Kanadanvirolainen Eric Enno Tamm lähti kesäkuussa 2006 yli puolen vuoden tutkimusmatkalle Helsingistä Pekingiin. Hän ajoi junalla tai bussilla ja osin ratsastikin samaa reittiä kuin Carl Gustaf Emil Mannerheim tasan sata vuotta aikaisemmin. Tammin matka taittuu kahdessa rinnakkaistodellisuudessa, sillä nykyisten seikkailujen rinnalla kerronta seuraa Mannerheimin muistiinpanoja, joista löytyy häkellyttävän ajankohtaisia suoria lainauksia. Tamm jäljittää Mannerheimin kuvailemia ja valokuvaamiakin kohteita, elää uudelleen tämän kokemuksia, taustoittaa tietoja muista lähteistä ja täydentää niitä mielenkiintoisilla yksityiskohdilla, jotka Mannerheimiltä jäivät mainitsematta.

Suomalaisen lukijan on turha etsiä kirjasta mitään mullistavan uutta tietoa, mutta Tamm on lukenut aiheesta laajalti, käynyt Lontoon ja Tukholman arkistoissa, haastatellut asiantuntijoita sekä tehnyt omia päätelmiään tieteellisellä huolellisuudella. Hänen 502 loppuviitettään, kirjallisuusluettelonsa ja hakemisto ilahduttavat tulevia tutkijoita. Lisäksi Tamm on julkaissut lisää tekstiä ja matkakuvansa verkkosivustollaan http://horsethatleaps.com

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin sujuvaa luettavaa kaikille Mannerheimin, Keski-Aasian ja Kiinan harrastajille tai ylipäätään nojatuolimatkailijoille. Se on julkaistu alun perin englanniksi ja vaikka monet Mannerheimin kirjoitukset onkin julkaistu englanniksi, tällainen kirja tuo laajan kansainvälisen lukijakunnan silmiin paljon tarkentavaa ja avartavaa tietoa Suomen historiasta ja suomalaisista. Tamm kiittää useaan kertaan Anssi Kullbergia, Harry Halénia ja Juha Janhusta saamastaan kannustuksesta sekä mainitsee useita muitakin suomalaistutkijoita niin myönteiseen sävyyn, että Suomi näyttäytyy idäntutkimuksen suurvaltana. Vaikka suomalaisilla onkin 1800-luvulta juontuvat erinomaiset perinteensä Keski-Aasian tutkimuksessa, Helsingin yliopiston nykytilan tuskastuttamat lukijat saattavat suorastaan nolostua siitä huomiosta ja arvostuksesta, jota Tammin kirja osoittaa. Olemme joutuneet vähin äänin vetäytymään Venäjän-asiantuntemuksen myytistä, mutta ehkä voimme vielä hetken aikaa loistaa Kiinan-asiantuntijoina? Tammilta on kuitenkin päässyt unohtumaan Sabira Ståhlberg, jonka saksalainen väitöskirja ”Der Gansu-Korridor” olisi täydentänyt Tammin kaipaamia tietoja katoamaisillaan olevasta juguurikansasta (s. 251-266).

Tamm muistuttaa toistuvasti Mannerheimin roolista Venäjän tiedustelu-upseerina. Mannerheim ei kuitenkaan ollut James Bondin kaltainen, casinoissa ja cocktail-kutsuilla viihtyvä vakooja ja sabotööri, vaan laillisuuden rajoissa pysytellyt entisajan reppumatkailija tai freelance-toimittaja, joka piti silmänsä ja korvansa auki, analysoi havaintojaan ja julkaisikin osan niistä. Mannerheim teki jotain sellaista, josta Suojelupoliisin toimenkuvan uudistajat tänä päivänä haaveilevat. Ulkomaantiedustelun ei tarvitse olla suunnattoman salamyhkäistä, vaan se voisi olla yksinkertaisimmillaan ulkomaanedustustojen nuorten virkamiesten jalkautumista – tai satulaan nousemista. Tamm kertoo hyviä esimerkkejä siitä, kuinka eri tavoin Kiinasta voi hankkia tietoja: osa (tutkijoistakin) istuu turistibussin kyydissä oppaan armoilla, osa (varsinkin amerikkalaiset lähetystyöntekijät) kulkee omia teitään ja tutustuu paikalliseen arkitodellisuuteen. Kumpikin näkökulma tuo lisäarvoa ymmärtämykseemme, kunhan osaamme kriittisesti arvioida, mitä meille halutaan näyttää ja mitä ei.

Lukijaa ilahduttaa kirjoittajan persoonallinen tyyli ja paatos, joka ei kaihda arvostelemasta Euraasian diktatuureja. Hänen kokemansa hankaluudet Kiinan viisumin saamisessa kanadalaiseen passiinsa (s. 22) olivat vielä pari vuotta myöhemmin Suomessa tuntemattomia, mutta äskettäin professori Janhunen on kohdannut samoja ongelmia. Se on suuri sääli, sillä yleensä matkailijat ihastuvat Kiinaan, vaikka eivät ummistaisikaan silmiään yksipuoluejärjestelmältä, vähemmistökansojen kohtelulta ja muilta epäkohdilta. Jopa Tammin mieli kääntyy matkan loppua kohti hämmentyneeksi ja sittenkin toiveikkaaksi, joten hänen livahtamisensa maahan virolaisella passilla koitui pikemminkin siunaukseksi Kiinalle, jonka viranomaisten kannattaisi luottaa avoimuuden voimaan. Peloistaan huolimatta Tamm ei joudu Kiinassa pidätetyksi kuten Turkmenistanissa loukattuaan tietämättään ulkomaalaisten yöllistä ulkonaliikkumiskieltoa (s. 73-77).

