Afganistanin armotonta kritiikkiä ilman vaihtoehtoa

Suomen Rauhanpuolustajien Afganistan-koordinaattori ei näe mitään hyvää siinä, että YK:n valtuuttama interventio kukisti Talibanin ja yrittää estää Afganistanin ajautumisen uuteen sisällissotaan. Tämä ei yllätä lukijaa, joka muistaa kuinka kirjoittaja takavuosien vappuna häiriköi kokoomuslaista kansanedustajaa, mutta jos malttaa sivuuttaa kirjan peittelemättömän tarkoitushakuisuuden, siitä löytää paljon kiistattomia huolenaiheita. Kirja on sujuvaa luettavaa ja mielenkiintoiset yksityiskohdat ansaitsevat huomiota. Kirjan kauhukuva "loputtomasta sodasta" tuskin toteutuu, mutta lukijalta karisevat myös kohtuuttomat odotukset siitä, kuinka Afganistania rakennetaan oikeus- saati hyvinvointivaltioksi. Tämä kirja ei yksin riitä kertomaan koko totuutta, mutta yhden puolen se kuvailee tuskallisen osuvasti.

Ravela, Reko: Afganistanin loputon sota. LIKE, 2011. 324 sivua. ISBN 978-952-01-0611-9.

Reko Ravelan suorasukaisen kriittisen kirjan lähtökohdat ilmenevät jo nimestä ja esipuheesta. Ravelan ansioksi on luettava, ettei hän salaile poliittista väriään, eikä yritä teeskennellä puolueetonta. Hänen mukaansa kansainvälinen interventio Afganistaniin on ”massiivinen…katastrofi”, jonka seurauksena ”Afganistanin rauha ja vakaus näyttää yhä kaukaisemmalta.” (s. 11) Ravela ei vaivaudu selittämään, kuinka paljon läheisemmiltä nämä haaveet näyttivät Talibanin ollessa vallassa syksyyn 2001 saakka. Intervention pahuus puolestaan selittyy sillä, että siitä kantoi päävastuun Yhdysvallat, joka jostain syystä tahallaan pitää Afganistania heikkona ja hajanaisena, lietsoo korruptiota ja sallii ihmisoikeusloukkauksia (s. 253). Afganistanin sota on siten ”osa pitkää sotilaallisten interventioiden jatkumoa, jolla ei ole juurikaan tekemistä YK:n rauhanturvaperinteen kanssa.” (s. 299) Amerikkalaisten ilkeiden intressien lisäksi Ravela näkee Afganistanin olevan ennen kaikkea ”laboratorio, jossa yli 40 maan armeijoita hitsataan yhteen” (s. 256). Suomenkin osallistuminen ISAF-joukkoihin on siten vain osa salakavalaa suunnitelmaa ujuttaa maamme NATOn jäseneksi (s. 295). Ravelan kyynisyys yhdistyy yllättäviin illuusioihin siitä, kuinka hyvä maa Afganistanista voisi tulla heti kun länsimaat luopuisivat humanitaarisista harhoistaan.

Ravelan kirjan historiaosuus jää lyhyeksi ja mainitsee viimeisen kuninkaan serkun, pääministeri Daudin virheellisesti tämän setänä (s. 17). Hän sivuuttaa neuvostojoukkojen vetäytymisen Afganistanista ohimennen (s. 48), mainitsematta edes sen ajankohtaa saati siihen johtanutta kansainvälistä painostusta. Ravelan maailmankuvassa Neuvostoliitto joutui sotaan vastentahtoisesti ja lähti sieltä omasta aloitteestaan, eikä koko sotaretki ansaitse kovin suurta huomiota. Hän ei mainitse sanallakaan venäläistä tiedustelu-upseeria Viktor Butia, jonka asetoimitukset Afganistaniin kiihdyttivät sisällissotaa 1990-luvun puolivälistä. Harmittomaksi virheeksi voidaan tulkita sisäministeri Junus Qanunin (”Qanooni”) nimittäminen ulkoministeriksi (s. 93).

Kun muistaa, että Ravelan kiinnostus Afganistaniin ei perustu afgaanikulttuurin tai Keski-Aasian historian harrastamiseen, vaan hänen kokonaisvaltaiseen maailmankuvaansa, jonka salaliittoja sen pitää todistaa, kirjasta voi löytää paljon hyviäkin yksityiskohtia. Se on armottoman kriittinen korruptiota ja vaaliväärennöksiä kohtaan. Lukija tutustuu Afganistanin ongelmiin ja kehitysyhteistyön valtaviin haasteisiin raadollisimmillaan.

Sankarinaan Ravela nostaa esiin feministi Malalai Joyan, joka uskoo afgaanien pärjäävän paremmin Talibania vastaan ilman kansainvälisiä joukkoja. Hänestä on tullut ulkomailla lähes kulttihahmo, mutta afgaanien parissa häntä pidetään liian rääväsuisena ajaakseen uskottavasti naisten oikeuksia. Ravela löytää hänestä hengenheimolaisen. Joyan lisäksi kirjassa on muutama muu keskeinen henkilö, joista on kirjan lopussa käsitteiden yhteydessä lyhyt hakemisto.

Kirjan suomenkieli on pääasiallisesti sujuvaa ja virheetöntä, vähäisin poikkeuksin: s. 20 ”tosin” po. ”toisin”; s. 50 ja 53 puuttuu päiväyksen edestä välilyönti; kansikuvassa sekä s. 86 ja 169 toistuva lähivaltio Kirgizistanin suomettaminen ”Kirgisiaksi” on Kielitoimiston ja Helsingin Sanomien jääräpäisyydestä huolimatta väärin ja kielii asiantuntemattomuudesta.

Afgaaninimien oikeinkirjoitus on kirjassa sen sijaan täysin vallatonta. Toisin kuin useimmat Afganistanista kirjoittaneet, Ravela ei edes yritä tavoitella yhdenmukaisuutta eikä selitellä ratkaisujaan, vaan kirjoittaa välillä ”talibanista” (s. 11 ja 66) yksikössä (ja pienellä alkukirjaimella!), välillä ”talibaneista” monikossa (s. 44-), mutta ainoastaan persiankielisessä muodossa isolla alkukirjaimella (s. 63). Kuitenkin juuri persiassa isoja alkukirjaimia ei käytetä! Islamin profeetan ja hänen kaimojensa nimi on Mohammed (s. 18-), Muhammad (s. 49-) ja varmaan jotain siltä väliltäkin. Eräs afgaanipoliitikko on nimeltään milloin Mojadeddi (s. 42), Mojadiddi (s. 57-) tai Mojaddedi (s. 320); toinen on Sayyaf (s. 26 ja 181), Saayaf (s. 33-) ja Sayaaf (s. 305). Persiankielisissä puolueiden nimissä tärkeä ezafe-genetiivin yhdysvokaali e/i vaihtelee jopa samalla sivulla (s. 67). Jostain on Ravelalle tarttunut tapa pidentää vokaalia heittomerkillä, mutta ainoastaan sanassa ”mujáhidín” (s. 59-), kun taas toisaalla sanassa ”deeni” (s. 63) vokaali on suomalaisittain kahdennettu ja muualla jätetty yleiseen tapaan lukijan arvattavaksi. Lähdeviitteiden puuttumista voi toki korvata arvailemalla kirjoitusasujen perusteella, mistä kirjoista tai internet-sivustoista tietoja on milloinkin poimittu.

Puutteistaan huolimatta kirjaa voi suositella hyvänä lämmittelynä sellaiselle Afganistan-keskustelulle, jossa haettaisiin ongelmiin myös oikeita ratkaisuja, eikä afgaanien kohtaloa alistettaisi periaatteelliselle pasifistiselle tai amerikkalaisvastaiselle hurskastelulle.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *