Kirjoittajien tavoitteena on ollut julkaista sekä korkeakouluopiskelijoiden että varhaiskasvatuksen ammattilaisten käyttöön teos, joka mahdollisimman monipuolisesti käsittelisi lapsen kasvua ja oppimista, ja samalla ottaisi kantaa ajankohtaiseen keskusteluun. Tämän lisäksi pyrkimyksenä on ollut korostaa laadukkaan varhaiskasvatuksen ja erityisesti pedagogiikan merkitystä jokapäiväisessä kasvatustyössä. Teos jakaantuu neljään osaan, jotka käsittelevät varhaiskasvatuksen lähtökohtia, lapsen oppimista ja kehitystä, yksilön ja ryhmän suhteita sekä oppimisympäristöjä käsitteleviä kokonaisuuksia. Jokainen osa sisältää keskimäärin viisi lukua. 

Suomalainen varhaiskasvatus menneessä, tulevassa ja kansainvälisessä kontekstissa

Ensimmäinen osa ”Varhaiskasvatuksen lähtökohtia” kokoaa yhteen suomalaisen varhaiskasvatuksen rakenteen niin opetussuunnitelmien kuin varhaiskasvatuslainkin kehyksessä. Erityisen oivallisena pidän lukua ”Opetussuunnitelma pedagogisena työvälineenä”, koska se onnistuu tuomaan esille pohjoismaalaisen, sosiaalipedagogiseen malliin ankkuroituvan, sekä anglosaksisen opetussuunnitelmaperinteen erot varsin kansantajuisesti. Samalla luvussa pohditaan muun muassa sitä, millaisia arvoja ja toiminnan periaatteita nyt voimassaolevissa opetussuunnitelmissa on. Esiin nostetaan erityisesti arviointi ja dokumentointi, jotka ainakin  Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet -asiakirjassa (2016) ovat uusia käsitteitä verrattuna aikaisempaan opetussuunnitelmaan. Lukijana jään kaipaamaan pidempää historiakatsausta siitä, miten suomalaisen varhaiskasvatuksen koko oleminen on muuttunut päivähoidosta tavoitteelliseksi ja suunnitelmalliseksi educare-kokonaisuudeksi. Lisäksi varhaiskasvatustieteen asemasta ja itsenäisyydestä tieteenalojen kentällä olisi mielellään lukenut lisääkin.

Luku ”Moninaiset perheet ja varhaiskasvatus” on hyvä muistutus siitä, miten yhteiskunnassamme vanhemmilla on ensisijainen kasvatusvastuu, mutta jota jakamassa ja tukemassa ovat varhaiskasvattajat. Varhaiskasvattajien ja vanhempien yhteistyötä korostetaan varhaiskasvatusta ohjaavassa valtakunnallisessa Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2016). Asiakirjan mukaan lasten vanhemmilla on oikeus osallistua lapsensa varhaiskasvatuksen suunnitteluun ja arviointiin monella eri tavalla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että päiväkodit järjestävät vanhemmille erilaisia tilaisuuksia, kuten vanhempainiltoja ja avointen ovien päiviä. Usein vanhempien toivotaan osallistuvan myös päiväkodeissa järjestettyihin juhliin ja retkiin. Vanhemmat ovat myös niitä, jotka pystyvät kertomaan lapsestaan kotiympäristössä ja arjesta läheisten ihmisten seurassa. Tämä puolestaan antaa varhaiskasvattajille arvokasta tietoa lapsen kehityksestä, kiinnostuksen kohteista sekä ystäväpiiristä. Luvun yksi keskeisimmistä sanomista onkin, että päiväkoti ei ole paikka, jonne lapsi laitetaan ”talteen” laulamaan ja leikkimään vanhempien työpäivän ajaksi. Päiväkotia voi kutsua eräänlaiseksi kohtaamispaikaksi, jossa varhaiskasvattajien velvollisuus on suhtautua jokaisen lapsen vanhempaan tasavertaisena ”kasvatuskumppanina”. 

Vuorovaikutuksen merkityksestä

Teoksen toinen osa käsittelee pienen lapsen oppimista. Luvussa ”Kulttuurihistoriallinen lähestymistapa” tarkastellaan lapsen oppimista ja kehitystä Vygotskyn kehitysteorian näkökulmasta. Varhaiskasvatuksen opiskelijoille teoria on tuttu, mutta tässäkin teoksessa turhan raskassoutuisesti avattu. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että Vygotskyn teoriaa olisi tarkasteltu vertaamalla sitä esimerkiksi Piaget’n näkemyksiin. Toisaalta kehitysteorian ja käytännön kasvatustyön suhdetta havainnollistettiin hienosti tekstiin liitetyllä kuvauksella lasten käymästä lukuhetkestä.

Kuva: Lev Vygotsky (1896-1934).

