Ahvenanmaan kirkoista kotiinpäin vetäen

Ahvenanmaan kirkoista kertova teos on näyttävästi painettu työ, johon Ålands Museum on selvästikin satsannut paljon. Kirja on jaettu kolmeen päälukuun, joista ensimmäinen antaa lavean kuvan Ahvenanmaan historiasta viikinkiajalta viime vuosisadalle. Toinen luku esittelee Ahvenanmaan kirkot aakkosjärjestyksessä vuosisadoittain. Kolmas luku on yleisesitys Ålands Kyrkor -hankkeesta ja poikkitieteellisen tutkimuksen tarpeellisuudesta. Teoksen ongelmat liittyvät virheellisiin ajoituksiin ja ennakkoasenteisiin Ahvenanmaan historiasta.  

Ringbom, Åsa: Åländska kyrkor berättar. Nytt ljus på medeltida konst, arkitektur och historia.. Ålands Museum, 2010. 159 sivua. ISBN 978-952-5614-34-3.

Pohjoismaissa on julkaistu erityisesti keskiaikaisia mutta myös myöhemmän ajan kirkkoja kirjasarjoissa, joista vanhin, 1910-luvulta alkaen, on Ruotsissa ilmestynyt Sveriges Kyrkor (Ruotsin kirkot). Suomen vastaava laitos Suomen Kirkot, Finlands Kyrkor (SK-FK) perustettiin 1950-luvun alussa ja sen ensimmäinen volyymi ilmestyi 1959. Sarja kuitenkin lopetettiin 1990-luvulla Museoviraston tuolloisen pääjohtaja Henrik Liliuksen päätöksellä, mikä oli järkytys ja pettymys kirkko- ja kulttuuritutkijoille samoin kuin kaikille muille kirkkojen kulttuuriaarteista kiinnostuneille (ks. Knut Draken kirjoitus In Memoriam – Suomen Kirkot, SKAS 3/1997).

Vuonna 1990 aloitettiin eräänlainen SK-FK:n rinnakkaissarja nimeltään Ålands Kyrkor, jonka ideoijana oli Åbo Akademissa työskennellyt Åsa Ringbom. Hanketta tervehdittiin ilolla, ja se sai syystä myönteisen vastaanoton Tampereella 1990 pidetyssä ensimmäisessä Dies Medievales -kokoontumisessa. Nämä olivat aikoja, jolloin keskiajan tutkimus alkoi nousta uudelleen Suomessa muodostuen sittemmin varsinaiseksi buumiksi varsinkin historiantutkimuksen ja arkeologian piirissä.

Tilaisuudessa pitämässään esitelmässä, joka sittemmin myös julkaistiin (Historiallinen Arkisto, 1991), Ringbom kertoi hankkeen pääpiirteet, joita tulisivat olemaan tehokkuus ja nopeus kirjojen aikataulun suhteen: kaikki Ahvenanmaan kirkot tultaisiin julkaisemaan vuoteen 1997 mennessä. Sen jälkeen kirjoitettaisiin vielä teos, johon koottaisiin kaikkia Ahvenanmaan kirkkoja koskevat tiedot. Optimismi ei ehkä ollut perusteltua: nyt kun on kulunut 20 vuotta hankkeen käynnistämisestä, on Ahvenanmaan 17 kirkosta julkaistu viisi (Ålands Kyrkor I-III, 1995, 2000 ja 2005). Vajaa kolmannes on siis käsitelty, ja ehkä juuri tämän takia hankkeen johtaja on päättänyt aikaistaa yhteenvetoteoksen julkaisemista. Nykyisellä julkaisutahdillahan kaikki Ahvenanmaan kirkot tullaan saamaan julkaistuiksi ehkä noin vuoteen 2060 mennessä.

Åländska kyrkor berättar, Nytt ljus på medeltida konst, arkitektur och historia (Ahvenanmaan kirkot kertovat, Uutta valoa keskiaikaiseen taiteeseen, arkkitehtuuriin ja historiaan) on näyttävästi painettu työ, johon Ålands Museum (Ahvenanmaan Museo) Maarianhaminassa on selvästikin satsannut paljon. Kirja jakautuu kolmeen päälukuun, joista ensimmäinen, Vuosisata vuosisadalta, antaa lavean kuvan Ahvenanmaan historiasta aina viikinkiajalta (noin 800-1000/1025/1050 jKr.) viime vuosisadalle asti.

