Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Henri Biaudet’n ja Liisi Karttusen tieteellinen toiminta ja akateeminen ura

Elise Garritzenin väitöskirja paikkaa merkittävää aukkoa suomalaisen historiantutkimuksen historiassa. Henri Biaudet'n johtaman Vatikaanin arkiston ja muiden Euroopan katolisten arkistojen antia 1500-luvun historiantutkimukselle valottaneen suomalaisen tutkimusryhmän tieteellinen toiminta on jäänyt kohtuuttoman vähälle huomiolle niin omana aikana kuin myöhemmässä suomalaisessa historiografiassakin. Käsillä oleva tutkimus korjaa tämän ongelman varsin perusteellisesti ja ansiokkaasti.

Garritzen, Elise: Lähteiden lumoamat. Henry Biaudet, Liisi Karttunen ja suomalainen historiantutkimus Roomassa 1900-luvun alussa. SKS, 2011. 373 sivua. ISBN 978-952-222-249-7.

Elise Garritzenin väitöskirja kuuluu niihin teoksiin, joilla on ollut pitkän aikaa niin sanottu sosiaalinen tilaus. Olen kuullut useaan otteeseen esitettävän, että Henry Biaudet’n johtaman, pompöösillä nimellä La mission historique finlandaise à Rome tunnetun tutkimusprojektin historia pitäisi selvittää kunnolla. Yleensä kiinnostuksen syynä on ollut se, että Biaudet’n projektia on totuttu pitämään eräänlaisena Suomen Rooman Instituutin Villa Lanten varhaisvaiheena, tai vähintäänkin Lanten esihistoriana.

Käsillä oleva tutkimus täyttää ainakin osittain tämän niin monen tahon ääneen lausuman hartaan toiveen, se nimittäin on kohtuullisen tyhjentävä historiografinen esitys Biaudet’n ja hänen projektinsa tutkijoiden tieteellisistä aikaansaannoksista ja niiden vastaanotosta niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Samaan hengenvetoon voidaan todeta, että kirjaa ei, onneksi, ole tehty edellä mainitusta Villa Lante – näkökulmasta, vaan tutkimus on puhtaan historiografinen. Garritzen on järkevästi rajannut työstään ulkopuolelle Biaudet’n tutkimusryhmän seikkailut Roomassa varsinaisen tutkimustyön ulkopuolella sekä ylipäätään heidän suhteensa ikuiseen kaupunkiin. Tämä puoli Biaudet’n, Karttusen ja heidän kollaboratööriensä Rooman vuosista jää myöhemmän tutkimuksen selvitettäväksi.

Garritzenin teos analysoi perusteellisesti Biaudet’n ja hänen avustajiensa, sillä enemmän he olivat avustajia kuin itsenäisiä tutkijoita, tieteellisen toiminnan vahvuudet ja heikkoudet. Lopputulemana on, että osa työryhmän tuotoksista oli ajallisesti kestävää ja myös kansainvälisesti positiivisen vastaanoton saanutta. Erityisesti Biaudet’n itsensä (ensimmäinen osa vuoteen 1648) ja Liisi Karttusen nimissä (toinen osa, vuodet 1650–1800) julkaistut hakuteokset Les nunciatures apostoliques permanentes ovat edelleen käyttökelpoisia, elleivät jopa ohittamattomia Uuden ajan alun Euroopan poliittista historiaa tutkiville. Samaa arviota ei voi esittää kovin monesta myöhemmästäkään suomalaisesta yleisen historian alaan kuuluvasta tutkimuksesta. Silti Biaudet’n ja Karttusen tieteellinen toiminta on jopa suomalaisen historiankirjoituksen historiaa käsittelevässä yleisesityksessä jäänyt huomiotta tai ymmärretty perusteellisesti väärin, kuten Garritzen varovaisen ivallisesti osoittaa (s. 12, viite 4).

Kansainvälinen huomio, joka pääosin oli positiivista, ei riittänyt Henry Biaudet’lle, jolle Garritzenin tulkinnan mukaan oli nimenomaan tärkeätä saada työlleen tunnustusta Suomessa, ja ennen muuta suomalaisessa akateemisessa maailmassa. Tätä tunnustusta vuosisadan alun Suomessa jaettiin niin Biaudet’lle kuin muillekin tutkijoille enemmän poliittisin kuin akateemisin perustein. Biaudet’n kohtaloksi tuli joutua ruotsinkielisen yliopistoestablishmentin syrjimäksi, eivätkä kaikki suomenkielisetkään aina ymmärtäneet hänen kansainvälistä tutkimusotettaan. Se kun oli usein mahdotonta soveltaa perinteiseen kansallisten tieteiden sabluunaan.