Tamm ei ole naiivi, eikä erehdy pitämään tiibetiläisiä buddhalaisen uskontonsa ansiosta luonnostaan ehdottoman väkivallattomina, vaan tunnustaa heidänkin historiallisen sotaisuutensa ja nykyaikaiset väkivaltaongelmat, perheväkivallasta ryöstöihin (s. 257 ja 308-311). Tamm ei myöskään puolustele terrorismia, vaikka arvosteleekin Kiinan ja Uzbekistanin hallitusten taipumusta nimitellä muslimien demokratiavaatimuksiakin terrorismiksi. Varsin tasapuolinen suhtautuminen erilaisiin inhimillisiin ilmiöihin (jopa päihteiden ja huumeiden käyttöön sekä prostituutioon) horjahtaa oikeastaan vain kun Tamm intoutuu demonisoimaan Manneheimin aikalaisen, vironsaksalaisen paroni Roman von Ungern Sternbergin (s. 456-457), jonka julmuudesta ja hulluudesta kaikki eivät ole yhtä mieltä neuvostohistoriankirjoituksen kanssa.

Kirjan asiavirheet jäävät onneksi vähäpätöisiksi. Vanhat vodkaturistit muistavat Pietarissa 1900-luvun alussa perustetun Grand Hotel Europen (s. 43) nimellä Gostinitsa Europeiskaja, joten hotellin alkuperäinen käyttötarkoitus ei suinkaan ollut unohtunut neuvostoaikanakaan. Rauta- ja maantie Astrakanista Bakuun eivät välttämättä kulje ”Tshetshenian halki” (s. 49). Silkkitien kuihtuminen ”1200-luvulla” (s. 108) ei voinut johtua ”mustasta surmasta”, joka raivosi vasta seuraavalla vuosisadalla. Tammin ”pakistanilainen”, ”pataani” ja ”jalabadilainen” ystävä Ahmed (s. 51) oli kotikaupungistaan päätellen luultavasti afgaani, vaikka samannimisiä kaupunkeja löytyy muistakin maista. Turkmenistanin edesmenneen presidentin hulppeassa moskeijassa ei ole kahdeksan minareettia (s. 71), vaan neljä – jopa postkommunistisessa islamintulkinnassa olisi pyhäinhäväistystä ylittää Mekan suuren moskeijan seitsemän minareetin määrä. Mannerheimin kohtaamat ”honanilaiset” (Dagbok s. 469: ”Honaner”) ovat sekä Tammin että päiväkirjat toimittaneen Halénin hakemiston mukaan Henanin maakunnasta (Dagbok s. 1000), mutta mikseivät sittenkin Hunanin maakunnasta? Hankoun kaupunki on tosiaan ”nykyisin Wuhan” (s. 366), mutta ainoastaan kaupunkiliitoksen myötä (siis oikeastaan vain nykyisen Wuhanin joentakainen osa). Samuel Huntington ei ole julkaissut vuonna 1968 ”Modernization Theory” -nimistä kirjaa (s. 444), vaan kirjan nimi on lähdeviitteen ja kirjallisuusluettelon mukaisesti ”Political Order in Changing Societies” (s. 486 ja 490).

Tamm ja suomentajansa Pekka Tuomisto ovat selviytyneet suurista kielellisistä haasteistaan kunnialla. He ovat jättäneet monet henkilön- ja paikannimet suosiolla standardisoimatta, joten samat nimet voivat esiintyä eri tavoin translitteroituina lainauksissa ja varsinaisessa tekstissä, 1900-luvun alussa ja 2000-luvulla. Myös lainaukset ovat osin aiemmista suomennoksista ja lähdeviitoitettuina, osin eivät. Tällaisista ristiriitaisuuksista varoitetaan niin kirjan alussa kuin lopussakin. Suomentaja on kerran alaviitteellä oikaissut Mannerheimin ruokareseptejä (s. 36). Suomentaja olisi voinut puuttua myös erään kirgiisin isoisoisoäidin nuorentumiseen ”isoäidiksi” (s. 116) ja erään mongolitutkijan merkillisen lyhyeen ajantajuun hänen kutsuessaan Tshingis-kaania ”isoisoisoisäkseen” (s. 415). Kumpikin virhe esiintyy jo englanninkielisessä painoksessa. Suomentaja on jättänyt lukijan kielitaidon varaan shakkiaiheisen sanaleikin (s. 184, suomen ”ratsu” on englanniksi ”knight”). Alkutekstin ”eroded” on saanut oudon suomennoksen ”kalvetaan” (s. 62), vaikka tarkemmin ajatellen olisin tunnistanut verbin kysymällä itseltäni, mikä minua siinä kalvoi.

Suomentajan omana kauneusvirheenä voi pitää lähinnä Kirgizistanin vääntämistä ”Kirgisiaksi”, mikä on Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen leväperäisyydessään vastoin parempaa tietoa sallima ja Helsingin Sanomien jääräpäisesti levittämä mediaepidemia vailla mitään asiallista perustetta (emmehän irroita myöskään ”Turkmeniaa”, ”Afganiaa”, ”Kurdiaa” tai mitään muutakaan iranilais-turkkilaisten kansojen kotimaata yhtä mielivaltaisesti maantieteellis-kulttuurillisesta viiteryhmästään). Lisäksi Azerbaidzhanin presidentin etunimen (”Heydar”) ja sukunimen (”Alijev”, engl. ”Aliyev”) translitteroinnin ristiriita (s. 50 jne.) olisi pitänyt välttää, sillä englannin ja turkin y = suomen j. Urhea yritys ”Sangachalin” (s. 55) kirjoittamiseksi turkkilaisittain koukku-c:llä (s. 56) onnistui vain puolittain.