Toinen pääluku puolestaan esittelee kunkin Ahvenanmaan kirkon aakkosjärjestyksessä samalla tavoin kuin yleisluvussa, so. pääosin vuosisadoittain. Maarianhaminan kaunis kaupunginkirkko on kuitenkin pudotettu pois sen takia, ettei rakennuksella ole keskiaikaisia perinteitä. Kolmas pääluku on yleisesitys Ålands Kyrkor -hankkeesta ja poikkitieteellisen tutkimuksen tarpeellisuudesta.

Kirjassa ei ole viitteitä, mutta lopussa on tiivis julkaisuluettelo. Kuvia, karttoja ja rekonstruktiopiirustuksia on lähes 200, suuri osa hyvälaatuisia ja antoisia, mutta myös heikkotasoisia on joukossa, kuten numero 95, jossa Getan kirkko on kuvattu myötävaloon jopa niin, että valokuvaajan varjo näkyy etualalla. Huonolaatuinen on myös kuva Lemlandin kirkon ikkunapuitteista – muita esimerkkejä lienee turha mainita.

Kirkkojen keskiaikaisia sisätiloja kuvaavissa rekonstruktiopiirustuksissa olisi paljon huomautettavaa, sillä ne laatinut Bo Ossian Lindberg ei selvästikään hallitse alaa. Niinpä Jomalan kirkkoa esittävässä piirustuksessa esimerkiksi alttarin suhteet ovat väärät, samalla kun kuori-ikkuna-aukot on laidasta laitaan täytetty lasimaalauksilla ja kuoriaita on merkitty yksinkertaisella palkilla. Sen sijaan Anna-Maarit Pitkänen-Darmarkin erilaiset kartat Ahvenanmaasta ja sen kirkkojen sijainnista on tehty taiten.

”Vuosisata vuosisadalta” -pääluvun alussa nousee esiin kirjoittajan joko vaistomainen tai tietoinen perusta, joka näkyy jo hänen ensimmäisissä, 1980-luvun lopussa julkaisemissaan kirjoituksissa maakunnasta: ahvenanmaalainen paikallispatriotismi tai, jos perustellumpaa termiä käyttää, paikallisnationalismi. Ringbom ei toki ole ahvenanmaalainen eikä asu siellä, mutta sitoutuminen maakuntaan vaikuttaisi olevan kiinteä.

Niinpä luvussa ”1000-luku” hän pyrkii osoittamaan niin sanotun asutusjatkuvuuden olemassaolon. Tällä tarkoitetaan sitä, että maakunnan nykyisen asujaimiston juuret ulottuisivat historiantakaiseen aikaan, rautakauteen tai vieläkin taaemmaksi ja ettei väitettyä asutuskatkosta noin 1000-1200 jKr.) olisi ollut.

Kysymys tästä asutusjatkuvuudesta/jatkumattomuudesta on ollut voimakkaasti esillä aina 1940-luvun lopulta lähtien, jolloin arkeologi ja numismaatikko Helmer Salmo tulkitsi Ahvenanmaan viikinkiaikaisen asutuksen (noin 800-1000-luvun alku jKr.) hävinneen syystä tai toisesta. Reaktio Ahvenanmaalla oli varsin voimakas. Maakunnan arkeologi Matts Dreijer aloitti vastaiskujen sarjan, jonka aikana 1950-luvulta 1980-luvulle hän muodosti maakunnalle keskeisen aseman koko Pohjolassa. Hän esitti muun muassa, että kuuluisa muinaiskaupunki Birka sijaitsi täällä, ei Ruotsissa Mälarenin järven saaressa, kuten useimmat Ahvenanmaan ulkopuolella toimineet tutkijat asian näkivät. Ahvenanmaan kivikirkoista suuri osa taas olisi 1100-luvulta, jopa aikaisemmalta ajalta. Tähän Ahvenanmaan muinaisen suuruudenajan todisteluun lähtivät mukaan muutamat muut Ahvenanmaalla tutkimusta tekevät, niin papit kuin maakuntasyntyiset tutkijatkin.