Biaudet’n vastoinkäymisistä lukiessa ei ammattitutkija voi välttyä lukuisilta deja vù – elämyksiltä. Rahaa ja virkoja jaettiin (kieli)poliittisin, ei tieteellisin perustein ja akateemisia ansioita enemmän painoivat suhteet ja hyvä veli -verkostot. Jos jokin on muuttunut, on hyvä veli – organisaatioiden rinnalle, ellei jopa ohi noussut hyvä sisar – verkostojen vaikutus. Toisaalta, tuttua nykypäivästä on myös Biaudet’n paranoidinen suhtautuminen, jossa juonitteluja ja salaliittoja nähtiin myös siellä, missä niitä ei välttämättä todellisuudessa ollut.

Yksi Garritzenin työn suurista ansioista on 1900-luvun akateemisen elämän meritoitumis- ja uralla etenemisjärjestelmän perusteellinen tutkimus käyttämällä Biaudet’n ja hänen työryhmänsä jäsenten väitöskirjoja, apurahojen ja virkojen hakuprosesseja esimerkkeinä, joita peilataan laajempaa kokonaiskuvaa vastaan. Garritzen osoittaa, ettei Biaudet’n ja hänen apulaistensa kohtelu, vaikka se tylyä välillä olikin, poikennut ajan yleisistä konventioista. Viime vuosisadan alun Helsingin yliopistossa kukaan ei voinut olla varma väitöskirjansa läpimenosta – työn laadusta riippumatta.  Garritzen osoittaa kiistattomasti, ettei Biaudet’n kohtelu ollut tavanomaista huonompaa, päinvastoin, huomioon ottaen ajan painotuksen kansallisiin tieteisiin La mission historique finlandaise à Rome nautti yllättävän hyvää rahoitusta ja sen julkaisutoimintaa tuettiin kiitettävästi.

Garritzenin väitöskirja ansaitsee erityistä kiitosta tinkimättömästä työetiikasta. Tekijä ei ole jättänyt montaakaan kiveä kääntämättä kontekstuoidessaan Biaudet’n työryhmän tieteellisen toiminnan sekä suomalais-pohjoismaisessa että laajemmassa (Vatikaanin lähdemateriaalien) kansainvälisen tutkimuksen kontekstissa. Garritzenin lähdepohja ja lukeneisuus ovat todella vakuuttavia ja ilahduttavaa on myös se, että kirjaa myös lukee mielellään. Se on kirjoitettu hyvällä asiaproosalla ja riittävän myötäelävästi sortumatta kuitenkaan liialliseen tutkimuskohteiden glorifiointiin. Garritzenin väitöskirja on laadukasta perustutkimusta, ei Biaudet’n ja Karttusen hagiografiaa, johon sortuminen olisi ollut olosuhteet huomioon ottaen kovin helppoa.

Eräs kirjan kiinnostavimmista elementeistä koskee Biaudet’n riitoja suomalaisten ja erityisesti ruotsalaisten kollegoiden kanssa siitä, kuinka Ruotsin 1500-luvun hallitsijoiden, erityisesti Juhana III:n politiikkaa tulisi tulkita ja millä lähteillä. Biaudet’n käsityksen mukaan Ruotsin 1500-luvun poliittista historiaa voidaan tutkia ainoastaan laajemmissa kansainvälisissä yhteyksissä ja huomioiden katolisen kirkon merkitys toimijana ja sitä kautta nojautuen myös, ellei ensisijaisesti, katolisista arkistoista ja erityisesti Vatikaanin arkistosta löytyvät lähteet. Ruotsissa ja myös Suomessa vallalla on ollut ajattelu, jossa lähteiden suhteen ei kannata lähteä merta tai ainakaan Tukholmaa edemmäs kalaan. Mielenkiintoista on, että samaan asetelmaan Ruotsissa törmättiin uudelleen vuonna 1997 Mikael Nymanin reformaatiokautta katolisesta näkökulmasta luodanneen tutkimuksen Förlorarnas historia ilmestymisen myötä alkaneessa oppiriidassa.

Garritzenin tutkimus on siis kokonaisvaltaisesti arvioiden laatutyötä niin metodisesti, lähdepohjaltaan kuin luettavuudenkin suhteen. Jotakin pientä narisemisen aihetta siitä kuitenkin löytyy. Osin huomautukseni ovat objektiivisia tai asiallisia, osin ne ovat subjektiivisia mielipidekysymyksiä.

Huomioon ottaen Garritzenin jopa pedanttiseksi luonnehdittavissa olevan tarkkuuden lähteiden ja tutkimuskirjallisuuden etsimisessä tuntuu hieman omituiselta, ettei hän ole hyödyntänyt lainkaan V. Palosuon teosta: La dottoressa. Liisi Karttunen Roomassa 1907–1944 (Helsinki, 1991). On tietenkin totta, ettei teoksella ole merkittävää tieteellistä arvoa ja sen painopiste on kaikessa muussa kuin Karttusen tutkimustoiminnassa, mutta toisaalta, se on yksi harvoista Biaudet’n tutkimusryhmän jäsenistä kirjoitetuista teoksista ja olisi siten vähintäänkin ansainnut tulla mainituksi.

Kun väitöskirja käsittelee historiografiaa, on ymmärrettävää, että sen avulla paikkaansa tiedeyhteisön sisällä paaluttava nuori tutkija joutuu olemaan erityisen tarkka osoittaessaan teoreettista asiansa hallintaa ja lukeneisuuttaan. Toisinaan Garritzenin ekskursiot hänen mielestään paralleelitapauksiin muualla eurooppalaisessa historiografiassa, tai historiografian teoreettiseen puoleen liittyvät viittaukset tuntuvat joko kaukaa haetuilta tai hieman väkisin päälle liimatuilta. Tämä, kuten sanottua, on kuitenkin väitöskirjassa ymmärrettävää itsesuojelua. On helppoa tulla leimatuksi epätieteelliseksi tai deskriptiiviseksi.

Tutkimuksen dispositio tuntuu alkupuolella hieman oudolta. Ensimmäisessä pääluvussa Garritzen kuvaa perusteellisesti vuosisadan vaihteen Vatikaanin arkistoa tutkimusympäristönä nojaten suurelta osin Biaudet’n henkilökohtaisiin kokemuksiin ja pitäen lähtökohtana hänen näkökulmaansa. Tämän, jo pitkälle Biaudet’n henkilöön pureutuvan luvun jälkeen Garritzen palaa takaisin lähtöruutuun ja alkaa esitellä päähenkilönsä nuoruutta ja uraa ennen tutkijaksi ryhtymistä. Kronologisesti loogista olisi ollut lähteä liikkeelle Biaudet’n varhaisvuosista ja edetä sitä kautta hänen tutkimuksiinsa Vatikaanissa. Arkiston avautumisen ja eurooppalaisen tutkimus- ja lähdejulkaisutoiminnan olisi voinut esitellä toki ensin, mutta puhtaasti yleisellä tasolla.

Henkilökohtaisesti olisin mielelläni nähnyt hieman enemmän huomiota osoitettavan Biaudet’n ja Karttusen tieteellisen toiminnan myöhemmälle arvottamiselle suomalaisessa historiankirjoituksen historiassa ja tutkimuksessa. Ymmärrän kyllä, että työn rajaamisen kannalta tämä olisi ollut ongelmallista. Kenties Garritzen voisi harkita asiaan palaamista vaikkapa pidemmän artikkelin merkeissä? Näkisin mielenkiintoisena esimerkiksi vertailun eräiden muiden samankaltaisen taustan omaavien suomalaishistorioitsijoiden ja Biaudet/Karttunen tandemin välillä.

Esimerkiksi Jarl Gallénin tunnettavuudelle ja jälkimaineelle keskittyminen kansallisten kysymysten ohella liian yleiseurooppalaisiin aiheisiin, vahva oikeistolaisuus ja katolisuus olivat melko tuhoisa yhdistelmä. Gallén ja Biaudet olivat monessa suhteessa (katolisuus, kansainvälisyys, laaja kielitaito jne.) hyvin samankaltaisia ja oman aikansa suomalaisesta tiedemaailmasta poikkeavia ilmiöitä. Toki Gallénin ja Biaudet’n välillä oli yhtäläisyyksien lisäksi myös merkittäviä eroja. Vaikka Gallén oli myös tunnetumpi ulkomailla kuin Suomessa, kruunasi hän kuitenkin uransa professuuriin toisin kuin hakuprosessissa tylysti rannalle jätetty Biaudet.

Muutamasta kriittisestä huomiosta ja ehdotuksesta ei lukijan pidä vetää väärää johtopäätöstä. Korostettakoon vielä, että pidän Garritzenin tutkimusta varsin lupauksia herättävänä ja jään odottamaan tekijän varovasti lupailemaa elämäkertaa Liisi Karttusesta – joka todella on sen ansainnut.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *