Tartuin Heikki Kahilan muistelmiin olettaen, että neljän vuosikymmenen uutis- ja viihdeohjelmaura olisi tuottanut terävää analyysia vaikkapa viihteen ja yhteiskunnan suhteesta tai Yleisradion kokemasta jatkuvasta muutoksesta tai edes tähän asti tuntematonta tietoa uutistoiminnan kulissien takaa. Mahtuihan Kahilan uutistenlukijan uralle sellaisia maailmaa järisyttäneitä tapahtumia kuin John F. Kennedyn kuolema ja presidentin murhasta epäillyn Lee Harvey Oswaldin ampuminen. Kotoisemmissa ympyröissä Kekkonen ja Kosygin kalastivat Hiittisten vesillä, Lyndon B. Johnson ja Rollarit saivat Suomen-vierailullaan aikaan melkoisen hulabaloon – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Ennakko-odotuksia kirja ei ihan täyttänyt, mutta marssitti eteeni menneiden vuosikymmenten tv-tuttujen kirjon – osan heistä muistan värisevinä mustavalkoisina kuvina pyöreäkulmaisessa ruudussa – ja liudan huvittavia sattumuksia kertojan uran varrelta.

Kylmiltään kuvaruutuun

 Hyväksi koettuun elämäkertatapaan Heikki Kahila aloittaa muistelmansa lapsuudesta. Kesällä 1936 syntyneenä hän muistaa jatkosodan vuosista pommisuojat ja pelon sekä sen, miten varkautelaiset katselivat heinäpellon laidalta yli lentäviä neuvostokoneita. Mannerheimin autoa tuijotettiin lähes koko kauppalan voimin, ja pikkupoika pääsi myös kuuntelemaan sotasairaalassa laulanutta Harmony Sisters-yhtyettä.

Kansakoulussa ei ollut ongelmia – pikku Heikki luki mielellään – mutta Varkauden yhteiskoulussa viihdytystilaisuuksien järjestäminen ja teinikuntatoiminta vei voiton läksykirjoista. Kahila jäi kuudennelle (siis nykylukion ensimmäiselle) eikä enää palannut oppikouluun. Vuosi varastomiehenä kypsytti hakemaan kauppaopistoon, ja sen päätyttyä nuorimies sai paikan Helsingissä, SOK:n markkinoinnissa.

Asevelvollisuusaika näyttää olleen sellainen vedenjakaja, että siitä riittää puhetta pitkään. Kahila muistelee tupakaverinsa, esimiehensä, Lappeenrannan ja Haminan tytöt… mutta varsinaiseen asiaan päästään vasta, kun serkkupojan suhteilla aukeaa paikka Yleisradiossa.

Pätkätöihin tottunut nykylukija (jos hän nyt tähän kirjaan tarttuu) seuraa luultavasti ihmeissään tuolloisen uuden median (1960-luvun television) touhua. Töitä on, koulutusta ei kysytä, vakansseja täytetään sekä sopivilla että pätevillä ehdokkailla.

Heikki Kahilakin palkataan television uutistoimitukseen vailla mitään journalistista koulutusta. Muutamien kuukausien kuluttua hänet vakinaistetaan ja pistetään kutakuinkin kylmiltään kuvaruutuun, uutistenlukijaksi. Muillakin vähän yli parikymppisillä toimittajanaluilla on lähes poikkeuksetta enemmän intoa kuin taitoa. Niinpä sitten kommelluksia sattuu; mm. lähes legendaksi muodostunut kenraali Assembly esiintyy Kahilan mukaan televisiouutisissa.

(Kyse on käännösvirheestä, YK:n yleiskokouksen eli general assemblyn tekemät päätökset menivät yksittäisen henkilön piikkiin. Juttua on kerrottu toimittajapiireissä joka puolella Suomea; milloin se on sattunut STT:ssä, milloin taas Savon Sanomissa.)

Mielestäni kirjan mielenkiintoista antia ovatkin juuri kertomukset television pioneeriajoilta. USA:n presidentti John F. Kennedyn ampuminen marraskuussa 1963 ja sitä seuranneet tapahtumat on kuvattu hyvin suomalaisen uutisstudion näkökulmasta. Muistot The Rolling Stonesin Suomen-vierailusta herättävät toisaalta hilpeyttä, toisaalta myötähäpeää: lehdistötilaisuudessa esitettiin yksi ainoa kysymys, sillä tulkkia ei ollut eikä toimittajien kielitaito riittänyt. Viinapöydän antimet kyllä maistuivat… Rock-hysteria repesi illalla Yyterin sannoilla, keikan jälkeen kossupullo kiersi muusikoiden ja toimittajien ringissä, mutta juhannuspäivän televisiouutisissa nähtiin aiheesta lähes kymmenen minuutin pätkä.

Monista 1960-luvun suurista uutistapahtumista Kahila vaikenee täysin. Missä ovat Lähi-idän kuuden päivän sota, Pariisin kevät, Tšekkoslovakian miehitys, Vanhan valtaus… Ehkä hän ei yksinkertaisesti ollut vuorossa?

Uutistoimituksen arjen kuvaus toimii teoksessa hyvin; Kahila toimikin asiantuntijana muutamia vuosia sitten nähdyssä televisiotyötä kuvaavassa draamasarjassa Uutishuone. Hektinen työ vaatii raskaat huvit (= riittävästi alkoholia, tupakkaa ja kollegoiden seuraa), joten juttua jatketaan lehdistöklubilla. Kirjoittaja tuntuu muistavan mainiosti kaikki pitkien kosteiden iltojen istujat; nimiluetteloita riittää näillä sivuilla, kuten kirjassa muutenkin. (Henkilöhakemistoa sen sijaan ei ole, joten uteliaan on luettava läpi koko kirja.)

Viihdettä yhtenäiskulttuurin Suomelle

 1970-luvun alussa Kahila pääsee opintomatkalle Lontooseen – BBC on toiminut useiden eurooppalaisten televisiokanavien esikuvana, ja Yleisradiolla on perinteisesti ollut sinne hyvät suhteet. Etenkin anglofiili Erkki Raatikainen ylläpiti niitä innokkaasti – olihan hän itsekin työskennellyt BBC:ssä, jolla oli aikanaan jopa suomenkielinen osasto.

Näyttää siltä, että Kahilan veto viihteeseen voimistuu juuri tuolloin, vaikka hän on aiemminkin kiertänyt Suomea esiintyen usein yhdessä toisen tv-legendan, Teija Sopasen, kanssa. Ihailijapostia tulee pinokaupalla, ja parhaan tv-esiintyjän palkinnon, Telvis-patsaan, noudosta muodostuu vuotuinen rutiini. Lopulta Sopanen ja Kahila päättävät – Kahilan mukaan omasta aloitteestaan – vetäytyä pois Katso-lehden lukijaäänestyksestä, mikä herättää jonkin verran kalabaliikkia.

Suoranainen maansuru syntyy, kun Heikki Kahila siirtyy televisioviihteeseen. Katsojat olettavat sen merkitsevän rakastetun ruutukasvon häipymistä näkymättömiin.

Toisin käy: 1980-luvulla Kahila suunnittelee ja juontaa lukuisia viihdeohjelmia. Hyvä Suomi, Oi maamme, Viihtymävisio, Iltapala, Viikonlopputelevisio ja monet muut olivat aikansa lapsia, mutta niiden kautta kansan tietoisuuteen nousi runsaasti uusia tv-kasvoja, joista osa on jäänytkin alalle.

Samaan aikaan yhtenäiskulttuuri alkoi repeillä – koko kansa ei välttämättä istunutkaan kuvaruudun ääressä perjantai-iltaisin ja lauantaina saunan jälkeen. Eikä se ainakaan halunnut katsoa loputonta ”asiaviihdettä” tai ”viihteellistä asiaohjelmaa”, jossa välillä soitetaan ja/tai lauletaan, saatetaanpa tanssahtaakin, välillä käydään nopea ja melko pinnallinen keskustelu jostakin ajankohtaisesta aiheesta (edellä oleva ”asiaviihteen” määritelmä on minun, ei Kahilan).

MTV sai oman kanavan ja tykitti täysillä sekä koti- että ulkomaista viihdettä. Yleisradion voimavaroja söi kahden kanavan (TV1 ja TV2) kilpailu, ja jo 1980-luvun puolessavälissä viihdettä tulvi joka tuutista enemmän kuin katsojat ehtivät nähdä. Oli Dallas ja Dynastia, oli useita kotimaisia sarjoja, ja vanhoilla Suomi-filmeilläkin oli vankka, joskin ikääntyvä, kannattajakuntansa.

Sähköisen median sisäpiirikuvaus

 Jossakin näillä tienoilla eli siis 1980-luvusta kertoessaan muistelijan ote alkaa ikään kuin lipsua. Hän selostaa kyllä yksityiskohtaisesti erinäisten viihdeohjelmien tekoprosesseja ja niihin sisältyviä hauskoja anekdootteja sekä luettelee mukana olleet henkilöt, mutta asioiden analysointi jää hyvin vähälle. Aiemmin sitä on sentään jossakin määrin esiintynyt, vaikka teos onkin ennen kaikkea kertomus Heikki Kahilan työstä ja elämästä. Pääosin työstä – yksityisen minänsä kertoja panee piiloon jo 1960-luvun alussa. Lukija saa tietää Kahilan vapaa-ajasta ainoastaan sen, että hän on asunut alkuaikoina alivuokralaisena Töölössä, ottanut uutistenlukijavuosinaan puheopetusta ja viihdetoimituksessa työskennellessään tanssitunteja.

Paritanssi-innostus poiki pari ohjelmasarjaa, Tanssit Stadissa ja Vadelmakallion iltamat. Ne olivat YLE:n vastaiskuja MTV:n lähettämälle, Heikki Hietamiehen juontamalle Lauantaitanssit-ohjelmalle, jota kansa jaksoi katsoa miltei 15 vuoden ajan. Tanssin parissa Kahila tapasi nykyisen vaimonsakin; sitä ennen hän oli ”antanut ihmissuhteittensa rämettyä” eläessään ”tanssintäyteistä viihdetuottajan elämää”.

No, yksityiselämän selostaminen ei tämän tyyppisessä kirjassa olisi tarpeenkaan, mutta työelämänäkökulman kapeus jäi harmittamaan. Mikä mainio tilaisuus kirjoittajalla olisi ollut sitoa oma uransa Yleisradion loputtomiin organisaatiouudistuksiin sekä yhtiön sisäisiin ja sen ympärillä käytyihin ulkoisiin poliittisiin kahinoihin! Nyt niihin viitataan vain ohimennen: siinä missä viihdetoimituksessa hetkittäin hiukan kinasteltiin maailmankatsomuksellisista kysymyksistä, tv-teatterissa käytiin kiihkopoliittista ilmiriitaa. Se suorastaan hankaloitti työntekoa, kun osaavia ihmisiä syrjittiin poliittisista syistä.

Viime vuonna ilmestynyt Päivi Istalan muistelmateos Ristivetoa antoi Ylen viime vuosikymmenten ilmapiiristä paljon moni-ilmeisemmän, jos kohta myös raadollisemman kuvan. Mutta ehkä viihdetoimitus eli omassa pienessä hilirimpsis-kuplassaan eikä juuri vilkuillut, mitä maailmalla tai edes muualla Pasilanmäellä tapahtui?

Sähköisen median sisäpiirikuvauksena kirja puoltaa paikkaansa. Anekdootteja tulvii, teeveestä tuttuja nimiä ja muita julkkiksia riittää. Mutta kun vuosilukuja puuttuu, kronologia heittää hetkittäin ja osaan viihteentekijöiden nimistä on lipsahtanut oikeinkirjoitusvirheitä, teos on kaikessa hauskuudessaankin vain yhden ihmisen tarina siitä, miten aivan tavallisesta pikkukaupungin pojasta tuli koko Suomen tuntema tv-legenda, joka tunnettiin sekä nimestä, naamasta että äänestä.