Näin jälkeenpäin tarkasteltuna kysymyksessä on mielestäni malliesimerkki kansakunnan rakentamisesta (nation building), jossa tietyn alueen samaa kieltä puhuva väestö, tai oikeastaan sen edustajaryhmä, luo kuvitteellisen suuren menneisyyden kansakunnan muodostaminen päämääränään. Näitä ajatuksia on esitetty kautta Euroopan ja laajemmin varsinkin 1800-luvulta alkaen, ja niiden sisältöä ovat tarkastelleet ja taustoja purkaneet viime vuosina muun muassa Benedict Anderson (Imagined Communities, 1991) ja Eric Hobsbawn (mm. Mass-Producing Traditions, 1983).

Kun tarkastelee Åsa Ringbomin kirjoituksia kuluneiden 20 vuoden ajalta, ei voi olla hämmästelemättä yhtenevyyttä Dreijerin ajatusten kanssa. Selväksi toki käy, ettei Ringbom omaksu – kunnia hänelle siitä – Dreijerin ajatuksia sellaisinaan, sillä esimerkiksi Birkan sijoittaminen Ahvenanmaalle on jäänyt pois. Arvelenkin, että Ahvenanmaan väestö alkoi Matts Dreijerin viimeisinä vuosina kokea epämukavina tämän verraten maailmaa syleilevät ajatukset Ahvenanmaan keskeisyydestä Pohjoismaissa ennen viikinkiaikaa, sen aikana ja sen jälkeen. Suositun mutta kiusaantuneisuuttakin aiheuttaneen henkilön väistyminen sivuun antoi mahdollisuuden hiukan ”pehmeämmän” muunnelman esittämiselle.

Ålands kyrkor berättar -kirjan kirjoittaja nostaa Ahvenanmaan Dreijerin tapaan erikoisasemaan. Hän käyttää tässä muun muassa sitä, että viikinkiajalla asutus Ahvenanmaalla olisi jopa tiheämpää kuin Mälarenin järven laaksossa. Tämä voi ehkä paikoin pitää paikkansa, mutta kun tietää, etteivät asutusyksiköt Ahvenanmaalla maantieteellisistä ja topografisista syistä johtuen voi olla kuin hyvin rajoittuneilla alueilla verrattuina Mälarenin alueeseen, jossa maa-aluetta on ratkaisevasti enemmän, jää todistelu tyhjäksi.

Kirjoittaja korostaa myös Ahvenanmaan rautakautisten kalmistojen suurta määrää, noin 400, mutta jättää mainitsematta, että Mälarenin alueella niitä on noin 7 000, siis lähes 18 kertaa enemmän kuin Ahvenanmaalla. Alue on suurempi, toki, mutta Ahvenanmaan keskeisestä maantieteellis-poliittisesta merkityksestä ei tietenkään tule vakuuttuneeksi. Epäuskottava ovat myös kirjoittajan kanta, jonka mukaan kaivausten löydöt Ahvenanmaan rautakautisilla asuinpaikoilla osoittaisivat niiden käyttöä ”pitkälle keskiaikaan”. Kun tarkastelee Ålands Museumiin, osin myös Kansallismuseoon, kertynyttä asuinpaikka-aineistoa samoin kuin siitä julkaistua kirjallisuutta, ei ole olemassa ainuttakaan esinettä tai esineen osaa, joka ajoittuisi aivan 1000-luvun alun vuosikymmenien jälkeiseen jaksoon.

Tässä yhteydessä on muuten hyvä huomata miten Ringbom käyttää kronologiaa. Ajallisesti hän nimittäin siirtää Ahvenanmaan suoraan viikinkiajasta keskiaikaan, ts. jälkimmäinen ajanjakso alkaisi maakunnassa jo vuoden 1000 tienoilla tai pian sen jälkeen. Näin Ahvenanmaa olisi muuta Suomea ainakin 200 vuotta edellä kehityksessä ja siten samalla ”kehitystasolla” kuin Ruotsi. Manner-Suomessahan viikinkiajan ja keskiajan väliin nimittäin sijoittuu tutkijoiden mukaan ristiretkiajaksi nimitetty esihistoriallinen jakso (noin 1025-1200 jKr.).

Ringbomin ilmaisu onkin lukijan ohjailua, sillä arkeologisesti ajanjakso noin 1000-1200 jKr. on Ahvenanmaalla muutamaa yksittäistä esinettä lukuun ottamatta täysin tyhjä.  Ei ole myöskään olemassa maakunnan ulkopuolella kirjoitettuja mutta sitä koskevia lähteitä (esim. paavin kirjeitä) sen enempää kuin itse Ahvenanmaan alueella tuotettuja kirjallisia lähteitä – edellisistäkin vanhin on aikaisintaan 1200-luvun jälkijaksolta. Toki on niin, että Ahvenanmaan ajanjaksolle 1000-1200 jKr. tai jopa pitempään 1200-luvulle, on vaikea keksiä hyvää termiä, mutta ainakaan keskiaika ei sovi sellaiseksi.

 

1200-luku kivikirkkojen vuosisata?

Näihin rautakauteen ja ”keskiaikaan” liittyvien kannanottojen jälkeen Ringbom voikin todeta Ahvenanmaalla siirrytyn nopeasti ruumishautaukseen, varhaisen käännytystyön tuloksena. Puukirkkoja olisi ollut jo 1100-luvulla ja vieläpä samoilla pitäjänkirkkopaikoilla kuin nykyisin. Nämä tulkinnat sotivat kaikkea sitä vastaan, mitä tiedetään kristillistymisestä, missiotyöstä ja kirkkojen sijainnista muualla Pohjois-Euroopan alueella. Ringbom ja Dreijer ovat samoilla linjoilla – Ahvenanmaa on erikoinen alue, edelläkävijä Pohjolassa.

Johdateltuaan lukijan näihin ajatuksiin, kirjoittaja kertoo 1200-luvun olleen Ahvenanmaalla varsinainen kivikirkkojen rakentamisen kausi. Väitteensä hän perustaa pääosin kalkkilaastin radiohiiliajoituksella saamiinsa tuloksiin, mutta myös muita keinoja esitetään. Kalkkilaastiajoitus kehitettiin 1960-luvulla, mutta sen vaikeudet huomattiin pian tulosten vaihdellessa selittämättömin syin. Suomessa sitä kokeiltiin 1980-luvulla ja myös Ålands Kyrkor -hankkeessa sitä alettiin käyttää heti 1990-luvun alussa. Tulokset olivat täysin epäuskottavia, sillä niiden perusteella Eckerön ja Hammarlandin gotiikan (Pohjoismaissa aikaisintaan 1200-luvun puolivälistä eteenpäin) piiriin kuuluvat salikirkot olisivat romaanisia ja 1100-luvulta. Ringbom oli kuitenkin varsin innostunut julkaisten ne samoin kuin esitellen niitä kansainvälisessä konferenssissa 1992. Kritiikki näin varhaisia ajoituksia kohtaan oli kuitenkin sen verran voimakasta, että hän sittemmin hylkäsi ne uusien, hiukan nuorempien mutta edelleen epäuskottavien ajoitusten hyväksi.

Onkin mitä ilmeisintä, että kalkkilaastiajoitus tuottaa jatkuvasti todellista ikää vanhempia tuloksia huolimatta siitä, että menetelmää Ringbomin johdolla on kehitetty. Kehittämisen keinot ovat osaksi olleet asiallisia, mutta toisaalta myös epäonnistuneita, opportunistisia, ja jopa hyvän tieteellisen käytännön vastaiseen toimintaan on syyllistytty Vårdön kirkon kohdalla, kuten tämän kirjoittaja on osoittanut Suomen keskiajan arkeologian seuran julkaisusarjassa SKAS 2/2008 (ks. keskustelua asiasta SKAS 4/2008 ja 1/2009).

Todellisuutta vanhemmat tulokset lienevät mieluisia kirjan kirjoittajalle, mutta niiden seurauksena hän joutuu myös varsin outoihin ja epäuskottaviin tulkintoihin. Niinpä esimerkiksi Saltvikin kirkon sakaristosta Ringbom on saanut 1200-luvun lopulle ajoittuvia laastituloksia. Nämä hän yrittää sitoa koskemaan myös runkohuonetta (= varsinainen kirkkorakennus) väittämällä sakariston ja runkohuoneen tulleen rakennetuiksi samanaikaisesti. Toisaalta kuitenkin runkohuoneen ajoitustulokset osoittavat sen tulleen muuratuksi vasta 1300-luvun jälkipuoliskolla. Tämän ristiriidan Ringbom ratkaisee väittämällä runkohuoneelle tehdyn laajoja muutoksia viimemainittuna ajankohtana, joten sen ensimmäinen vaihe olisi siis sama kuin sakariston.

