia tutkimuksia on melko vähän: kaksi kohtalaisen suppeaa biografiaa (M. Kurjensaari 1975, P. Paavolainen 1991), kaksi väitöskirjaa (R. Hapuli 1995, T. Vosthenko 1997), kaksi artikkelikokoelmaa (H. Terho 2003, R. Hapuli 2012) ja yksi monografia (H. K. Riikonen 1995). Yksittäisiä artikkeleita, artikkelikokoelmia, esseitä ja pro graduja Paavolaisesta on puolestaan kertynyt melkoinen liuta ja monet kulttuurihistoriallisesti orientoituneet tutkimukset antavat Paavolaiselle usein keskeisen sijan eräänlaisena epätyypillisenä tapauksena, jossa moderniteetin ongelmat ja moninaisuus tuntuu kiteytyvän.

Merkillinen aukko Paavolais-tutkimuksessa kuitenkin alkaa Suursiivous (1932) teoksen julkaisun myötä. Etenkin 1930-luvun matkakirjojen eli Pako pimeyteen trilogian tarkempi lähiluku on käsitellyt usein pelkästään trilogian aloittavaa teosta Kolmannen Valtakunnan vieraana (1936). Sen sijaan trilogian kaksi muuta osaa Lähtö ja loitsu (1937) ja Risti ja hakaristi (1938) ovat saaneet osakseen usein artikkelimaisia ja sirpalemaisia tulkintoja. Lisäksi Paavolaisen Neuvostoliitto-matkan antia ja hänen tietouttaan itäisestä naapuristamme ei ole käsitelty perusteellisesti. Tästä johtuen Laamasen teoksen fokusointi vuosiin 1936–39 on erittäin perusteltu ja tuottaa virkistävää hankauspintaa suhteessa aikaisempaan tutkimukseen.

Kuva: Olavi Paavolaisen Pako pimeyteen trilogia.

Modernin ja totalitaarisen kohtaamisia

Laamasen teoksen keskeinen tutkimuskysymys on: miten Paavolainen katsoi ja tulkitsi modernin ja totalitaarisen kohtaamisia kulttuurissa ja politiikassa 1930-luvun lopulla? Keskeisenä pyrkimyksenä on hahmottaa ja ymmärtää ”menneisyyden vierasta maailmaa” yksilöstä jääneiden merkintöjen kautta. Laamanen mainitsee teoksessaan useaan otteeseen, miten tärkeää on hypätä toisen maailmansodan muurin ylitse, jottei jälkiviisaus pääsee yllättämään. Tämä tarkoittaa Paavolaisen tarkastelemista omassa ajassaan, oman aikalaiskulttuurinsa tuotteena.

Lähdekriittistä vertailevaa ja aatehistoriallista tutkimusta tekevä Laamanen nostaa Paavolaisen hajanaisista ja terävistä huomioista esiin pääteemoja, siis linjoja joita kulttuurikriitikon tekstit ehdottavat tutkijalle. Tällainen temaattisesti orientoitunut tutkimus johtaa toisenlaiseen temporaalisuuteen kuin perinteisin historiantutkimuksen kronologisesti etenevä esitys. Temaattinen esitystapa on mielestäni hyvin perusteltu, sillä Paavolaisen impressionistisista, hajanaisista ja moneen suuntaan viittaavista sekä ylimäärää pursuvista huomioista on muuten vaikeaa hahmottaa minkäänlaista kokonaiskuvaa. Mitään helppoa ja yksinkertaista ei tosin ole temaattisen esitystavan tapainen järjestelykään. Tällainen esitystapa kuitenkin havainnollistaa lukijalle paremmin eri aikakauden teksteissä ilmenevät muutokset, jotka kronologisessa esitystavassa usein hukkuvat tekstimassaan. Laamanen siis hahmottaa Paavolaisen alituisesti liikkeessä olevan maailmankuvan pääteemoja ja niiden variaatioita, mutta kuten tutkija huomauttaa, pysyvin perintö Paavolaisen ajattelussa on tulenkantajien humanistinen ja liberaali perintö.

Laamasen luenta Paavolaisen tapaisesta nykyisyyteen sitoutuneesta ”suuresta levottomasta” nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, mitä oli mahdollista sanoa tai tehdä tiettynä aikakautena julkisesti, jos halusi pysyä ”pelissä mukana”. Paavolaisen liittoutumattomuus ja irtisanoutuminen eri ryhmittymistä Suursiivouksen(1932) julkaisemisen myötä oli tarkkaa tasapainoilua politisoituvan ilmapiirin eri ryhmittymien välillä. Ikuista uuden etsijää ja alituista epäilijää ei miellyttänyt konsensus, vaan repivyys ja ajattelun liike. Paavolaisen kirjailijakutsumus oli gideläisittäin ”herättää levottomuutta” – toisin sanoen saada lukijat ajattelemaan lähimenneisyyden muutoksia kriittisesti.

