Marita Husso on ollut yksi suomalaisen sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksen edelläkävijöistä. Suomessahan se, että väkivalta liittyisi sukupuoleen, ei ollut relevantti näkemys vielä kahdeksankymmenluvulla. Väkivaltatilastoistakin sukupuoli puuttui pitkään, ja elettiin siinä luulossa, että parisuhdeväkivalta on tässä maassa vähäisempää kuin muissa, vähemmän tasa-arvoisissa maissa. Nyt tilastot ja kvantitatiiviset tutkimukset kertovat, ettei näin ole, ja tutkimustakin on alettu rahoittaa. Tästä muutoksesta esimerkki on Marita Husson väitöskirja Parisuhdeväkivalta. Pahoinpideltyjen aika ja tila, joka kertoo aiheesta aineistonaan parisuhdeväkivallan kohteena olleiden naisten kertomukset. Aineisto on saatu 1995 järjestetystä Väkivallasta vapaaksi -kirjoituskilpailusta.

Naisiin kohdistuvasta väkivallasta on ollut viime vuosina paljon puhetta julkisuudessa ja se on alettu hahmottaa vakavana sosiaalisena ongelmana. Jopa Pirkka-lehdessä pohditaan aihetta ja sitä, miten asenteet ovat aiemmin olleet uhria syyllistäviä. Onko tieteellinen panos enää tarpeen, kun kansalaiset ovat niin valistuneita? Ehkäpä seuraava Aamulehdestä poimittu humoristiseksi tarkoitettu heitto valaisee asenneilmapiirin toista puolta:

Tangokuningatar Saija Varjus on ottanut kihlatultaan niin monta kertaa turpiinsa, että hän arvelee paskaämpärinsä täyttyvän jossain vaiheessa. Saijalta on kadonnut todellisuudentaju, hän hahmottaa väärin ympäristöään. Ei hänellä ole ämpäriä, vaan jättimäinen pohjaton paskakaivo. (Olli Helen, Aamulehti 17.2.2003 Nyt: Tästä puhutaan -palsta.)

Husso kertoo väitöskirjassaan väkivaltaa kokevien naisten kiinnittävän huomiota mediateksteihin väkivallasta. Mitä heille kertoo edellinen lainaus? Se kertoo vanhaa sanomaa: parisuhteessa tapahtuneesta väkivallasta pitää vaieta tai muuten häpeä lankeaa uhrin ja kertojan ylle. Yhtäältä voidaan keskustella väkivallasta ja korostaa, ettei uhria tulisi syyllistää, toisaalta taas vanhat tavat hahmottaa perheväkivaltaa, ovat vahvoja ja ”tosielämän tapaukset” helposti tulkitaan niiden kautta.

Kokemuksen ymmärtäminen ja siitä kertominen

Husso tuo kirjassaan esille sen, miten vaikeaa väkivallasta on puhua, ja miten huonosti muut ihmiset ymmärtävät väkivallan kohteeksi joutunutta. Väkivallan diskurssit ovat ennemminkin väkivallan kohdetta syyllistäviä ja ymmärrettäväksi asettuu väkivallan tekijä. Kuten eräs kokemuksestaan kirjoittanut nainen kertoo: ”Vuosia kuvittelin, että hän kärsi enemmän kuin minä mustelmista silmäkulmissani. Kuvittelin, että tuntemani häpeä oli vain kalpea heijastus hänen tuntemastaan. Nyt tiedän, että yksin minä häpesin ja yksin hänen häpeäänsä.” (s. 261). Helposti väkivallan tekijästä tulee se, jonka kärsimykseen eläydytään ja jota halutaan auttaa. Näinhän tilanteen voi hahmottaa jopa väkivallan uhri.

Pidän teoksen eräänä onnistuneimpana piirteenä sitä, että se avaa väkivallan uhrin kokemusta muillekin kuin kanssakokijoille. Kun naiset ovat saaneet kertoa tarinansa rauhassa, kenenkään vähättelemättä tai syyttämättä, kertomus vakuuttaa. Husson tapa tuoda tarinat esille ja tulkita niitä kutsuu lukijan eläytymään vaikeisiin kokemuksiin. Logiikat, jotka pitävät väkivallan uhria pihdeissään, eivät ole vieraita suhteellisen väkivallatonta elämää eläneillekään. Kokemusten irrationaalisuus avautuu rationaalisuudeksi annetuissa raameissa. Manipulointi on helppoa, kun sitä kannattelevat vahvat säännöt: parisuhteen sisäiset asiat ovat yksityisiä, omalle puolisolle tulee olla lojaali, ja lapselle on hyväksi, että hänellä on sekä isä että äiti.

Keskeinen juonne kirjassa on, että perheväkivallan kohteena oleminen näyttäytyykin irrationaalisena, jos sitä pohditaan sukupuolineutraalisti. Kysytään miksi lyöty ei lyö takaisin, miksi lyöty ei lähde – ja unohdetaan sukupuoleen liittyvät odotukset ja velvollisuudet, mahdollisesti myös erot fyysisessä voimassa. Lyötyjen naisten kokemuksen mukaan väkivalta raaistuu, jos siihen yrittää vastata. He myös kokevat, että heitä pidetään velvollisina perheen koossapitämisestä ja perheen julkisivun ylläpitämisestä, ei niinkään oman turvallisuutensa takaamisesta. Lyötyjen naisten kokemus voi olla lyöjän rajaamaa niin, että lyöjän näkemys asioiden tilasta muuttuu yhteiseksi; ”ulkopuoliset” näyttäytyvät yhteisinä vihollisina ja heidän mahdollinen huolensa uteliaisuutena.

Kirja osana keskusteluja

Usein puhe naisiin kohdistuvasta väkivallasta herättää kysymyksiä tyyliin: Mutta eivätkö naisetkin ole väkivaltaisia? Mikset tutki naisten väkivaltaa tai henkistä väkivaltaa? Näihin kysymyksiin Husso on tutkimusalueen pioneerina varmaan törmännyt, kuten muutkin alan tutkijat, ja näihin tekstistä löytyy ainakin piiloisia vastauksia. Kysymykset eivät kuvasta niinkään tiedonhalua vaan halua vaientaa se tieto, mitä juuri tästä asiasta mahdollisesti on olemassa ja löydettävissä. Naiset toki ovat väkivaltaisia, mutta huomattavasti vähemmässä määrin kuin miehet ja aiheuttavat huomattavasti vähemmän vammoja. Miehetkin harjoittavat henkistä väkivaltaa, eikä lyövä mies ole kykenemätön verbaaliseen piinaan.

Jos aihe itsessään on kiistelty, niin aiheen käsittelytapaankin kohdistuu erilaisia vaatimuksia. Ilmeisen tärkeä kysymys on se, esitetäänkö väkivaltaa kokeneet naiset uhreina vai selviytyjinä. Nämä naiset ovat toisaalta kokeneet väkivaltaa, joutuneet uhreiksi, toisaalta taas päässeet irti väkivaltaisesta suhteesta, selviytyneet. Pitääkö heidät luokitella jompaankumpaan luokkaan? Onko toinen luokitustapa parempi kuin toinen?

Husso ei halua tehdä näistä tarinoista vahvojen naisten selvitymistarinoita. Mielestäni myös Husson valitsema tapa tarkastella aineistoa kertomuksina menneistä kokemuksista eikä vain tästä hetkestä käsin konstruoituina tarinoina on perusteltu. Tapahtunut toki on jäsennetty uudelleen akuutista tilanteesta pääsemisen jälkeen, minkä kirjoittaja tuokin esille. Kirjassa on tuotu esille ajatus kokemusten kerrostuneisuudesta: kertojat ovat nyt selviytyjiä, mutta he kertovat myös kokemuksistaan ’uhreina’ ja ’uhriutujina’.

Eräs mahdollinen kritiikin kohde on uhrien keskinäinen samankaltaisuus – kuten myös tekijöiden. Onhan naisiin kohdistuvan väkivallan tutkimuksessa viime aikoina korostettu naisten moninaisuutta. Teos kuitenkin vakuuttaa siitä, että intiimiväkivallassa naiset ovat usein ”vain naisia”. Väkivallan tekijä kohtelee uhriaan naisena, ei niinkään yksilönä. Uhri saa turpiinsa siksi, että on nainen tai siksi ettei käyttäydy niin kuin naiselle sopii.

