Dosentti Virpi Mäkinen on kirjoittanut erittäin selkeän ja helppolukuisen johdatuksen keskiaikaiseen ajatteluun, ja tarkemmin sanottuna muutamaan siinä esiintyvään teemaan. Mäkisen teoksen kohteena on ollut keskiaikaisen eurooppalaisen yliopistolaitoksen muotoutuminen, siinä 1200- ja 1300-luvuilla vaikuttaneet oppisuunnat, näiden väliset oppiriidat sekä kiistojen seurauksena syntyneet uudet käsitykset niin ihmisestä, tieteestä, taloudesta kuin laeista ja yhteiskuntateorioista. Hänen teoksensa tavoite on vuorostaan osoittaa, että totuttu – joskin nykyisin laajasti kyseenalaistettu – näkemys 1500-luvusta uuden ajan alkuna on ongelmallinen, sillä monet tuolloin uutuuksina esitetyt ajatukset olivat saaneet ensiesiintymisensä jo muutama vuosisata aiemmin. Mäkisen mukaan uuden ajan alkua tuleekin ruveta hahmottelemaan 1100-luvulta alkaneen tieteen renessanssin myötä alkaneiden prosessien ja tapahtumasarjojen näkökulmasta. Hän edustaa näin ollen samaa näkökantaa kuin professori Simo Knuuttila, joka myös pitää uuden vuosituhannen toista ja kolmatta vuosisataa eräässä mielessä merkittävämpänä ajattelun murroksena kuin 1500-lukua, sillä ihminen alettiin tuolloin ymmärtää tahtovana olentona, jonka toiminta ei tyhjentynyt pelkkään järkeen.

Koko kirjan pääotsikko lupaa siis hieman liikaa, sillä kohteena on tosiaan ainoastaan läntisessä Euroopassa 1100-luvulta alkaen tapahtuva opillinen muutos ja sen eräät seuraukset. Teoksen alaotsikko onkin jo sitten huomattavasti osuvampi. Voin hyvin kuvitella, että tässäkin yhteydessä kirjoittajan ja kustantajan välille on löytynyt kompromissi, jossa kumpikin osapuoli on saanut tahtonsa läpi kirjan otsikkoja muotoiltaessa. Joka tapauksessa esimerkiksi Bysantista tai aiemmista vuosisadoista Mäkisen teoksessa ei puhuta, vaikka esimerkiksi edellisen mukaan ottaminen olisi tuonut kokonaisvaltaisemman kuvan esimerkiksi paavin asemasta ja yhteiskuntateorioiden takana olevasta yhteiskunnallisesta todellisuudesta.

Teos on jaettu johdantoa seuraavaan seitsemään lukuun, joista neljä ensimmäistä ja kolme muodostavat omat kokonaisuutensa. Alkuosassa Mäkinen esittelee tieteen renessanssia 1100-luvulla sekä sitä millainen keskiaikainen yliopisto oli niin paikkana kuin instituutiona. Loppuosa on varattu tarkemmalle uusien näkemysten käsittelylle. Neljässä ensimmäisessä luvussa esitetyksi tulevat niin yliopistolaitoksen synty ja siihen vaikuttaneet tekijät, yliopisto-opetuksen sisällöt ja käytännöt, yksittäisten yliopistojen erikoisalat, yliopistouralla eteneminen ja "yliopistopolitiikka". Koko teoksen keskeisenä tapahtumapaikkana on tuon ajan Euroopan tieteen keskipiste, Pariisin yliopisto. Mitä pidemmälle teos etenee, sen selkeämmin muut yliopistot jäävät Pariisissa käytävien, välillä kiivaidenkin, keskustelujen varjoon.

Mäkisen teksti kulkee jouhevasti eteenpäin, eikä lukija joudu juuri törmäämään selittämättä jääneisiin erikoistermeihin. Hyvänä ratkaisuna pidän harhaoppisuuden kautta tapahtuvaa tieteen ja kirkon edustaman opin välisen suhteen tarkastelua. Näin Mäkinen onnistuu pääsemään suoraan itse asiaan, eikä joudu kuluttamaan liikaa aikaa esimerkiksi kirkon institutionaalisten rakenteiden selvittelyyn. Teos on yleensäkin hyvin tiivis tietopaketti myöhäisemmän keskiajan aatehistoriasta.

Jo teoksen alkuosassa tulee selville, että Mäkisen näkemyksen mukaan keskeisiä tieteellisen(kin) elämän hämmentäjiä olivat kerjäläisveljestöt, eli dominikaani- ja fransiskaanisääntökunnat. Nämä kaksi järjestöä toimivat kirkon ja yliopistojen välimaastossa: ne harjoittivat tieteellistä opetusta ja tutkimusta, mutta vapaina yliopiston johdon ja paikallisten hallintomiesten määräysvallasta, koska olivat vastuussa suoraan paaville. Mäkisen esityksen ensimmäinen osa päättyykin veljeskuntiin kuulumattomien ja niihin kuuluvien tieteenharjoittajien väliseen kiistaan, jossa oli mukana niin kirkkopoliittisia kuin tiedepoliittisia syitä.

Pariisin yliopiston 1200-luvun oppiriitojen kirkkopoliittinen puoli liittyi Mäkisen mukaan erityisesti veljeskuntien jäsenten riippumattomaan asemaan paikallisesta piispasta, mikä ymmärrettävästi oli paikalliselle kirkolle kova pala purtavaksi, sillä astuihan paavi tätä kautta alueellisten kirkonmiesten toimialueelle. Taistelu kirkollisen vallan jaosta oli kovaa, sillä paavin asema ei vielä tuolloin ollut yhtä ylivertainen muihin kirkon korkeisiin toimijoihin nähden kuin se esimerkiksi nykyään on. Itse asiassa piispan virka Roomassa oli mm. ensimmäisillä kristillisillä vuosisadoilla opillisesti huomattavasti vähemmän arvostettu kuin esimerkiksi Konstantinopolin tai Antiokian vastaavat virat. Oppikiistoissa jälkimmäisten sana painoi ensimmäistä huomattavasti enemmän. Paavin valtaa vähensi vielä 1000-luvulle asti paavi oli jatkuvasti enemmän tai vähemmän riippuvainen maallisten hallitsijoiden suosiosta, jota sitten kalasteltiinkin erilaisin arvonimin, kuten vaikkapa ’keisarilla’. Eikä valtapoliittinen suhde Bysanttiin ollut vielä tuolloin kääntynyt lännen, saati sitten erityisesti paavin eduksi.

Teoksen kirjoittajan mukaan Pariisin oppikiistoissa tiedepolitiikan osalta kyse oli taas hallitsevasta asemasta tiedekunnassa, eli siitä oliko oppituolien enemmistö veljeskuntiin kuuluvilla mendikanteilla vai niihin kuulumattomilla sekulaareilla. (Ei siis paljoakaan uutta auringon alla.) Vanhastaan jälkimmäisten enemmistöasema alkoi olla uhattuna 1230-luvulta alkaen, mikä aiheutti vastavetoina mm. statuutit sääntökuntiin kuuluvien opettajien aseman rajoittamiseksi, heidän saamiseksi samojen määräysten alle kuin sekulaariopettajat ja veljestöillä olevien oppituolien määrän rajaamisesta yhteen. Kun tähän tulehtuneeseen tilanteeseen kytkeytyi vielä opiskelijoiden ja sekulaariopettajien lakkoilua, johon mendikantit eivät osallistuneet ja jonka ansiosta he saivat uusia oppituoleja, oli Mäkisen mukaan oikeastaan yllätys, että kiistat leimahtivat vasta runsaat pari vuosikymmentä myöhemmin, eli 1250-luvulla.

Kiistat tapahtuivat tuolloinkin kirjallisina, osapuolet yrittivät argumentoida toisensa kumoon niin asia kuin vähemmän asiallisilla väitteillä. Keskiajan aatehistorian jälkimmäinen osa koostuukin näissä erilaisissa tutkielmissa, puheissa ja pamfleteissa esitettyjen käsitysten ja argumenttien esittelystä ja analysoinnista. Keskeisiksi teemoiksi Mäkinen nostaa tässä yhteydessä yksilökeskeisen ihmiskäsityksen muotoutumisen, varhaiskapitalismin kehityksen ja varallisuuden hyväksymisen sekä yhteiskuntasopimusteorioiden hahmottelun. Kullekin näistä kolmesta on omistettu oma päälukunsa, joskin kirjasta näkee selvästi missä näissä kolmessa kirjoittaja on vahvoilla yksinään ja missä hän joutuu tukeutumaan muiden esityksiin. Esimerkiksi taloudellista ajattelua ja yhteiskuntateoriaa käsittelevän pääluvun välillä on mielestäni tasoero edellisen hyväksi. Laajemminkin tarkasteltuna teoksen viimeinen luku jää kovin kapeaksi verrattuna vaikkapa uuteen ihmiskäsitykseen ja talousajatteluun verrattuna. Koska teoksen tarkastelunäkökulma on Pariisin yliopiston oppineen papiston kiista, yhteiskuntateorioiden keskeisemmäksi suhteeksi nousee maallisen ja kirkollisen vallan suhde. Yhteiskuntateorioiden ymmärtämisen kannalta kuitenkin myös maallisten valtiaiden väliset kiistat ja niissä esiintyneet argumentit olisivat olleet tarpeellisia. Poliittista väittelyä on tästä näkökulmasta tarkastellut ansiokkaasti professori Quentin Skinner. Hän on hyödyntänyt mm. Mäkisenkin kuvituksessaan käyttämää Lorenzettin freskoa hyvästä ja huonosta hallinnosta avaamaan niitä vastakkaisia näkemyksiä vallan jaosta, rajoista ja perustasta, jotka kävivät kamppailua maallisten hallitsijoiden ottaessa yhteen keskenään tai kaupunkivaltioiden palkkasotilasarmeijoiden kanssa. Mäkisen esitys jää toisin sanoen juuri yhteiskuntateorioiden osalta turhan suppeaksi, jota korostaa perusteellinen ihmiskäsityksen ja talousajattelun muutoksen kuvaus.

Ylipäätään teos on niin hyvässä kuin huonossakin perinteinen aatehistoriallinen tutkimus. Hyvää on selkeät tiivistykset käsityksistä ja niiden keskinäisistä suhteista. Huolellinen lukija tietää teoksen läpikäytyään paljon enemmän siitä maailmankuvasta, joka keskiaikaisen oppineiston keskuudessa vallitsi. Ongelmallisempaa on se, että tutkimus jää, varmaan tietoisestikin, "pelkän" suppean tiede-eliitin kehittelemien ideoiden tarkasteluun. Vaikka epäilemättä Pariisin yliopisto on ollut runsaat kahdeksansataa vuotta sitten opillisen elämän keskus, olisi mielestäni ollut syytä edes mainita monien mm. virkamiesten ja lääkärien harjoittama tieteellinen toiminta. Toinen, edellä jo sivuttu seikka, on se, että Konstantinopolin valtava painoarvo on sivuutettu turhan pikaisesti. Tämä, jos ei nyt muuta, niin ainakin vääristää tarjottua kuvaa keskiajan Euroopasta liian "länsikeskeiseksi". Huomautukseni tähtäävät ainoastaan siihen, että nyt kirjan pääotsikko ei tee oikeutta teoksen sisällölle.

Yleisarviona Virpi Mäkisen teoksesta voi todeta, että se täyttää ehdottomasti tehtävänsä: se johdattelee lukijan keskiaikaiseen ajatteluun ja tarjoaa aiheesta kiinnostuneelle opiskelijalle monia mielenkiintoisia polkuja edettäväksi. Mäkinen pyrkii siirtämään keskiajan ja uuden ajan välistä rajaviivaa muutamaa vuosisataa nykyistä aikaisemmaksi, eli noin 1200-1300-luvuille. Perusteena hänellä on se, että monet uuden ajan alun mullistavat käsitykset oli muotoiltu jo vuosisatoja aiemmin. Kirjan ehdottomana etuna on sen selkeyden lisäksi päälukujen tiivistelmät sekä lyhyt sanasto. Näiden ansiosta uskoisin sen jäävän monen historianopiskelijan mieleen paremmin kuin monet muut tenttikirjat.