Ainutlaatuisen Paavolais-tutkimuksen Laamasen teoksesta tekee se, että hän aikaisempaa tutkimusta selvemmin osoittaa kulttuurikriitikon epäröinnin, hapuilun ja vaivannäön sopivan ilmaisun löytymiseksi. Laamasen mukaan etenkin SKS:n kirjallisuusarkistoon tallennettujen Pako pimeyteen -trilogian ylijäämäaineiston muistiinpanot todistavat Paavolaisen kielellisen ilmaisun ”epävarmuudesta ja päättämättömyydestä”, tosin sanoen, hänen alituisesta sitoutumattoman kulttuurikriitikon aseman punnitsemisesta. Vertaamalla Paavolaisen julkaistuja teoksia säilyneisiin luonnoksiin ja ilmaisun muotoa avoimesti pohtiviin kirjeisiin Laamanen kykenee korjaamaan aikaisempien tutkimuksien yksinkertaistuksia. Tämän tehdessään hän käyttää kertosäkeenä toistuvaa kansankielistä ilmaisua: ”X vetää tiettyjä mutkia suoriksi”. Huolimatta siitä, että Laamanen vertailee Paavolaisen eri tekstiversioiden välisiä eroja, hän ei kuitenkaan kiinnitä tarkempaa huomiota tyylitaiturin kielen performatiivisuuteen. Paavolaisen kieli kumpuaa omalaatuista vastakohtien asettelua, erilaisten kirjallisten tyylien käyttöä suggeroivista impressionistisista kuvauksista aina ironisesti iskevään tiivistykseen asti.

Teoksen rakenne

Laamanen pohtii johdannossa aikaisempaa tutkimusta, reflektoi tutkimuksellista otettaan ja luo kontekstia lyhyillä katsauksilla Torstai-seuraan ja tulenkantajiin. Toisessa luvussa ”Poliittinen massaihminen” päästään itse asiaan: käsiteltävänä ovat aina ajankohtainen vanhan Euroopan kulttuuriväsymys, totalitarismin ruumiinkulttuuri ja sen tarjoama puritaaninen ja kuriin perustuva kasvatus. Kolmannessa luvussa ”Biologinen maailmanselitys” Laamanen pohtii totalitarismin kiinnittyviä sukupuoli- ja rotukysymyksiä. Neljäs luku ”Uusi aika, uudet uskonnot” käsittelee totalitaaristen järjestelmien synnyttämiä uusia uskontoja.

Koska Paavolaisen Neuvostoliitto-matkasta ei syntynyt matkakirjaa (vaan 3–4 artikkelia vuosina 1945–46), Laamanen kokoaa viidennessä luvussa ”Vierailu Neuvostoliitossa” Paavolaisen mietteitä itäisestä naapuristamme ja hahmottaa venäläisten VOKS:in edustajien tarkkailuraporttien avulla kulttuurikriitikon ”suurta levottomuutta”. Teoksen päätösluvussa ”Paavolaisen jäljet” Laamanen käsittelee kulttuurikriitikon työskentelymetodeja, joista keskeisimmät ovat matkustamiseen pohjautuva kulttuurinen irtiotto ja ”kulttuurinen katse”. Erikoismaininnan ansaitsee Laamasen teoksen runsas ja isokokoinen kuvitus, joka on uskollinen suurta huolta kuvien valintaan ja asetteluun panostavalla ”lavastaja-Paavolaiselle”.

Ruumiillinen kulttuuri

”Ruumiillinen kulttuuri on meidän aikamme kaikkein tunnusmerkillisin ilmiö.” Olavi Paavolainen Kolmannen Valtakunnan vieraana (1936)

Kuva: Nürnbergin puoluepäivät 1936, Hugo Jaeger, Time-Life Corporation.

Laamasen teoksen jaottelun mukaan Kolmannen Valtakunnan vieraana (1936) -teoksen keskeinen tematiikka liittyy ruumiinkulttuuriin, kun taas Risti ja hakaristi(1938) -teoksessa tematiikka siirtyy ideologioiden ja uskonnollisten ulottuvuuksien pohdintaan (s.89–90). Lähtö ja loitsu (1937) -teos toimii puolestaan näiden teosten välisenä siirtymäpintana, jonka sivuilla kulttuurimatkailija käy lävitse eteläamerikkalaisia yhteisöllisyyden ilmentymiä. Laamasen mukaan Paavolaisen kokonaisnäkemys totalitaarisista ideologioista uskontoina oli vallitseva aina Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) -teoksesta Neuvostoliiton-matkaan saakka.

