Ennen tarttumistani kirjaan, huomioni tarttui nimivalintaan: ihmettelin lapsi-sanan sijoittamista keskelle. Kuvittelin, että nimen olisi pitänyt olla (ei niin kovin vetoava) Lasten Suomen historia. Kirjan luettuani asia valkeni: valinta lienee tehty kirjan rakenteen perusteella. Kirja kulkee pienten 4-sivuisten tarinoiden avulla, tarinoiden, joissa päähenkilöinä ovat aina nuori tyttö ja poika. Tämä lähestymistapa on oiva, koska eläytyminen on helpompaa samantyyppisten hahmojen esiintyessä erilaisissa konteksteissa läpi maamme historian. Tapa oli itse asiassa mukaansa tempaava – en muista koska olisin yhtä innokkaasti lukenut läpi teoksen Suomen historiasta.

Alkuperäinen syyni tarttua tähän kirjaan oli kokemus siitä, että Suomessa on tehty huomattavan vähän hyviä kirjoja historiasta lapsille. Kuvittelin, että pääsen kritiikissäni marisemaan lasten kulttuurin huonosta asemasta Suomessa. Luonnontieteiden parista löytyy paljon lapsille suunnattuja, hyviä kirjoja, joihin lapset ja nuoret ovat myös innokkaasti tarttuneet. Suomessa julkaistut historia-alan teokset ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta lapsia ja nuoria luotaantyöntäviä. Tämä on harmi, sillä historia olisi otollinen tiede myös lapsille suunnatuille teoksille, eikä historian tekeminen lapsille kiinnostavaksi lopulta olisi kovinkaan vaikeaa. Suomen lasten historia on nähdäkseni hyvä osoitus siitä. Kyseessä on huolellisesti laadittu teos, jossa käsitellään myös historiatieteen uusimpia saavutuksia ja vaikeitakin asioita aidosti lapsille suunnattuna, heitä kiinnostavalla tavalla.

Yksi Suomen lasten historian ansio on, että kirja ei käsittele vain Suomen historian merkkitapahtumia, suuria sotia tai hallitsijoita, vaan ottaa kohteekseen paljon useammin arkipäivän historian ja sivuaa laajoja asiakokonaisuuksia. Kirjan päähenkilöt ovat paljon useammin piikoina, renkeinä tai tilallisten lapsina, kuin ylimystön edustajina. Välillä toki ollaan pappisperheissä ja kyyditetäänpä kirjassa piispa Henrikiä ja seurataan Kustaa Aadolfia Lützenin taistelukentille. Kiinnostavia asetelmia on myös päähenkilöiden kohtaaminen vasarakirveskulttuurin ja sisämaan metsästäjän lapsina, tai punaorvon ja suojeluskuntalaisen kohtaaminen. Kahdella nuorella saadaan mukavasti jännitettä historian esittelyyn.

Kirjassa ajankuvaa on ujutettu erinomaisesti tarinoiden sisään, ikään kuin huomaamatta, kuten 1700-luvun pappien valistavia ”perunasaarnoja” tai 1500-luvun linnaleirien kanssa painivan kyläyhteisön ongelmia. Mukana on nälkätalven tunnelmia 1860-luvulta, käydään sodanaikaista ”korttipeliä” nälkää vastaan ja kyräillään isojaon jälkeisissä tunnelmissa. Kirjassa edetään aina Ruotsin muuttoliikkeen kautta tämän päivän Suomen pakolaiskysymykseen saakka. Rakenne kirjassa on koko ajan sama, mikä helpottaa lukemista myös vähitellen, tekemättä kirjasta kuitenkaan puuduttavaa. Kaikkiaan 36 osioon jakautuvassa kirjassa jokaiselle osiolle on annettu 6 sivua, 4 tarinalle ja lisäksi ”tietoaukeama”, jossa tarinan taustoja ja ajankuvaa avataan yksityiskohtaisemmin.

Kirjan erityisenä ansiona pitäisin rohkeaa valintaa rajata kirja näihin valittuihin 36 teemaan. Kirja ei yritäkään kattaa koko Suomen historiaa, vaan pitäytyy valituissa aiheissa. Tämä on aiheuttanut sen, että puolet kirjasta käsittelee 150 edellisen vuoden historiaa. Mutta tämä sama rajaus on varsin yleinen ja sinänsä perusteltu, varsinkin, kun rajaukset on tehty milloin sosiaalihistorian, milloin kulttuurihistorian näkökulmasta käsin, jos nyt ylipäätään halutaan historiatieteen luomia kategorioita käyttää.

Kokonaisuus on joka tapauksessa monipuolinen ja kiinnostava. Ainoa puute on ehkä siinä, että asiat kytkeytyvät melko huonosti yleiseen historian kehitykseen Euroopassa ja muualla maailmassa. Toisaalta, maailmanhistorian näkökulman mukaan ottaminen viimeistään tekisi kirjasta erittäin vaikeaselkoisen historiaharrastuksensa alussa oleville lukijoille. Puute taitaa olla tällä kertaa vain kokeneen lukijan korvien välissä.

Kuvien käyttöä kirjassa jäin pohtimaan. Nyt kirja käyttää lähinnä piirrettyjä, tarinoita värittäviä kuvia ja ainoastaan tietoaukeamilla käytetään vanhoja kuvia ja karttoja, niissäkin harkiten, välillä ei lainkaan. Toisaalta, lopputulos ei näytä tylsältä ja kuvat riittävät tekemään tietoaukeamista värikkäitä siten, että laatikot ja pylväät jaksaa lukea. Piirretyt kuvat ovat välillä esimerkiksi karttoja Turusta, tai Suomesta ja palvelevatkin sellaisenaan tietoaukeamien tarpeita.

Ennen kaikkea, Suomen lasten historia on puoleensa vetävä ja erittäin luettava teos historiasta kiinnostuneille. Uskallan toivoa, että ne lapset jotka tähän asti ovat tankanneet kirjoja tähtitieteestä, dinosauruksista tai maantieteestä, pian tankkaavat historiaa Suomen lasten historiasta. Kirjan pääasiallista kohderyhmää lienevät peruskoulun alaluokilla olevat, mutta mikseivät kaikki lukemaan oppineet. Itse olisin ainakin 8-vuoden ikäisenä halunnut lukea juuri tällaista kirjaa, raahatessani kirjastosta kotiin kassillista lasten tietokirjaosaston saalista.

Arvosteluni pahana puutteena on, että tähän hätään en ehtinyt hakea lapsen mielipidettä kirjasta. Oma lapseni on vielä siinä iässä, että kirjoista katsellaan lähinnä kuvia ja kuunnellaan kun isi lukee. Niinpä hänen mielipidettään ei lasketa. Kirja kuitenkin odottaa hyllyssä, siinä Le Roy Ladurien ja Hentilän välissä. Sen verran komea ulkoasu kirjalle on nimittäin siunaantunut, että kirjaa ei viitsi lasten hyllyyn laittaa, muiden kuluneiden kirjojen väliin.

Lopuksi täytyy vielä ilmaista kirjan tekijöille iso kiitos! Teitte aidon kulttuuriteon.