On todettava, että kovin paljon yllättävää ja uutta teos ei tuo keskusteluun, sillä Marita Husso on jo aiemmissa julkaistuissa artikkeleissaan tuonut julki väitöksen keskeiset väittämät. Nämä tulkinnat ovat kuitenkin aidosti tutkijan omaa panosta, eivät vain kansainvälisen keskustelun Suomeen siirtämistä. Artikkeleista tutut teemat myös syvenevät teoksessa, joten niistä lukeminen ei ole vain kertausta.

Kaikki esitellyt käsitteet tai analyysin välineet eivät nivoudu tekstiin aivan saumattomasti. Pieni irrallisuus vaivaa esimerkiksi huomiota diskursseista. Mutta keskeisimmät käsitteen tila ja aika toimivat ja teoksen punainen lanka keriytyy kauniisti niiden kautta. Tiloista tärkein on koti, josta tulee väkivallan myötä arvaamaton ja yhä pienemmäksi käyvä. Toisen mielialojen tarkkaileminen ja väkivallan merkkien ennakointi sekä väkivallan tekijän asettamat rajoitukset muuttavat kodin ahtaaksi ja ahdistavaksi paikaksi, joka kuitenkin suojaa ulkopuolisten (arvostelevilta) katseilta. Aikakäsitys taas muuttuu päivä kerrallaan selviämiseksi, kun raja elämän ja kuoleman välillä alkaa näyttää hauraalta.

Mitä tästä opimme?

Kirjan perusteella tulee selväksi se, että väkivallan syitä etsitään turhan hanakasti uhreista, heidän käyttäytymisestään ja olemuksestaan. Uhrien käytöksellä ei usein edes ole mitään tekemistä lyödyksi tulemisen kanssa ja uhrien leimaaminen uhrityypeiksi on lähinnä lisäloukkaus (tuttu koulukiusaamisyhteyksistä). Tekijöiden vastuullisuus on selvempi katuväkivallan ja tuntemattomien välisen väkivallan suhteen. Jostain syystä esimerkiksi sanan miekan sivallukset mielletään läheissuhteissa vakavammiksi ja nyrkein puhuminen vähemmän vakavaksi kuin muissa sosiaalisissa suhteissa.

Pidän teosta tällä hetkellä parhaana Suomessa julkaistuna teoksena aiheesta. Kurssikirjaksi se on erinomainen, sillä teemana ovat eniten kysytyt kysymykset ja useimmin esille tuodut ennakkoluulot. Teos on myös kirjoitettu hyvin ja yleistajuisesti, mitään erikoiskieltä ei tarvitse hallita. Suosittelen kirjaa erityisen lämpimästi auttamistyön ammattilaisille. Lisäksi toisentyyppisten väkivaltaongelmien, kuten koulukiusaamisen, käsittelyyn voisi löytyä uusia innovaatioita. Koulukiusaamiseenhan liittyy vastaavasti vaikenemista tukevia kulttuuria sääntöjä, uhrin puolelle asettuminen on vaikeaa ja pahimmissa tapauksissa uhri leimataan uhrityypiksi. Myös mediatyöläisille opuksesta voisi olla hyötyä: diskurssit, jotka pitävät uhria väkivaltaisessa suhteessa eivät ole aina niin helposti tunnistettavia kuin lyötyjen suora pilkka, jota sitäkin on viime aikoina harrastettu. Lievästi provosoiden teosta voisi väittää myös hyväksi parisuhdeoppaaksi. Myös ei-väkivaltaisten parisuhteiden ongelmadynamiikat voivat saada valotusta teoksen avulla.

Yhteiskunnassa, jossa aktiivinen toimijuus on ihanne, uhriutuminen on vaikea puheenaihe. Naiset, jotka haluavat menestyä, haluavat korostaa naarasenergiaa ja tunneälyn voimaa. He eivät halua kuulla heikoista naisista. Mutta eihän pahoinpidellyiksi joutuneiden naisten tarinoiden kertominen leimaa kaikkia naisia? Ei kai tämän pelon takia voida vaieta? Naisia ei tarvitse niputtaa yhdeksi samankaltaiseksi joukoksi, eikä vahvojen naisten kannata huolestua, vaikka joskus puhutaankin niistä heikommista. Myöskään palko miesten syyllistämisestä ei saisi estää puhumasta niistä miehistä, jotka todella ovat syyllisiä.