Saltvikin kirkon tilanne on kuitenkin rakennusarkeologisesti sellainen, että sakaristo on rakennettu runkohuoneen jälkeen, mikä näkyy edellisen itä- ja länsiseinien suhteesta jälkimmäisen pohjoisseinään. Runkohuoneessa puolestaan ei ole minkäänlaisia jälkiä ”suurista rakennusmuutoksista” 1300-luvun lopulla, vaan koko rakennus on pystytetty yhdessä vaiheessa, kuten rakennusarkeologisesti helposti voidaan osoittaa. Ringbomin saamat kalkkilaastitulokset sakariston osalta ovat siis virheelliset, liian vanhat, kuten kovin usein kun käytetään kalkkilaastin radiohiiliajoitusmenetelmää.

Saltvik on vain yksi esimerkki Ringbomin toiveesta saada Ahvenanmaan kirkkorakennuskanta mahdollisimman vanhaksi – jopa niin, että esimerkiksi Sundin kirkko olisi pohjakaavamuodoltaan vanhempi kuin Strängnäsin tuomiokirkko (tämän johtopäätöksen on tehnyt Knut Drake). Ringbomin argumentoinnin perusteella Ruotsissa oleva tuomiokirkko kuuluisi siis reuna-alueeseen, periferiaan, kun taas Ahvenanmaalla oleva maaseutukirkko olisi todellinen keskus, josta vaikutteet levisivät.

Mitä ilmeisintä onkin, että useimmat Ahvenanmaan ns. 1. sukupolven kivikirkoista, mukaan lukien Eckerö, Hammarland ja Saltvik ovat 1300-luvulta, kun taas edelliselle vuosisadalle ajoittuu kaksi (Jomala ja Lemland) tai ehkä kolme (Sund?) kirkkoa.

 

Lopuksi

Ottaen huomioon kirjan verraten itsevarman ilmaisutavan, on yllättävää, kuinka paljon siinä on jopa perustavaa laatua olevia virheitä. Esimerkiksi aivan kirjan alussa Ringbom johdattelee, sinänsä tyylikkäästi, lukijan Ålands Kyrkor -kirjasarjan logoon, joka on Eckerön kirkon seinässä säilynyt maalattu vihkiristi. Taustatiedoksi vihkiristitavalla ilmoitetaan kuitenkin piispan krisman olevan ”vettä”, jolla hän pirskotti vihkiristit. Todellisuudessa krisma on öljyn ja hajuaineiden sekoitus, ei vettä. Edelleen, pirskotetut paikat olisi Ringbomin mukaan vasta kirkon vihkimisen jälkeen merkitty seinään maalatuilla vihkiristillä, joista siis Eckerön merkki on yksi. Tapahtumajärjestys on itse asiassa aivan päinvastainen, sillä vihkiristit maalattiin ensin ja piispa voiteli ne kirkon vihkimistilaisuudessa krismalla. Tämän asian olisi helposti voinut tarkistaa 1200-luvun kirkolliselta auktoriteeltilta Durandukselta ja myös aikalaismaalauksia aiheesta on (ks. esim. Suomen kivikirkot keskiajalla, Otava 2003, s. 48-49). Muita esimerkkejä ei liene tarpeen mainita.

Åsa Ringbomin kirjan linja ja tulkinnat eivät ole yllätys sellaiselle lukijalle, joka on monitoroinut hänen aikaisempia julkaisujaan yli 20 vuoden ajan. Pettymys se sen sijaan on siksi, ettei kirjoittaja ole kyennyt kypsymään irti asennoitumisestaan Ahvenanmaahan. Tässä voi muun muassa viitata – ehkä hiukan huvittuneena – Ringbomin eräässä kirjan kohdassa esiintyvään ilmaisuun ”Ahvenanmaa ja Suomi”. Ahvenanmaa on sentään ollut pitkään osa Suomea eikä siitä erotettava itsenäinen alue tai maa – toiveissaan sellainen joillakin toki saattaa olla.

Virheitä me kaikki tutkijat teemme ja esitämme julkaisuissamme paikkansapitämättömiä väitteitä. Sen sijaan läpikäyvä paikallisnationalistinen painotus ja lukijaan vaikuttaminen on kuitenkin sellaista, mikä ei anna syytä suositella julkaisua, tässä tapauksessa Åsa Ringbomin kirjaa Åländska kyrkor berättar.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *