Suomalaisen elokuvan varhaisvuosista on kirjoitettu toistaiseksi todella vähän, todennäköisesti siksi, että kaikki autonomian ajan elokuvat ovat Sylvistä (1913) säilynyttä fragmenttia lukuun ottamatta kadonneet. Kulttuurihistorian professori Hannu Salmen onnistui raottaa salaisuuden verhoa erinomaisessa teoksessaan Kadonnut perintö: Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916 (SKS, 2002), jossa hän kertoi lehtiartikkeleihin ja aikalaismateriaaleihin nojautuen, millaisia tuon ajan kotimaiset filmimme oikein olivatkaan. Tämän rinnalle kohoava ”sisarteos”, Outi Hupaniitun syksyllä 2013 viimeistelty väitöskirja, pureutuu puolestaan ajan liiketoimintaan. Hupaniitun väitöskirjan myötä yksi aikakausi sulkeutuu, tämän jälkeen autonomian ajan elokuvateollisuudesta ei voida enää puhua sokeana pisteenä maamme elokuvahistoriassa. Vaikka itse elokuvia ei ole enää saatavilla, valottaa nyt esiin tuotu informaatio vuosisadan takaista aikakautta selkeästi ja osoittaa, ettei Suomi ollut suinkaan niin vähäinen elokuvamaa, kuin mitä tähän asti on ajateltu.

Selkeää informaatiota autonomian ajan elokuvavuosista

Turkulaista elokuvatutkimusta on arvosteltu kotimaisessa elokuvakirjoittelussa paikoin rankkaankin sävyyn, eikä välttämättä aina aiheetta. Ainakaan tavalliselle, asiaan perinpohjaisesti vihkiytymättömälle elokuvaharrastajalle niistä ei ole ollut suurempaa iloa. Hupaniittu todistaa työllään, että kyllä Turussa pystytään muuhunkin kuin Uuno Turhapurojen tutkimiseen, kuten joskus olen kuullut mainittavan. Biografitoiminnan valtakausi: Toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900–1920-luvuilla on nimittäin teos, jonka pitäisi kulua jokaisen elokuvista ja niiden historiasta kiinnostuneen käsissä. Tämän jälkeen toivoisi ja odottaisi turkulaisten mollaamisen loppuvan ainakin hetkeksi.

Hupaniittu kuljettaa tutkimusaineistoaan historiankirjoitukselle ominaisella tavalla aikajärjestyksessä ja poikkeaa kaavasta vain satunnaisesti, palaten silloinkin perusrungon pariin varsin ripeästi. Ratkaisu on turvallinen ja tässä tapauksessa ehdottoman suositeltava: informaatiota, vuosilukuja, nimiä ja yhtiöitä esiintyy tekstissä nimittäin sen verran runsaasti, että aikajanalla hyppiminen saisi lukijan pään helposti pyörälle. Nyt tekstiä on helppo seurata ja lukijan mieleen piirtyy helposti kuva viriilistä elokuvaelämästä autonomian ajan Suomessa.

Kirja on kieliasultaan miellyttävä ja sopii jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle. Vaikka kyseessä on tieteellinen tutkimus, ei Hupaniittu viljele nokkelia sivistyssanoja tai muutakaan kapulakieltä, vaan pitää tekstin ymmärrettävänä, selkeänä ja yksinkertaisena. Ratkaisu on mielestäni hieno, sillä olen aina ihmetellyt, miksi selkeällä suomen kielellä ilmaistavia asioita on pakko vääntää jonkinlaisen uskottavuuden nimissä vaikeaselkoisemmiksi lauseiksi. Tekstin tuottajana Hupaniittu asettaa itsensä tavallisen lukijan tasolle, mistä suuri kiitos ainakin minulta.

Kansikuva on onnistuneesti valittu, mutta jos jotain huomauttamista on löydettävä, kuvitusta olisi voinut olla kieltämättä enemmän. Keskeiset tekijät tapaavat jäädä etäisiksi, sillä heistä ei ole valokuvia tarjolla. Muutama kuva sinne tänne olisi myös rytmittänyt tekstiä ja helpottanut sen omaksumista ja seuraavuutta. Nyt kuvitus keskittyy vanhoihin lehtiarkistoista otettuihin elokuvamainoksiin, joka on kieltämättä toimiva ja kekseliäs ratkaisu sekin. Lopun liitetiedostossa on koko joukko taulukoita kaikesta suomalaiseen elokuvateollisuuteen ja liiketoimintaan liittyvästä.

Yhteenveto

Outi Hupaniitun väitöskirja kuuluu ehdottomasti maamme elokuvakirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Lisäkuvitus ei olisi ollut pahitteeksi, mutta tällaisenaankin se tulee varmasti löytämään paikkansa jokaisen vähänkään elokuvahistoriasta kiinnostuneen tutkijan kokoelmissa.