Ruumiinkulttuuri ilmenee Kolmannen Valtakunnan vieraana (1936) -teoksessa koko aikakauden tiivistävänä kristallina: ”[m]ilitarismi, antikristillisyys, ’iloisen työn’ oppi, terveyden, kauneuden, voiman ja väkivallan ihailu” sekä ”uusi sukupuolimoraali” ovat Paavolaiselle kaikki ruumiinkulttuurin eri heijastumia. Kansallissosialistien ruumiinkulttuuri ilmenee sen harjoittamassa kollektiivisessa kasvatuksessa puritaaniseen maailmaan. Nuorison kasvatuksen oli oltava ennen kaikkea fyysistä. Paavolaisella oli suomalaisiin aikalaisiinsa nähden poikkeuksellinen kyky havainnoida ja ymmärtää kansallissosialistien kehoon kohdistamaa kuria, sillä olihan hän jo Nykyaikaa etsimässä (1929) -teoksessaan perehtynyt saksalaiseen alastomuusliikkeeseen, joka antiikin Kreikka esikuvanaan korosti ”ruumiinkulttuurissaan” (”Wollen des Körpelichen”) kehon kauneutta ja elinvoimaa. Paavolaiselle Saksassa 1900-vaihteessa syntynyt FKK-kulttuuri (Freikörperkultur) edusti vapautumista kristillisestä ruumiin halveksunnasta. Tämän liikkeen voidaan nähdä myös kytkeytyvän yleiseen seksuaaliseen emansipaatioon, vaikka liikkeen painotukset ovat nykytutkimuksen valossa sangen heteronormatiivisia ja normittunutta ruumista tuottavia. Paavolainen määritti aikakausien välisen murroksen ilmenevän kultivoinnissa ja kurissa: ”Kahdenlaista ruumiinkulttuuria – kahdenlaista moraalia – kaksi eri maailmaa!” Uusi saksalainen Pan ei ollut enää ”melankolinen ja haaveellinen eikä myöskään villi ja alkuperäinen, vaan kova, määrätietoinen ja puritaaninen”, siis eräänlainen ”Uusi Sparta”.

Modernin teknologian kehitys ja fordilainen liukuhihnatuotanto vaati ihmiseltä oman ruumiinsa hallintaa ja kuria. Futurismista polttoaineensa ammentavalle Paavolaiselle ruumiinsa hallitseva uusi ihminen olisi sekä henkisesti että seksuaalisesti vapautunut. Näin ei kuitenkaan tapahtunut Saksassa. Kansallissosialistien kasvatuksen epä-älyllisyys ja laumasieluisuus epäilyttivät Paavolaista, sillä hänelle pakkoon ja kuriin perustuva yhteisöllisyys oli lähtökohdiltaan vääristynyt. Ainoa tae aidon yhteisöllisyyden onnistumiseksi oli yksilöiden vapaus ja tietoisuus valita kuulumisensa kollektiiviin. Huolimatta Saksan visioimasta ”uudesta ja ylpeästä ihmisestä” uuden puritaanisen ”sankarin” naiivi infantiilisuus ja naisen alisteinen asema huolestuttivat Paavolaista.

Laamanen kytkee Paavolaisen ruumiillisen kulttuurin pohdinnat 1930-luvun suomalais-ruotsalaisiin matkakirjailijoiden tuotoksiin. Keskeisen sijan saavat V. A. Koskenniemen (1936, 1939) ja Tatu Vaaskiven (1937, 1938, 1940) matkakirjat ja kulttuurikriittiset teokset, joiden välimaastoon Paavolaisen teokset sijoittuvat. Laamasen mukaan kyseiset ajattelijat olivat Paavolaisen lisäksi ainoita suomalaisia kirjailijoita, jotka onnistuivat hahmottelemaan kattavat arviot omaa aikaansa leimanneesta poliittisten kulttuurien kamppailusta. Siinä missä isänmaalliskonservatiivisen Koskenniemen menneisyyteen orientoitunut ajattelu ja historiallisen jatkumon korostus (”nykyisyys menneisyyden toistona”) asettuu Paavolaisen nykyisyyteen sitoutuneen ajattelun vastakohdaksi, Tatu Vaaskiven psykoanalyysia ja sukupuolisuhteita käsitteleviin kulttuurikriittisten teoksien Vaistojen kapina (1937) ja Huomispäivän varjo (1938) vertailu Paavolaisen huomioihin osoittautuu hedelmälliseksi, sillä kummatkin kirjailijat tuntuvat seuraavan ja täydentävän toisiensa nykyisyyttä avaavia havaintoja. Laamanen paikallistaa kuitenkin kolme temaattista eroa: Paavolainen ei käsitellyt teoksissaan psykoanalyysia, hän suhtautui Saksan ja Neuvostoliiton systeemien välisiin yhtäläisyyksiin skeptisemmin ja ilmaisi sanottavansa varovaisemmin ja moniselitteisemmin kuin Vaaskivi.

Laamasen mukaan Paavolaisen ”kaksijakoinen” suhtautuminen fasismiin – ei tuomiota eikä hyväksyntää – onkin eräs selitys sille, miksi kulttuurikriitikko onnistui niin vaivattomasti kuvaamaan totalitaaristen ideologioiden ulottuvuuksia. Laamasen mukaan sekä Paavolainen että Vaaskivi olivat 1930-luvun lopulla suurin piirtein samaa mieltä siitä, mikä modernia länsimaista ihmistä vaivasi: vitaalisten viettien ja rationaalisen älyn vastakohtaisuus oli kärjistynyt liian suureksi ongelmaksi. Laamasen mukaan Vaaskiven analyysi totalitarismista ”primitiivisyyden koti-ikävänä” on kuitenkin kehittyneempi ja ajattomampi kuin Paavolaisen. Koskenniemen ja Vaaskiven teoksien lisäksi Laamanen käsittelee myös Erik Ahlmanin, Eino Sormusen, Tito Collianderin, Göran Steniuksen ja Gustaf Hellströmin huomioita Saksasta ja Italiasta.

Kuva: Nürnbergin puoluepäivät 1936, Hugo Jaeger, Time-Life Corporation.

Palingenesis ja kansalliset jatkumot

Paavolainen ei koskaan matkustanut Italiaan, mutta tästä huolimatta hän kirjoittaa Ristissä ja hakaristissä myös italialaisesta fasismista pohtien sen eroja kansallissosialismiin. Italialainen fasismi oli Saksasta poiketen syntyvaiheissaan vahvasti sidoksissa taiteen modernistisiin liikkeisiin (futurismi, aktualistinen idealismi, vallankumouksellinen syndikalismi) ja katoliseen kirkkoon. Italialaisen fasismin 1920-lukua leimaama haluttomuus tehdä menneisyydestä kulttia kääntyi viimeistään 1930-luvulla Saksan monumentaalisen uusklassistisen taiteen tavoin kohti menneisyyttä.

Saksan palvoessa menneisyyden sankareita ja taruja primitivismiä ja uusklassismia myötäilevissä pakanallisissa kulisseissa (tuli, savu), italialaiset puolestaan eivät luopuneet spektaakkeliensa futuristisesta ja funktionalistisesta tyylistä. Laamanen kuvaa tätä menneisyyden ja nykyisyyden yhteen sulauttamista Roger Griffinin palingenesis (kreik. uudelleensyntymä) -käsitteellä, mutta ei laajenna tarkasteluaan koskemaan esimerkiksi nationalismiteoreetikkojen lukuisia jatkokehittelyjä. ’Palingenesis’ liittyy mielestäni läheisesti myyttisen kansallisen jatkumon luomiseen, joka vaikuttaisi olevan Laamasen totalitarismia käsittelevän teoksen läpileikkaava teema.

Uusi aika, uudet uskonnot

Paavolainen oli jo Kolmannen Valtakunnan vieraana (1936) -teoksessaan povannut kahden messiaanisen maailmankatsomuksen – kansallissosialismin ja bolševismin – uskonsotaa. 1930-luvulla tapahtunut totalitarismin ja antikristillisyyden nousu näyttäytyi Paavolaiselle murroksena, joka oli räjäyttänyt perinteiset arvostelukyvyn kategoriat. Käsittääkseen nykyisyyden murroksen kulttuurikriitikko tarvitsi ”apokalyptista ajattelua” perinteisten; yhtä hyvin maallisen ja uskonnollisen kuin kansallisen ja kansainvälisenkin luokittelutapojen ylittämistä.

Ajatus Etelä-Amerikasta Euroopan utopioiden koelaboratoriona on jatkunut ristiretkistä aina tähän päivään saakka. Sotaan valmistautuvan Euroopan hermopaineesta Paavolainen pakenee Etelä-Amerikkaan etsien kristillisistä ja eroottisista syyllisyydentunteista vapaata uutta rotua, joka kykenisi sopeutumaan konekulttuurin luomaan suurkaupunkielämään. Tuloksena on yhteisöllisyyden muotoja pohtiva matkakirja Lähtö ja loitsu (1937). Paavolaiselle ajatus utopian toteuttamisen mahdollisuudesta selkenee hänen vieraillessaan inkojen valtakunnassa Andeilla ja etenkin Paraguayn Misionesissa. Tällä kertaa matkailija hakee tietonsa pääosin historiankirjoista. Misionesissa jesuiitat ja guaranit perustivat 1600-luvun alussa reduktioita, eräänlaisia kommunismin ja alkukristillisyyden yhteisiä yhteisöjä, ”lempeyden diktatuureja”, jotka toimivat rauhallisessa yhteiselossa 150 vuotta. Krooniselle uuden ihmisen ja utopioiden etsijälle tällaisen toimivan ja puhtaan kommunistisen yhteisöllisyyden löytö toimii todistuksena ihmisen kyvystä solidaarisuuteen ja veljesrakkauteen. Paavolaisen kriittisyys oman aikansa (luterilaista) kristinuskoa kohtaan pohjaa juuri tähän alkukristillisyyden hyveiden korostukseen (ihmisten tasa-arvo), joiden utopiaksi hän käsittää kommunismin ideaalin. Bolševismi puolestaan edustaa 1930-luvun matkakirjojen Paavolaiselle tasa-arvo ja solidaarisuusjulistuksestaan huolimatta hedelmätöntä ja yltiörationaalista ateismia.

Ristin ja hakaristin (1938) lopussa Paavolainen lopulta kiteyttää oman aikansa ”suuren linjan”, jonka mukaisesti vastakkain eivät ole pelkästään fasismi ja bolševismi, vaan etenkin kristinusko ja pakanuus: ”Vastakkain seisoo kaksi rintamaa. Toinen on diktatorinen, kollektiivinen, biologis-pakanallinen ja nationalistinen – toinen demokraattinen, yksilöllinen, kristillis-humanistinen ja kansainvälinen.” Teesiään Paavolainen pääsi tarkastelemaan jo seuraavana vuonna matkustaessaan Neuvostoliittoon.

Pikajuna nro 7 Helsingistä Leningradiin

Hänen sielunsa on hehkuva, ja hänen sulkakynänsä on kuuma […] polttakoon Moskova hänen sydämensä!

Hella Wuolijoen kirje Grigori Heifetsille, 17.5.1939

Ennen Neuvostoliiton-matkaansa Paavolainen oli kunnostautunut jo Nykyaikaa etsimässä (1929) -teoksessaan varhaisena venäläisen vallankumoustaiteen ja avantgarden suomalaisena esittelijänä. Kivennavan kodin perinnöksi hän oli saanut välttävän venäjän kielen taidon ja kestävän kiinnostuksen itänaapurin kulttuurielämään. Paavolaista Moskovassa tarkkailevan VOKS:in (Vsesoiuznoe Obshchestvo Kul’turnoi Sviazi s zagranitsei) varapuheenjohtajan Grigori Heifetsin raportin (5.6.1939) mukaan Gummerus-kustantamo oli vuonna 1936 kieltäytynyt Paavolaisen tarjoamasta sopimuksesta Neuvostoliittoa käsittelevän ”objektiivisen” artikkelisarjan julkaisusta. Paavolainen oli myös hakenut NL-viisumia muutamaan otteeseen, mutta saanut kieltävän vastauksen epäilyttävän ”porvaritaustansa” ansiosta. Tarvittiin siis arvovaltainen suosittelija. Sellaisen Paavolainen sai ystävästään Hella Wuolijoesta, joka kirjeessään Heifetsille toivoi sitoutumattoman kulttuurikriitikon polttavan sydämensä sosialismin aatteen palolla.

Laamanen on ensimmäinen kirjoittaja, joka tekee laajan katsauksen Paavolaisen Neuvostoliitto-matkaan (19.5.–8.8.1939) venäläisten viranomaisraporttien avulla. Moskovan Venäjän federaation valtionarkiston (GARF) kuuluva VOKS:in arkisto sisältää noin 40 sivua Paavolaista käsittelee materiaalia, jotka tutkimusavustaja Mihail Kurvinen käänsi Laamaselle suomeksi. Vaikka Neuvostoliitossa oli vieraillut maailmansotien välisenä aikana noin satatuhatta ulkomaalaista, Paavolaisen vierailu on Laamasen mukaan poikkeuksellinen yleiseen ajankohtaan nähden. Lion Feuchtwangerin vierailu, joka tapahtui Moskovan suurten näytösoikeudenkäyntien aikana (joulukuusta 1936 helmikuuhun 1937), jäi viimeiseksi ulkomaalaiseksi poliittisia puhdistuksia myötäileväksi julkiseksi ilmaisuksi. André Giden vuoden 1936 vierailun tuloksena syntyneet kaksi kriittistä matkakirjaa (1936, 1937) olivat isännille puolestaan suuria pettymyksiä.

Paavolaisen matkan realisoituminen liittyi Neuvostoliiton puhdistusten jälkeisen diplomatian uudelleen käynnistymiseen. Paavolainen oli yksi harvoista vierailijoista, jonka matkaa hoidettiin VOKS:in johtotasolla yksilöllisesti laaditun matkaohjelman mukaisesti. Paavolaisen tarkkailijoina toimivat muun muassa Lidija Dmitrijevna Kislova (19.5. alkaen Leningrad-raportit), Grigori Heifets (29.5.1939 alkaen Moskova ja Volga-risteilyn raportit), UOKS:in sihteeri Levenberg (2.8. alkaen Kiova-raportit) ja Tanin-niminen UOKS:n edustaja (6.–8.8.1939 Odessa-raportit). Hänen viisumiaan jatkettiin kahdesti ja matkasta muodostui yksi koko vuosikymmenen pisimmistä ulkomaalaisten kulttuurihenkilöiden vierailuista. Laamanen täydentää Neuvostoliittoa käsittelevässä kappaleessaan Katerina Clarkin (Moscow, the Fourth Rome. Stalinism, Cosmopolitanism and the Evolution of Soviet Culture, 1931-194.)ja David-Foxin (Michael David-Fox, From Illusory ’Society’ to Intellectual ’Public’: VOKS, International Travel and Party-Intelligentsia Relations in the Interwar Period) Neuvostoliiton 1930-luvun kulttuuridiplomatiakirjojen aukkoja, etenkin vuoden 1939 osalta.

Kuva: Pimenov, Yuri, New Moscow, 1937. Tretyakov Gallery.

Kuten Laamanen teoksensa aikaisemmassa luvussa osoitti Paavolainen oli Suursiivouksesta (1932) alkaen tehnyt pesäeroa ”kommunisteiksi leimattuihin tulenkantajiin” taatakseen itselleen sitoutumattoman intellektuellin asemaa, sillä ”Pentti Haanpään kohtalo ei houkuttele” (Paavolaisen kirje Liisa Tannerille 20.3.1933). Neuvostoliiton-matkan keskeinen Jaakobin paini liittyykin Paavolaisen kuumeisiin pohdintoihin Neuvostoliiton esittämisestä suomalaiselle yleisölle neutraalissa valossa, tavalla joka ei johtaisi ”kirjalliseen itsemurhaan”. Tarkkailuraporttien osalta matkan paljastavin anti liittyy seikkoihin, joita Paavolainen paljasti kosmopoliittiselle tarkkailijalleen Heifetsille. Paavolainen korostaa useaan otteeseen haluavansa tehdä ”objektiivisen” ja ”rehellisen havainnoitsijan” kuvauksen Neuvostoliitosta. Hän haluaa tuoda esiin yhtälailla positiivisia ja negatiivisia puolia. Ottaen huomioon, että Suomen lehdistö oli sisällissodan jälkeisenä aikana julkaissut itänaapuristaan yksinomaan synkkiä uutisia, Paavolaisen huoli siitä, ettei suomalainen yleisö olisi lainkaan valmis lukemaan ”totuutta” Neuvostoliitosta oli oikeutettu. Tällainen kirja olisi kirjallisen uran kannalta ”itsemurha-akti”. Vasten vuoden 1936 Saksa-vierailunsa havaitsemiaan epäkohtia Neuvostoliitto vaikutti Paavolaisen dynaamisella ja modernilla kehityksellään: puutteita ja epäkohtia toki voitiin osoittaa (esim. Giden WC-paperin puute), mutta usko tulevaisuuteen, työn arvon korostus ja naisen aseman tasa-arvoisuus vakuuttivat kulttuurikriitikon.

Feuchtwangerin ja Giden matkakirjojen ohella Laamanen vertailee Paavolaisen huomioita muun muassa Arvi Kivimaan (1929), Gustav Hellströmin (1937), Hugo Hytösen (1938) ja Sylvi-Kyllikki Kilven (1938) NL-matkojen pohjalta syntyneisiin teoksiin ja haastatteluihin. Lisäksi hän jäljittää ja avaa Paavolaisen matkallaan tapaamien keskeisten henkilöiden (esim. Vera Inber, Anna Muroma) taustoja ja myöhempiä kohtaloita tavalla, joka laajentaa lukijalle neuvostoliittolaista aikalaiskontekstia vaivattomasti. Kirjeessään Kurjensaarelle 11.6.1939 Paavolainen kehuu Moskovaa ”kuohuttavan merkilliseksi” kaupungiksi, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus pyrkivät sulautumaan ”melkein raivokkaalla dynaamisuudella”.

Paavolaisen palatessa Suomeen 22.9.1939 hän piti Helsingissä viikon kuluttua esitelmän ”Kolme kuukautta Neuvostoliitossa” (29.10.), jonka mukaan kolme keskeistä eroa Neuvostoliiton ja Saksan välillä olivat: suhtautuminen naisiin, intellektualismiin ja rotuoppiin. Saksan korostaessa naisien asemaa synnyttäjä-kotiäitinä, Neuvostoliitto puolestaan korosti naisen tasavertaisuutta leniniläisen proletaarisen luokan vapauttamisessa. Paavolainen ei ollut vakuuttunut siitä, että ”sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi” johtaisi myönteisiin tuloksiin. Neuvostoliiton tieteellisen maailmankuvan korostus (dialektinen materialismi) näyttäytyi Paavolaiselle ”yli-intellektualismina” (vrt. Céline), yhtenä järjestelmän vaaroista. Paavolaisen mukaan neuvostoihminen oli ”sotkeutumassa omaan kiireeseensä”. Saksan primitiivinen pako pakanuuteen puolestaan vastusti kaikkea kriittistä ajattelua.

Rotuopin osalta Paavolainen katsoi, että Saksalle se oli harkittu poliittinen valinta eikä ajattelun elimellinen osa. Neuvostoliiton kansallisten vähemmistöjen ja toisinajattelijoiden ”kansallisten puhdistusten” vuosien jälkeinen kansallisten kulttuurien moninaisuuden esittely Paavolaiselle oli osa VOKS:n vaikuttamisen strategiaa. Neuvostoliitto oli kuitenkin kiistatta kulttuurin, talouden ja teknologian suurvalta, joten Paavolaisen mielestä sen voiman ja yhtenäisyyden vähättely tuli lopettaa alkuunsa. Palatessaan ”Eurooppalaiselta odysseialta” takaisin Suomeen Paavolainen hyräilikin uhmakkaasti venäläistä kappaletta ”Jos huomenna on sota…”

Kuva: ”Jos huomenna on sota” Puna-armeijalaisia paraatissa heinäkuussa 1939. Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu teoksen kuvitusta.

Paavolaisen ”kulttuurinen katse”

Laamasen mukaan Paavolaisen metodissa yhdistyvät niin henkilökohtainen osallistuminen, heittäytyminen kuin kulttuurisen kontekstin tiedostava katse. Laamanen kutsuu tätä Paavolaisen metodia ”kulttuuriseksi katsomiseksi / katseeksi”, johon liittyy katsojan position vaihto tilanteen, tarpeen ja tunteen mukaan. Tällä Laamanen tarkoittaa, että Paavolainen tasapainoili etäisyyden ottamisen ja osallistumisen välillä. Kurjensaari on biografiassaan antanut tästä lumoutumisen (affektit) ja kriittisyyden (itsereflektio) yhdistelmästä havainnollisen esimerkin: elokuvista poistuessaan Paavolainen saattoi kehua elokuvaa ja sen sisältämiä ”detaljeja” estottomasti, mutta myöhemmin iltaseurueessa kunnostautua elokuvan kovimpana kriitikkona. Myöhemmin Synkässä yksinpuhelussa Paavolainen nimittää tätä ”esteettisen minän” ja ”älyllisen minän” välisten vetovoimien kamppailua ”resonoivaksi ajatteluksi”, joka on kriittistä ja laajaperspektiivistä, ”kirkonkylämentaliteetin” vastakohta. Laamasen mukaan Paavolaisen ”kokemusmaailma” ja ”kulttuurinen katse” eroavat merkittävästi isänmaalliskonservatiivisten kulttuurikriitikkojen (esim. Koskenniemi) katseesta, jossa korostui niin kansallisen yhtenäisyyden kuin klassisen sivistyksen korostus.

Missä mielessä Paavolaisen katsetta voidaan kutsua ”kulttuuriseksi”? Ja onko ”katse” ylipäätään oikea käsite ilmaisemaan Paavolaisen moniaistista ja osallistuvaa havainnointia? Laamanen korostaa useaan otteeseen Paavolaisen olevan taiteilija, jolla ei ole poliittista viestiä politiikan käsitteen tavanomaisessa merkityksessä. Tästä syystä Paavolainen, joka havainnoi poliittisia massatapahtumia taiteilijana, kykeni käsittämään totalitarismin tunkeutumisen myös kulttuurin alueella. Laamasen politiikka-käsitys vaikuttaa viittaavan myös yleiseen käsitykseen politiikasta eräänlaisena ”yhteisten asioiden hoitona” ja tietynlaisena sektoriajatteluna, jonka mukaisesti politiikka erotetaan omaksi alueekseen ja eristetään muusta inhimillisestä elämästä. 1930-lukua tutkittaessa tällainen erottelu on auttamatta vanhentunut ja siihen Laamanen tuntuu myös viittaavan käsittelemällä lyhyesti Walter Benjaminin lanseeraamaa ”politiikan estetisoitumista”. Eikö Paavolainen ”pintoja kuvaavana taiteilijana” ole julkisen alueella toimiva kulttuurikriitikko, intellektuelli tai satunnaispoliitikko, joka välittää, tuottaa ja ennen kaikkea kamppailee merkityksistä?

Sitoutumattoman kulttuurikriitikko Paavolaisen poliittisuus löytyykin ehkä erimielisyyden (dissensuksen) viljelystä ja taistelusta kaikkia ryhmittymiä vastaan. Suomenruotsalaisen modernismin keulakuvan Hagar Olssonin tavoin Paavolaiselle moderniteetin murros oli kiihtyvää uuden esiin työntymistä. Sekä Olssonille että Paavolaiselle modernismi oli kokonaisvaltaista: se ei ole vain taiteen, kulttuurin tai politiikan sfääriä koskevaa, vaan liittyy läheisemmin ihmisen tapaan elää ja muokata elämästään taideteos. Modernismi on siis uuden subjektiviteetin tuotantoa. Johtuen modernismin kokonaisvaltaisesta olemuksesta Paavolaisen havainnoinnin kohteeksi kävi mikä tahansa ”yhteiskunnallinen” ilmiö: mitä ristiriitaisempi ja erilaisia aikakerrostumia se sisälsi, sitä mielenkiintoisammaksi se kävi nykyisyyden tarkastelun kannalta.

Perusteellinen ja pedantti tutkimus

Ville Laamasen Suuri levottomuus -teos on perusteellinen ja pedantti tutkimus Paavolaisen kulttuurikriittisestä trilogiasta Pako pimeyteen. Laamanen osoittaa teoksessaan Paavolaisen kirjoituksien kytkeytymiskohdat suomalaiseen matkakirjallisuuteen ja kulttuurikritiikkiin. Temaattinen esitystapa nostaa hyvin esille Paavolaisen keskeiset teemat ja paikallistaa havainnollisesti kulttuurikriitikon ajattelun painopisteiden siirtymiset. Suomalaiset aikalaiskeskustelut ovat vankasti taustoitettuja ja Laamanen myös seuraa ja selventää tapahtumiin osallistuneiden henkilöiden taustoja.

Paavolais-tutkimus on oikeastaan käynyt läpi kaksi ”renessanssia”: ensimmäinen alkoi vuoden 1960 Eino Leino palkinnon käynnistämästä Paavolaisen Kootut teokset -teossarjan (1961, I–IV) julkaisusta; toinen puolestaan Ritva Hapulin ja H.K. Riikosen vuonna 1995 julkaistusta väitöskirjasta ja monografiasta. (Hapuli Ritva, Nykyajan sininen kukka. Olavi Paavolainen ja nykyaika, 1995. Hannu Riikonen, Sota ja maisema: tutkimus Olavi Paavolaisen 1940-luvun tuotannosta, 1995.) Laamasen teos on lähtölaukaus kolmannelle Paavolais-renessanssille, sillä käsittääkseni H. K. Riikonen ja Panu Rajala ovat kummatkin valmistelemassa uusia Paavolais-tutkimuksia. Yksi asia on varma: tulevat Paavolaista käsittelevät teokset eivät voi olla noteeraamatta Laamasen ansiokasta ja tarkkaa tutkimusta.