Fysiikalla on tieteenalana tunnetusti pitkä historia: fysikaalisten ilmiöiden tutkimus erotettiin omaksi kokonaisuudekseen jo antiikin aikana, mutta varsinainen klassiseksi fysiikaksi kutsuttu tiede kehittyi Newtonin keskeisten keksintöjen myötä. Sen perimmäinen jako mekaniikkaan, äänioppiin, lämpöoppiin, valo-oppiin ja sähköoppiin muotoutui 1800-luvun lopulle tultaessa. Tuolloin fysiikka oli saavuttanut jo sellaisen täydellisyyden, että moni sen piirissä toiminut tieteenharjoittaja uskoi ihmisellä olevan hallussaan kaikki luonnon salaisuuksien avaimet. Sähkömagnetismi ja optiikka muodostivat ehjän kokonaisuuden, ja toisaalta lämpö- ja ääni-ilmiöt, nestemäisten ja kaasumaisten fluidien virtaus sekä jäykkien kappaleiden tasapaino ja liike kyettiin selittämään Newtonin mekaniikan avulla.

Kuva: Sir Isaac Newton

Klassinen ja moderni fysiikka

Tätä onnen tunnetta kesti kuitenkin vain hetken, sillä jo 1800-luvun lopulla alkoi esiintyä yksittäisiä merkkejä siitä, että fysiikan saavuttama täydellisyyden tila ei olisikaan pysyvä. Lyhyen ajan kuluessa vuosisadan vaihteen ympärillä, kaikkiaan noin kymmenen tai viidentoista vuoden aikana tehtiin nopeasti niin käänteentekeviä uusia havaintoja, että voitiin puhua jopa fysiikan vallankumouksesta. Vaikka klassisen fysiikan oppirakennelma säilyi ennallaan – sitä voidaan pitää yhä jonkinlaisena runkona perusopetukselle – löydettiin modernin fysiikan piirissä nopeasti uusia ilmiöitä kuten röntgensäteet, radioaktiivisuus, elektronit ja kvanttioletus. Varsinkin atomin käsite sai uudenlaisen sisällön: aikaisemmin atomi oli ollut fysikaalisia säännönmukaisuuksia havainnollisesti selvittävä hypoteesi, mutta nyt sen ymmärrettiin koostuvan pienemmistä alkeishiukkasista ja muodostavan perustan aalto-hiukkasdualismin kaltaisille uusille ideoille.

Kuva: Carlo Rovelli

Rovelli aloittaa fysiikkaa koskevan kehityskertomuksen tästä murroksesta. Teos ei sisällä kovin laajoja tieteenhistoriallisia yksityiskohtia varhaisista ajoista, vaan esittelee moderniksi fysiikaksi kutsutun laajan tieteenalan keskeiset keksinnöt Albert Einsteinin yleisestä suhteellisuusteoriasta kvantti- ja alkeishiukkasfysiikkaan, moderniin kosmologiaan sekä lämpöopin piirissä tehtyihin viimeaikaisiin löydöksiin. Lisäksi työ sisältää huomioita kvanttipainovoimasta ja sen meneillään olevista yrityksistä kehitellä synteesi 1900-luvun tärkeimmistä keksinnöistä. Tässä on aiheita yhteen tietokirjaan riittävästi, mutta Rovellin teoksen ongelmaksi koituu lähinnä käsittelyn yleisluontoisuus. Monia kiistakysymyksiä olisi ollut syytä avata hieman tarkemmin. Meillä esimerkiksi Kari Enqvist on esitellyt modernin fysiikan viimeaikaisia keksintöjä Rovellia monipuolisemmin muun muassa teoksessaan Ensimmäinen sekunti: Silminnäkijän kertomus (WSOY, 2014).