Pari vuotta sitten julkisuudessa käytiin keskustelua siitä, miten suomalaisten lasten kielenkehitys oli hidastunut. Syyksi arveltiin muun muassa sitä, että vanhemmat eivät enää puhu lapsilleen yhtä paljon kuin ennen, eivätkä myöskään lue esimerkiksi satu- tai lorukirjoja. Luvussa ”Lapsen varhainen kehitys kommunikaation, vuorovaikutussuhteiden ja leikin näkökulmasta” tuodaan esille, miten moninaisissa suhteissa ja toiminnoissa lapsi kehittyy. Erityisen hyvänä pidän kappaleita ”Sosioemotionaalinen kehitys” ja ”Leikki”, jotka sopivat luettavaksi kenelle tahansa. Ytimekkäästi ja varsin tiiviisti kirjoitetut asiakuvaukset lapsen vuorovaikutustaidoista ja niiden kehittymisestä avaavat varmasti asiaan perehtymättömänkin lukijan silmät. Luku on myös hyvä muistutus esimerkiksi vanhemmille ja muulle lapsen lähipiirille siitä, mikä valtava merkitys lapsen kieli- ja vuorovaikutustaidoille sekä esimerkiksi itsetunnon kehitykselle on se, että lapselle mahdollistetaan monenlaisia osallistumisen muotoja, ja että lapsi pääsee ilmaisemaan itseään turvalliseksi ja hyväksyväksi kokemassaan ympäristössä.

Luvut 9 ”Kasvattaja lasten kehityksen ja oppimisen tukijana” sekä 10 ”Leikki yhdistää lapsia ja aikuisia” tuovat esille lapsuuden kasvun kausia. Tulevana lastentarhanopettajana koen, että luvuissa sivutaan myös lastentarhanopettajan ammattietiikkaa: lapsen yksilöllinen kohtaaminen, lapsen tunteminen sekä pedagogisesti tarkoituksenmukaisen toiminnan suunnittelu ja toteutus vaativat herkkyyttä sekä taitoa kriittisesti tarkastella omaa opettajuutta. Lisäksi tarvitaan moniammatilliseen yhteistyöhön sitoutumista sekä vuorovaikutusvastuun jakamista työyhteisössä. Luku 9 tuo esille myös sen, millaisia erilaisia opettamisen ja kohtaamisen tyylejä lastentarhanopettajilla on ja miten yksilöllisen kohtaamisen lisäksi on huomioitava lapsiryhmä kokonaisuudessaan. Mikä olennaisinta; päiväkodissa jokainen, ohikiitävältäkin tuntuva hetki on kasvatuksellisesti arvokas. Leikin merkityksestä lapsen kasvulle kirjoitetaan luvussa 10, johon suosittelen jokaisen lastentarhanopettajan tutustumaan.

Kuva: Siilitien lastentarha, Volker von Bonin, 1965, Helsingin kaupunginmuseo. Kuvan käyttöoikeudet CC BY 4.0.

Minä ja muut

Kolmannen osan luvut käsittelevät aiheita, jotka liittyvät toisaalta yksilöllisyyteen ja toisaalta yhteisöllisyyteen. Huomionarvoisimmat asiat luvussa 11 ”Yhdenvertaisuus ja moninaisuus” ovat oppimisympäristöön liittyvät periaatteet turvallisuus, kunnioitus ja omastaan antaminen. Jaan kirjoittajan kanssa ajatuksen siitä, että opettajan yhtenä tärkeänä tehtävänä on varmistaa jokaiselle lapselle mahdollisuus ilmaista itseään. Samalla lapsi pitää kuitenkin velvoittaa myös kuuntelemaan ja kunnioittamaan toisten ajatuksia. Tässä voidaankin nähdä selkeä yhteys demokratiakasvatukseen, joka ainakin pohjoismaisissa varhaiskasvatustraditiossa on ollut vallitseva suuntaus. Samassa luvussa käsitellään ajankohtaista inklusiivista varhaiskasvatusta. Sinänsä tietopitoisen ja mielenkiintoisen kappaleen puutteena on se, että inklusiivista varhaiskasvatusta ei tarkastella tarpeeksi käytännön esimerkkejä hyödyntäen. Lisäksi olisin kaivannut kriittisempää näkökulmaa aiheeseen: onko inklusiivinen varhaiskasvatus tai inklusiivinen ajattelutapa kasvatustyössä ylipäätään vastaus eriarvoisuuden poistamiseen?

Luvut 12 ”Sukupuoli ja ikä” sekä 13 ”Kulttuurinen monimuotoisuus” puhuttelevat lukijaa ajankohtaisuudellaan. Tasaisin väliajoin julkisessa keskustelussa kuohahtavat aiheet tyttöjen ja poikien kasvatuksesta, ”tytöistä” ja ”pojista” puhumisesta päiväkodissa ja ylipäätään tyttöyden ja poikuuden tuottamisesta sanoissa, narratiiveissa ja symboleissa. Luvussa 12 kirjoittaja tuo esille varhaiskasvatuksen ohjaavat asiakirjat ja niissä esiintyvät periaatteet esimerkiksi sukupuolisensitiivisyydestä ja sukupuolirooleista esimerkiksi leikin näkökulmasta. Varmasti jokainen kasvatustyötä tehnyt huomaa aika ajoin, miten helposti pojille lähtökohtaisesti ehdotetaan esimerkiksi auto- ja junaleikkejä, ja pienryhmien muodostuksessa ei tarpeeksi usein sekoiteta tyttö- ja poikaporukoita keskenään. Samalla tavoin usein sukupuolille asetetaan erilaisia käyttäytymisodotuksia sen mukaan, onko kyseessä tyttö vai poika. Sukupuolitietoinen- ja sukupuolineutraalikasvatus jakavat mielipiteitä, ja siksi luku toimii hyvänä yleisluontoisena alustuksena aiheesta. Luvussa 13 pohditaan päiväkotien kulttuurista monimuotoisuutta. Kiinnostavia näkökulmia tarjonnut luku ei kuitenkaan vastaa lukijan kysymykseen siitä, miten käytännön työssä kulttuurien tasavertainen kohtaaminen toteutuu.

Luku 14 ”Eriarvoistuminen ja kamppailut omasta asemasta” käsittelee kiusaamista ja yksin jäämistä. Lasten puheenvuorojen avulla tarkastellaan muun muassa sitä, mitä eriarvoistuminen ja oma osaaminen lasten näkökulmasta voi olla, ja miltä osaamattomuus voi tuntua. Kiusaaminen käsitteenä ei ole yksiselitteinen; siihen usein liittyy erilaisia toiminnan tapoja. Jokainen kokee kiusaamisen eri tavalla, mutta huomionarvoista onkin se, että kiusaamiseen puututaan jo pienten lasten välisessä vuorovaikutuksessa. Yhteisestä toiminnasta pois putoaminen voi alkaa jo varhaiskasvatusiässä. Mitä se puolestaan tekee yksilön itsetunnolle ja rohkeudelle olla oma itsensä, onkin tärkeä kysymys. Päiväkodin lapsiryhmää ohjaavien ja opettavien aikuisten vastuulla on, että lapsi uskaltaa tulla kertomaan kiusaamisesta. Tätä ennen on lapsella oltava luottamus aikuiseen sekä kokemus siitä, että aikuinen toimii heidän parhaakseen. Luvussa korostuu myös keskustelun merkitys: lasten kanssa voi ja pitää puhua erilaisista asioista. Lapsilta löytyy sellaisia näkökulmia, ajatuksia ja viisautta, joita valitettavan harvoin otetaan huomioon.

Viimeinen osa käsittelee oppimisen erilaisia ympäristöjä sekä mediaa. Luvut 18 ”Lastenkulttuuri”, 19 ”Mediaympäristö” ja 20 Monilukutaito” kokoavat kaikki yhteen ajatuksia siitä, mitä lastenkulttuuri on ja mitä se pitää sisällään sekä sen, miten varhaiskasvatuksessa on mahdollista hyödyntää mediaa. Mediakasvatus itsessään ei ole ongelmatonta: luvussa 19 muistutetaankin, että esimerkiksi varhaiskasvattajien koulutus ei tällä hetkellä sisällä tarpeeksi TVT-osaamiseen keskittyviä kursseja. Kiinnostava kysymys on myös se, miten varhaiskasvattaja toimii sekä mediamaailman esille tuojana, että sen käytön rajoittajana. 

Kuva: Vironniemen päiväkodin opettajat esiintymässä harjakaisaiheisissa vappukarnevaaliasuissa salissa istuville lapsille, Eeva Rista 1982, Helsingin kaupunginmuseo. Kuvan käyttöoikeudet CC BY 4.0.

Valloitettu lukija

Valloittava varhaiskasvatus on kokonaisuudessaan ensiluokkainen teos ja tervetullut lisä monipuolisesti varhaiskasvatusta käsittelevään kirjallisuuteen. Ajankohtaisilla luvuilla teos toivottavasti saavuttaa laajan lukijakunnan, joka koostuu sekä alalla työskentelevistä, opiskelijoista sekä esimerkiksi lasten vanhemmista. Teos on pääpiirteittäin selkeä ja johdonmukainen; käytetyt käsitteet määritellään ja ne tuodaan luontevaksi osaksi tekstin kulkua. Teos sisältää toimivia ja eläviä katkelmia lasten välisistä keskusteluista, samoin kuin välähdyksiä juuri meneillään olevista tutkimuksista. Pääosin luvut ovat toistensa kanssa tasapainossa. Lisäksi hakemiston lisääminen teoksen loppuun on ollut viisas päätös. Näin teosta voi hyödyntää myös käsikirjana. Lukukokemus on kaikin puolin miellyttävä. Valloittava varhaiskasvatus toimii sekä tietokirjana, että oman opettajuuden pohtimista avaavana innoittajana.