Jean Sibelius (1865 – 1957) kuuluu harvoihin maailmankuuluihin suomalaisiin. Tämän tason mestarin elämä ja teokset tunnetaan ja tiedetään, kuten myös hänen kotinsa Ainola. Jean Sibeliuksen vaimon Aino Sibeliuksen (1871 – 1969) mukaan nimetty taiteilijakoti valmistui Järvenpäähän vuonna 1904. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kodin 100-vuotisjuhlan kunniaksi julkaissut teoksen Ainola, Jean ja Aino Sibeliuksen koti. Kirjan on toimittanut Liisa Suvikumpu.

Ainolasta on vuosikymmenien kuluessa kirjoitettu lukuisia lehtijuttuja ja kirja-artikkeleita, useita kirjojakin. Tuttuja juttuja ovat myös valokuvat Sibelius-perheen koti-idyllistä, Aino-vaimosta ja viidestä tyttärestä, joista kasvoi kauniita ja lahjakkaita, samoin Aino Sibeliuksen omasta Järnefelt-suvusta. Sibeliuksissa riittää kiinnostavuutta kannattelemaan tämän uudenkin kirjan toistamaa tarinaa. Jo kirjan kansikuva kertoo (lavastaa?) tutun idyllin. Keskellä on tukevahko herra – itse karismaattinen säveltäjänero, ja hieman sivummalla hänen muusansa: hoikka, jo harmaantunut Aino. Isän ja äidin väliin on sijoitettu tummiin pukeutunut vanhempi tytär ja tasapainoisesti toiselle puolelle vaaleisiin puetut pikkutytöt. Taustalla näkyy viehättävä huvilamainen talo ja koti. Täydellinen sommitelma! Tulee mieleen ruotsalaisten rakastama Ett hem: Carl ja Karin Larssonin Lilla Hyttnäs.

Ainola-kirjan kirjoittajista johtaja Juhani Kolehmainen, Tuusulanjärven taiteilijayhteisön perillisten edustaja, on sisäpiiriläinen ja kirjoittaa Ainolan taustoista tästä näkökulmasta. Professori Pekka Korvenmaan näkökulma puolestaan lähtee arkkitehti Lars Sonckin (1870 – 1956) piirtämästä Ainolan arkkitehtuurista. Korvenmaa kytkee Ainolan Sonckin muuhun kansallisromanttiseen ja art nouveau -tyyliseen villa-arkkitehtuuriin sekä aikakauden arkkitehtuuriin laajemminkin. Musiikkitoimittaja Vesa Sirén puolestaan kertoo Sibeliuksen Ainolassa kirjoittamista teoksista, niin päätöihin lukeutuvista suurista opuksista kuin myös perheen huoltajalle pakollisista pikkukappaleista. Toimittaja Suvisirkku Talas, Järnefelt-suvun kirjearkistojen tuntija, kirjoittaa Aino Sibeliuksen elämästä ja fil. yo Julia Donner hänen puutarhastaan. Ainon puutarhanhoito lähenteli ammattimaisuutta, mikä on tullut huomatuksi jo aiemmissa Ainola-kirjoissakin. Erityisesti tämä teksti liittyy viime vuosikymmenien feministiseen naisen nostamiseen suurmiehen rinnalle ja hänen erityisyytensä huomioon ottamiseen. Aino ei ollut vain muusa ja äiti ja herkän neron ja ulkopuolisen maailman välinen suodatin. Ainola-kirjan kirjoittajista monet ovat naisia. Taru Leppänen kirjoittaa tyttäristä, Irma Savolainen kodin esineistöstä, Elina Anttila taideteoksista, Irmeli Niemi Ainolasta museona ja Hilkka Helminen Ainolan vieraista. Ainola-teoksen tekstit kertovat siis kohteestaan useista eri näkökulmista. Ainolan taloutta hoitivat vuosikymmeniä samat uskolliset palvelijat. Ajan tavan mukaan säätyläiskotirouva Aino Sibelius ei tehnyt keittiötöitä. Perheessä oli myös lastenhoitaja. Keittäjättären ja lastenhoitaja-kotiapulaisen näkökulmat jäävät tästä Ainola-kirjasta kuitenkin puuttumaan.

Kirjan mustavalkoiseen kuvitukseen kuuluu paitsi perhevalokuvia, myös Ainolan kotiarkiston aarteita. Mukana on joka kodin vakiotavaraa: kirjeitä, laskuja, kuitteja, käyntikortteja, lasten piirustuksia, jopa huoneiden sisustusten ja kalusteiden luonnoksia (isäntäparin sekä myös heidän vävynsä Aulis Blomstedtin tekemiä), mutta myös Ainola-kodin erityisyyden tuottamia muistoja kuten partituureja, nuotteja ja kuuluisan isän kuuluisine kavereineen tekemiä ravintolalaskuja.

Kirjan graafinen suunnittelu on miellyttävän rauhallinen. Luettavaksi mukavankokoinen teos on kuin osa sitä idylliä, johon olemme Ainola-kuvauksissa tottuneet. Teos on lähdeviittein varustettu ja silläkin lailla tunnustaa "velkansa" aiemmille Ainola-teoksille, joista ensimmäisiä lienee Santeri Levaksen kirjoittama ja valokuvaama kirja vuodelta 1945. Uusin Ainola-kirja ei esittele vain Ainolan alkuperäistä asua ja elämää, vaan dokumentoi myös eri aikoina tapahtuneita muutoksia. Ruotsin ja englannin kielen mukaan otto laajentaa kirjan käyttöarvoa: se on oiva ja sivistynyt Suomi-lahja maailmalle. Vaikka Ainola-kirja ei toisikaan esiin mitään mullistavaa uutta, se on silti kokonaisuutena uusi, ja uudet kirjoittajat tuovat teokseen uusiakin näkökulmia. Tämän tapaista Suomen valtion omistamaa kansallisomaisuutta on syytä yhä uudestaan tuoda yleiseen tietoon.