Kvanttihyppyjä ja standardimallin kritiikkiä

Rovellin teoksen avaa luku ”Kaikkein kaunein teoria”, joka sisältää lähinnä perustiedot Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian historiasta höystettynä Rovellin omakohtaisilla muistoilla siitä, kuinka hän alkoi vähitellen ymmärtää sen keskeisiä teesejä nuorena opiskelijana Calabriassa. Modernin fysiikan uudempiin ongelmiin päästään varsinaisesti toisessa luvussa, otsikoltaan ”Kvantit”, jossa Rovelli nostaa ensimmäisen kerran esiin suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan yhdistämisen ongelmallisuuden. Perustana on Niels Bohrin esittämä kvanttimekaaninen teoria, joka auttoi ymmärtämään, että atomin elektronin energia voi saada vain tiettyjä arvoja samaan tapaan kuin valon energia. Elektronit voivat hyppiä atomin elektronikuorelta toiselle määrätyn voiman avulla, säteilemällä tai absorboimalla fotonin. Kvanttifysiikka on Rovellin ominta alaa ja varsinkin siihen liittyvät kysymykset Max Planckin mustan kappaleen säteilystä Werner Heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen nousevat teoksessa hyvin esiin.

Rakenteellisessa mielessä työn alkupuoliskon suurin ongelma on siinä, että teksti hyppää turhan rajusti luvun kaksi kvanttikehittelyistä luvun kolme kosmologishistoriallisiin selostuksiin. Luku kolme, lähinnä yksinkertaisista piirroksista koostuva ”Kosmoksen arkkitehtuuri” on kaiken kaikkiaan työn kevein osio eikä se tahdo istua kovin hyvin kvanttimekaniikan kokonaisuuteen. Luku tarjoaa katsauksen kosmologian yleisistä jäsentelyistä viimeisen parin tuhannen vuoden ajalta, mutta varsinaisen opillisen sisältönsä puolesta se on summittainen. Rovelli viittaa Anaksimandroksen, Aristoteleen, Parmenideen ja Pythagoraan kosmoskäsityksiin, mutta siirtyy sitten suhteellisen nopeasti Kopernikuksen kautta suoraan Hubble-avaruusteleskoopin keräämiin tuloksiin jättäen samalla Ptolemaioksen, Tycho Brahen ja muiden kehityksen kannalta keskeisten hahmojen kosmoskäsitykset huomiotta. Luku vaikuttaa jonkinlaiselta välisoitolta tai johdannolta, jonka paikka olisi ollut mieluummin teoksen alussa kuin puolivälissä.

Tämän jälkeen Rovelli palaa luvussa neljä ”Hiukkaset” alkeishiukkasfysiikan keskeisiin käsitteisiin ja teorioihin tutustuttaen lukijan kvarkkeihin, fotoneihin, gluoneihin, neutriinoihin ja bosoneihin. Luku sisältää jonkinlaisen selostuksen kvanttien ja kenttien välisestä vuorovaikutuksesta, mutta sen varsinainen ansio on nykyisin vielä suhteellisen laajaa suosiota fyysikoiden keskuudessa nauttivan standardimallin kritiikissä. Rovellin mukaan malli ”näyttää ainakin ensisilmäyksellä hajanaiselta ja kokoonkursitulta” (s. 44). Lisäksi

[s]e muodostuu useasta osasta ja yhtälöistä, jotka on yhdistetty ilman selvää järjestystä. Tietty määrä kenttiä (miksi juuri nämä?) on keskenään vuorovaikutuksessa määrättyjen voimien välityksellä (miksi juuri näiden voimien?), jotka tietyt vakiot määrittelevät (miksi niillä on juuri nämä arvot?) ja ne noudattavat tiettyjä symmetrioita (jälleen, miksi näitä?). Standardimalli on kaukana yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan yhtälöiden yksinkertaisuudesta.

Tapa, jolla standardimallin yhtälöt ennustavat maailmaa, on myös absurdin mutkikas. Suoraan käytettyinä yhtälöt tuottavat järjettömiä ennusteita, joissa jokainen laskettu tulos muodostuu äärettömän suureksi. Merkityksellisiä tuloksia saadakseen täytyy ajatella, että yhtälöön sijoitettavat arvot ovat itsessään äärettömän suuria, jotta ne tasapainottaisivat tulokset ja tekisivät niistä käyttökelpoisia. Tällaista mutkikasta, barokkimaista menettelyä kutsutaan teknisellä termillä renormalisaatioksi. Se toimii käytännössä, mutta jättää ikävän jälkimaun jokaiselle, joka kaipaa luonnolta yksinkertaisuutta. (s. 44–45.)

Näin on. Standardimalli on parhaimmillaan tutkittaessa aineellista maailmaa, mutta sen ongelma on siinä, ettei se kykene kuvaamaan täysin aukottomasti pimeää ainetta eikä painovoimaa sellaisena kuin yleinen suhteellisuusteoria sen ymmärtää. Standardimallin kritiikki on itsessään ansiokas, mutta itse mallin perustana olevat kenttäteoriat olisi ollut syytä esittää hieman täsmällisemmin. Nyt teos mainitsee ainoastaan nykyfysiikan lähtökohtana olevat Faradayn ja Maxwellin sähkömagneettiset kentät, muttei tarjoa todenmukaista kuvausta kvanttien ja kenttien vuorovaikutuksista. Faradayn ja Maxwellin keksinnöt kuuluvat klassisen ja modernin fysiikan murrosvaiheeseen. Standardimallin perustana olisi ollut syytä sanoa muutama sana ainakin Higgsin kentästä. Alkeishiukkasten suhteen Rovelli puolestaan jättää mainitsematta gravitonin, koska ei ilmeisesti laske sitä kuuluvaksi standardimallin bosoneihin. Alkeishiukkasten ja antiaineen ominaisuuksia valaisee tarkemmin esimerkiksi Sean Carrollin Maailmanlopun hiukkanen (Ursa, 2015).

Kuva: Nottingham Quantum Gravity Group

Suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan välillä vallitsevaa yhteensovittamisen ongelmaa Rovelli siirtyy käsittelemään varsinaisesti luvussa viisi ”Avaruuden jyväsiä”. Näiden teorioiden tarkastelu rinnakkain on siinä mielessä perusteltua, että kosmologia, astrofysiikka sekä muun muassa gravitaatioaaltojen ja mustien aukkojen tutkimus ovat nojanneet perinteisesti suhteellisuusteoriaan. Kvanttimekaniikka puolestaan on tarjonnut perustan atomi-, ydin-, alkeishiukkas- ja tiiviin aineen fysiikalle. Teorioiden välinen paradoksi syntyy siitä, että kumpikin teoria toimii hyvin, mutta niiden yhdistäminen on koitunut fyysikoille erityisen työlääksi eikä toimivaa synteesiä ainakaan vielä ole onnistuttu kehittämään. Ehdotuksia ratkaisuksi on enemmän kuin yksi, mutta Rovelli tyytyy esittelemään ainoastaan silmukkakvanttigravitaatioksi kutsutun teorian. Kyseinen oppi käyttää ainoastaan kvanttimekaniikkaan ja suhteellisuusteoriaan sisältyviä hypoteeseja ongelman selvittämiseen.

Rovelli kuvailee teoriaa suhteellisen kattavasti, mutta todenmukaisen kokonaiskäsityksen saamiseksi olisi ollut paikallaan, että hän olisi sanonut muutaman sanan silmukkakvanttigravitaation keskeisiksi kilpailijoiksi muodostuneista säieteorioista. Ehkä tähän yksipuolisuuteen on syynä se, että Rovelli on ollut itse 1990-luvun alkupuolella kehittämässä silmukkakvanttigravitaatiota yhdessä yhdysvaltalaisen fyysikon Lee Smolinin (s. 1955) kanssa. Ongelma suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan välillä nousi esiin jo 1900-luvun alussa heti kvanttimekaniikan läpimurron myötä ja esimerkiksi Einstein pyrki löytämään ratkaisun suhteellisuusteorian ja sähkömagneettisen voiman yhdistämiseksi. Tämän jälkeen monet fyysikot Wolfgang Paulista, Willis Lambista ja Paul Diracista Julian Schwingeriin, Sheldon Glashowiin ja Steven Weinbergiin kehittelivät perusteita sekä standardimallille että ensimmäisille kaiken teorioille. Säieteorioiden suhteen olisi ollut syytä mainita ainakin yhdysvaltalaisen fyysikon Edward Wittenin (s. 1951) kehittämä M-teoria sekä Harvardin yliopiston tutkijan, iranilais-yhdysvaltalaisen Cumrun Vafan (s. 1960) kehittämä F-teoria. Näitä ja muita vastaavia niin sanottuja supersäieteorioita (supersymmetrioita) on kehitelty 1980-luvulta lähtien, mutta niiden ennusteiden kokeellinen todentaminen on koitunut niin vaikeaksi, ettei yksikään ehdotus ole saanut toistaiseksi täydellistä hyväksyntää.

Tosiasiassa Rovellin ja Smolinin kehittämä teoria on yhtä kiistanalainen kuin kaikki muutkin standardimallin korjaamiseksi esitetyt ehdotukset. Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta tarjoaa tältä osin tieteen yleisistä kehityslinjoista turhan yksipuolisen ja silotellun kuvan. Teoksesta jää paikoin epäkriittinen maku, ikään kuin tekijä olisi valinnut aiheensa omien makumieltymystensä mukaan pyrkimättä objektiiviseen tai tasapuoliseen kuvaukseen fysiikan kehityksestä. Enqvistin mukaan standardimallin korjaamiseksi ehdotettujen teorioiden ongelma on siinä, että ne sumentuvat sekä ajan ja avaruuden käsitteet että yleiset syy-seuraussuhteet. Erilaiset säieteoriat ja silmukkakvanttigravitaatio ovat mielenkiintoisia ehdokkaita kaiken teoriaksi, mutta todellisuutta parhaiten selittävä oppi voi olla lopulta jokin täysin muu kuin nämä nyt ehdotetut. Yleistajuista tietoa säieteorioihin ja muihin standardimallin korvaaviin kehitelmiin liittyvistä ongelmista tarjoaa edellä mainitun Enqvistin työn lisäksi muun muassa Lawrence M. Kraussin äskettäin suomennettu Universumi tyhjyydestä: Miksi maailmassa on jotain tyhjyyden sijasta (Basam Books, 2013).

Kuva: Nasa/Caltec

Moderni fysiikka ja tietoisuuden ongelma

Katsotaan lopuksi Rovellin teoksen rakennetta hieman yleisemmin. Edellä mainituista ongelmista huolimatta työ on hienosti kirjoitettu ja suhteellisen yhtenäinen. Sen hienous on siinä, että se etenee johdonmukaisesti kahdella tasolla yleisestä erityiseen ja historiasta nykypäivään: ensinnäkin, se avaa temaattisesti perustellun kehityskulun aloittaen modernin tieteen keskeisistä keksinnöitä ja etenee tämän jälkeen kohti alkeishiukkasfysiikan uusimpia tuloksia. Tämä tarjoaa historiallisen perustan ymmärtää modernin fysiikan keskeisiä kehityslinjoja. Asiaa on luonnehdittu edellä. Varsinkin luvut yksi, kaksi, neljä ja viisi muodostavat jokseenkin johdonmukaisen kehityskertomuksen kvanttifysiikan saavutuksista 1900-luvun alusta näihin päiviin saakka. Toiseksi työssä hahmottuu implisiittisempi filosofinen kehys, joka alkaa maailmankaikkeuden keskeisistä mittasuhteista (suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikan perusteet) ja etenee kohti ihmisen asemaa ja itseymmärrystä tässä kokonaisuudessa.

Jälkimmäinen taso nousee näkyvämmin esiin teoksen loppupuolella. Työn kuudennessa, ”Todennäköisyys, aika ja mustien aukkojen lämpö” -nimeä kantavassa luvussa Rovelli eräässä mielessä palaa kvanttimekaniikan keskeisiin ongelmiin, mutta luo samalla suuntaviivoja tulevaan ja esittää jonkinlaisen synteesin modernin fysiikan tähänastisista saavutuksista. Luvun lähtökohdan muodostaa lämmön ongelma, jota voidaan pitää siinä mielessä kaikelle fysiikalle perustavana, että se liittyy sekä aineen olomuodon muutoksiin (termodynamiikka) että kvanttimekaniikan ennustamiin todennäköisyyksiin. Kysymys on varsinkin jälkimmäisen suhteen tänä päivänä huomionarvoinen, sillä se yhdistää sähkömagnetismin ja kvantti-ilmiöiden tutkimuksen tilastolliseen fysiikkaan ja johtaa samalla tutkimukselle huomattavia vaikeuksia tuottavaan ajan ongelman määrittelyyn, jossa ihmisen havaintokyvyllä on oma tärkeä sijansa. Rovellin sanoin:

Vaikka kokemuksemme ajan kulusta on elävä, se ei välttämättä edusta todellisuuden perimmäistä puolta. Mistä selkeä kokemuksemme ajan kulusta sitten tulee, ellei se ole perustavanlaatuinen?

Uskon, että vastaus piilee ajan ja lämmön syvässä yhteydessä. Menneen ja tulevan ero on havaittavissa vain, kun lämpöä siirtyy. Lämpö on sidoksissa todennäköisyyteen ja todennäköisyys on puolestaan sidoksissa siihen, ettei vuorovaikutuksemme muun maailman kanssa huomioi todellisuuden hienojakoisia yksityiskohtia. Ajan kulku perustuu siis fysiikkaan, mutta ei ole yhteydessä tarkkaan kuvaukseen asioista sellaisina kuin ne ovat. Se perustuu pikemminkin tilastollisuuteen ja termodynamiikkaan. Tässä saattaa piillä avain ajan arvoitukseen. ”Nykyhetkeä” ei ole olemassa objektiivisessa mielessä sen enempää kuin ”tässä” on olemassa objektiivisesti. Mikroskooppiset vuorovaikutukset maailmassa saavat aikaan ajallisia ilmiöitä järjestelmässä (esimerkiksi meissä itsessämme), joka on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa lukemattomien muuttujien välityksellä. (s. 72.)

Teesin mukaan yksilön muisti ja tietoisuus rakentuvat näille hienojakoisille vuorovaikutusmekanismeille. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kuvitteelliselle superherkästi aistivalle olennolle ei ole olemassa ajan kulkua samassa mielessä kuin ihmiselle. Kyseiselle olennolle maailmankaikkeus on yhtenäinen kappale menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Koska yksilön tietoisuus on rajoittunutta, muodostuu hänelle sitä vastoin helpommin jonkinlainen vaikutelma maailmassa tapahtuvista ajallisista muutoksista. Ajatus ajan kulusta kumpuaa hänen omasta rajoittuneesta näkökulmastaan. Näin gravitaatio, kvanttimaailma ja termodynamiikka muodostavat yhdessä vaikeaselkoisen vyyhdin, mutta sen keskeiset mekanismit ovat nykyfysiikalle vielä jokseenkin täysin hämärän peitossa. Esimerkiksi mustien aukkojen lämpösäteily on niin heikkoa, ettei kukaan ole toistaiseksi voinut havaita sitä.

Näihin vaikeaselkoisiin ongelmiin Rovelli palaa tarkemmin loppuluvussa ”Me” pohtimalla sitä, millaisena olemassaolomme näyttäytyy fysiikan kuvaileman epätavallisen maailmankuvan valossa. Lähtökohtaisesti vaikuttaa selvältä, että ihmisen olemassaolo saa täysin uuden muodon ja merkityksen sikäli kuin maailma on aineen ja avaruuden kvanttien muodostamaa katoavaista liikettä. Perustavaksi kysymykseksi nousee se, että mikäli ihminen koostuu maailmankaikkeuden tavoin kvanteista ja hiukkasista, kuten on syytä olettaa, mistä saavat alkunsa hänen henkilökohtaisen olemassaolonsa ja ainutlaatuisen minuutensa tunne mukaan lukien hänen arvostuksensa, tunteensa, toiveensa ja henkilökohtainen tietämyksensä.

Rovellin mukaan tämä kysymys muodostaa nykyisen luonnontieteen yhden keskeisimmistä ongelmista ja sen huomiotta jättäminen olisi olennaisen kieltämistä. Yksilö on merkittävä osa kokonaisuutta havainnoidessaan maailmaa ja muodostaessaan pienen osan sen tietovarannosta. Kysymys ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta on täysin avoin ja monista sen ratkaisuista keskustellaan parhaillaan sekä fysiikan että aivotutkimuksen saralla. Ongelman selvittäminen vaatii monitieteellistä lähestymistapaa, mutta se palkitsee siinä mielessä, että juuri kyseisellä alueella on odotettavissa tulevina vuosina huomattavaa edistystä. Esimerkiksi vasta vuonna 2014 valmistui ensimmäinen täydellinen (mesoskooppinen) ja yksityiskohtainen kartoitus nisäkkään aivojen rakenteesta. Neurotieteilijät käyvät parhaillaan keskustelua siitä, miten aivojen rakenteiden matemaattinen muoto voi vastata tietoisuudessa tapahtuvia kokemuksia.

Tämä puolestaan johtaa yleisempään ongelmaan ihmisen tietoisuuden rakenteesta ja tahdonvapaudesta. Lähtökohtaisesti kysymys on siitä, onko ihmisessä jokin tietty ominaisuus, joka jättää luonnon lainmukaisuudet huomiotta ja vapauttaa hänet poikkeamaan niistä ajattelunsa voimalla. Tällaista ominaisuutta ei ole syytä olettaa, sillä ihmisessä ei vaikuttaisi olevan mitään, mikä antaisi mahdollisuuden välttää luonnossa vallitsevat lainalaisuudet. Koko moderni luonnontiede fysiikasta kemiaan ja biologiasta neurotieteisiin on osoittanut, ettei ihminen poikkea lopulta millään muotoa luonnon perimmäisestä järjestyksestä. Kun yksilö väittää olevansa vapaa, tuo vapaus ei määräydy jostain hänen ulkopuolella olevasta tekijästä, vaan hänen aivoistaan. Vapaus ei tarkoita näin ollen sitä, että yksilön käytös ei olisi luonnon perustavien muotojen mukaista, vaan sitä, että hänen käytöstään sääntelevät hänen aivoissaan vaikuttavat luonnonlait. Esitettäköön asian valaisemiseksi vielä yksi lainaus Rovellilta:

Vapaa tahtomme määrittyy aivojemme miljardien neuronien välisistä nopeista ja monimutkaisista vuorovaikutuksista. Tahtomme on vapaa siinä määrin kuin nämä vuorovaikutukset sallivat. Tarkoittaako tämä, että tehdessäni päätöksen, se olen ”minä”, joka päättää? Tietenkin, koska olisi absurdia kysyä, voinko ”minä” tehdä jotain muuta, kuin mitä koko neuronijärjestelmäni on päättänyt. Nämä kaksi asiaa ovat sama, kuten alankomaalainen filosofi Baruch Spinoza hämmästyttävän selvästi ymmärsi 1600-luvulla. Ei ole olemassa ”minua” ja toisaalta ”aivojeni neuroneita”. Ne ovat sama asia. Yksilö on monimutkainen ja tiukasti integroitu prosessi. (s. 83.)

Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta on pienimuotoisuudestaan huolimatta sisällöltään monipuolinen kokonaisuus. Erityisen ilahtunut täytyy olla lopun tietoisuusongelman esiin nostamisesta, sillä se muodostaa perustavan tekijän sekä nykyiselle aivotutkimukselle että laajemmin biofysiikalle. Nämä tieteenalat eivät ole täysin irrallisia kvantti- ja alkeishiukkasfysiikasta. Fysiikalla on tunnetusti pitkä historia: jo antiikin aikana erotettiin ”kuollut luonto” ja ”elävä luonto” toisistaan. Klassinen fysiikka korosti ensin mainitun riippumatonta tieteenalakohtaista asemaa varsinkin Newtonin mekaniikasta lähtien. Rovellin työ osoittaa, että modernille fysiikalle rajan vetäminen kuolleen ja elävän luonnon välille ei ole kuitenkaan mielekäs tai merkittävä kysymys. Pikemminkin luonnon kokonaisuus muodostuu monisäikeisistä ilmiöistä ja sen perimmäisen luonteen selvittäminen vaatii perinteisten tieteenalarajojen ylittämistä ja täysin uudenlaista luovaa ajattelukykyä.

Rovellin työtä täytyy tervehtiä ilolla ennen kaikkea siksi, että se herättää kaikessa helppolukuisuudessaan ja vaatimattomuudessaan monia mielenkiintoisia ja syvällisiä kysymyksiä alkaen alkeishiukkasfysiikan keskeisistä ongelmista ja päätyen ihmisen asemaan monimutkaisen luonnon osana. Markku Sarimaan käännös on laadukas eikä sisällä asia- tai tyylivirheitä. En ole nähnyt (tai oikeastaan löytänyt IlSole 24 Ore -lehden kotisivuilta) alkuperäistekstejä enkä voi sanoa mitään niiden muodosta, mutta ainakin käännös toimii hyvin itsenäisenä tekstinä eikä vaadi laajoja erityistietoja fysiikasta ja sen historiasta. Rovellin kirjoituksia ei ehkä voi pitää luentoina sanan perimmäisessä mielessä, mutta ne tarjoavat omaperäisen puheenvuoron fysiikan viimeaikaisista saavutuksista ja todistavat samalla, että nykyisellä fysiikalla on edessään mielenkiintoiset tulevaisuudennäkymät.