(Älä) ota tätä vakavasti!

Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksen julkaisema Tangosta Dingoon on yksi tuoreimmista suomalaisen populaarimusiikin tutkimuksen artikkelikokoelmista. Teoksen esipuheessa Elina Niemelä ja Pauliina Savolainen arvatenkin perustelevat teoksen olemassaoloa ensisijaisesti väittämällä, että populaarimusiikkia ja sen tutkimusta vähätellään. Epäilemättä kysyntää kokoelman kaltaisille "vakavasti" populaarimusiikkin suhtautuville näkökulmille on, mutta kyllähän näitä teoksia on jo runsain mitoin. Populaarimusiikki on jo legitiimi tutkimuskohde, vaikka sen vastustajista tuskin koskaan päästään eroon - aivan kuten ei päästä heidänkään vastustajistaan.

Heinonen, Yrjö - Niemelä, Elina - Savolainen, Pauliina (toim.): Tangosta Dingoon. 80 vuotta suomalaista populaarimusiikkia. Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitos, 1999. 118 sivua. ISBN 951-39-0418-0.

Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksen julkaisema Tangosta Dingoon on yksi tuoreimmista suomalaisen populaarimusiikin tutkimuksen artikkelikokoelmista. Teoksen esipuheessa Elina Niemelä ja Pauliina Savolainen arvatenkin perustelevat teoksen olemassaoloa ensisijaisesti väittämällä, että populaarimusiikkia ja sen tutkimusta vähätellään. Epäilemättä kysyntää kokoelman kaltaisille "vakavasti" populaarimusiikkin suhtautuville näkökulmille on, mutta kyllähän näitä teoksia on jo runsain mitoin. Populaarimusiikki on jo legitiimi tutkimuskohde, vaikka sen vastustajista tuskin koskaan päästään eroon – aivan kuten ei päästä heidänkään vastustajistaan. Mielestäni onkin jo korkea aika miettiä populaarimusiikin tutkimuksen asemaa tarkemmin, sillä yhtä paljon se kertoo todellisuudestamme kuin mikä tahansa muukin inhimilliseen käyttäytymiseen liittyvä ilmiö. En näe mitään syytä pitää yllä iänikuisia korkea-matala -dikotomioita väittämällä, että jokin tutkimuskohde olisi olennaisesti "huonompi" kuin jokin muu. Sen sijaan Niemelän ja Savolaisen väite siitä, että teos on "suunnattu kaikille populaarimusiikista kiinnostuneille", saa hyväksyntäni – ovathan kokoelman kirjoittajatkin taustoiltaan varsin erilaisia. Tämä ja toteamus, että "populaarimusiikki [sic] itsessään ei ole itsenäinen tieteenala" luovat pohjan teosta leimaavalle virkistävälle poikkitieteelliselle otteelle.

Latina-Elvis ja kirjallisuudentutkija Jukka Ammondt aloittaa teoksen varsinaisen artikkeliosuuden takertumalla surumielisten suomalaisten tangojen ja ilkikuristen rillumarei-laulujen väliseen suhteeseen. Hän tarkastelee molempien laulumuotojen terapeuttista vaikutusta sotien jälkeisessä (synty)kontekstissaan, ja onpa alaotsikoinut artikkelinsa sanoin "parantavat vastavoimat". Hänen huomionsa laulujen merkityksistä perustuvat yksinomaan sanoitusten sisältöanalyysiin, mikä johtaa jonkinasteiseen tulkintojen ehdottomuuteen. Tämän essentialistisen vivahteen lisäksi karsastan jo pelkkää ajatusta laulumuotoisen musiikin analysoimisesta pelkästään sanoituksen ehdoin; erityisesti "tangoparodioista" puhuttaessa myös musiikilliset ilmaisukeinot ovat ensiarvoisen olennaisia. Lisäksi on mielestäni jokseenkin tyhjänpäiväistä todeta, että "ilman sotavuosiemme traagista menetyksen maailmaa ja sotiemme jälkeistä muistojen ja kaipuun realismia ei tangomme olisi noussut omaksi lajikseen iskelmiemme joukossa" (s. 6) – mistä tiedämme miten tango olisi kehittynyt, jos sotia ei olisi ollut? Muutenkin Ammondt jatkaa kirjoituksessaan myyttiä melankolisesta suomalaisuudesta ja ylläpitää "iskelmäromantisismia"; iskelmää tutkittaessa on syytä myös muistaa sen paikka laajemmassa musiikillisessa kontekstissa, eikä eristää sitä omaksi irralliseksi autonomiseksi saarekkeekseen. Näin Ammondt tekee väittäessään, että "suomalainen tango kaihtaa realistisia paikan tai tilanteen määrityksiä kuvastaen ihmisenä olemisen tuntoja yleisellä tasolla" (s. 10). Mielestäni tämä yleistys pätee lähes kaikenlaisen populaarimusiikin sanoituksiin.

Elina Niemelä käsittelee artikkelissaan "Ihana velikulta, suloinen veijari" myös iskelmää, mutta siinä missä Ammondtin lähestymistapa on tiukan tekstuaalinen, tarkastelee Niemelä aihettaan intertekstuaalisena ilmiönä. Tarmonsa Niemelä on kohdistanut ilmiöön nimeltä Jari Sillanpää, jota hän tutkailee mielessään "ajatus populaarikulttuurisesta objektista monitulkintaisena ilmiönä". Lähtökohtana tämä on mielestäni hyvä, mutta samalla se implikoi "korkeakulttuurin" (tai mikä tahansa se sitten onkaan, joka "populaarikulttuuria" vastaan tai sen rinnalle asettuu) absoluuttisuutta; oma näkemykseni on, että mikä tahansa kulttuurinen ilmiö on monitulkintainen! Niemelä käsittelee kuitenkin korkea-matala -ajattelua eksplisiittisesti myös populaarikulttuurin sisällä, ja vaikka havainto kulttuuristen muotoutumien sisäisistä hierarkioista ei olekaan järin uusi, on se silti aiheellinen. Niemelän mukaan iskelmä on "populaarimusiikin sisäisessä kentässä — kutakuinkin pohjalukemissa". Kiinnostavaa olisi tietää, miten hänen mielestään tämä sisäinen kenttä tarkkaan ottaen määrittyy; ovatko esimerkiksi akateemiset ja muunlaiset tutkimukset sen ulkopuolella, sillä niiden lukumäärä alkaa olla jo melkoinen – vaikeampaa on mielestäni löytää "vakavasti" suhtautuvaa kirjoittelua "tanssipopista". Tosin kysymys voi pitkäli olla myös siitä, miten kulloinenkin musiikinlaji määritellään; esimerkiksi Niemelän itse esittämät ajatukset iskelmän luonteesta eivät yksityiskohtaisemmalla tasollaan eroa juurikaan muusta populaarimusiikista. Toisaalta yleisemmän tason määritelmä (tyyliin "iskelmä on iskelmä ja sillä sipuli") voi osoittautua käyttökelpoisemmaksi, ja jos ja kun Niemelän painopiste on yleisön tulkinnoissa, miksi edes yrittää määritellä iskelmää tarkasti? Näin tutkija huomaa – ainakin periaatteessa – lopulta vain puhuvansa eri asioista informanttiensa kanssa. Lisäksi tutkijan on syytä pitää tarkoin mielessä myös informanttiensa "todellinen" luonne: on aivan eri asia tutkia yleisön näkökulmaa tiettyyn ilmiöön kuin median välittämää kuvaa kyseisestä näkökulmasta. Tämän välittävän portaan merkitys on ilmeisestikin Niemelältä jäänyt ottamatta huomioon, vaikka suurelta osin juuri se tekee oivallisen huomion "intertekstuaalisesta olemassaolosta" mahdolliseksi.

Kokoelman kolmas artikkeli on Raimo Salokankaan "Kansanvalistuksesta soittolistoihin: Yleisradion populaarimusiikkipolitiikan historia". Kyseessä on tiivis ja pelkistetty esitys, joka sijoittaa Suomen kenties merkittävimmän populaarimusiikin portinvartijainstituution historiallis-kulttuuriseen kontekstiinsa, implisiittisesti kritisoiden "julkisen palvelun" käsitettä. Salokankaan hahmottama jatkumo kulloinkin vallitsevien olojen mukaisista kontrolloinnin (sensuurin) muodoista – "aina joillakuilla on kulttuurinen valta määritellä hyvä ja huono maku" (s. 45) – aina 1920-luvun elitistisestä kansanvalistusideologiasta nykypäivän markkinaohjautuviin soittolistoihin onkin erittäin hyödyllistä luettavaa, ja kirjoituksen ratkaisevin puute onkin mielestäni sen kirjallisuusluettelon suppeudessa. Tässä on jälleen yksi asia, josta ei voi tietää liikaa.

Aiemmin esiintyvänä taiteilijana ja nyttemmin populaarimusiikkiin orientoituneen musiikkikoulun johtajana tunnetuksi tullut Virpi Kätkä on omassa artikkelissaan tutkinut Beatles-ilmiön aikalaiskäsittelyä suomalaisissa aikakauslehdissä. Hänen tutkimusotteenaan on kvantitatiivis-kvalitatiivinen sisällönanalyysi – tosin mielestäni Kätkä käyttää termejä jossain määrin epäjohdonmukaisesti. Kirjoitusta vaivaakin tietty lähdekritiikittömyys: niin sisällönanalyysiin kuin lehdistön vaiheiden erittelyyn käytetyt menetelmät ja mallit ovat sangen iäkkäitä, ja niiden käyttökelpoisuutta olisin toivonut perusteltavan huomattavastikin tarkemmin. Esimerkiksi "nuorison esiintulo" (ks. Cohenin malli vuodelta 1955, s. 53) on 1950-luvulla takuulla käsitetty tyystin toisella tavalla kuin 1960-luvun lopulla (puhumattakaan 1990-luvusta). Toisaalta Kätkän tutkimuskohdekin on iäkäs – mutta miksi tutkijan olisi valittava metodinsa sen mukaan? Kenties tässä on osasyy siihen, että Kätkän tutkimustulokset eivät poikkea lähes lainkaan hänen käyttämiensä mallien asettamista odotuksista – ei silti, etteikö näin voisi olla. Silti minua olisi miellyttänyt esimerkiksi problemaattisempi median, yleisön ja yhtyeen vuorovaikutussuhteesta – johon Kätkä aiheellisesti viittaa – kumpuava ongelmanasettelu enemmän kuin tietyn mallin tiukka sovittaminen aineistoon (tai päinvastoin).

Kokoelman ehdoton helmi on mielestäni muusikko Mikko Kuustosen luento, jonka ovat videon pohjalta litteroineet Yrjö Heinonen ja Elina Niemelä. Vaikka tekstissä laulun- ja populaarimusiikin tekeminen jälleen palautuu suurelta osin sanoittamiseen, tarjoaa se arvokkaan näkökulman tekijän ajatuksiin. Paitsi että Kuustosen luento sisältää kelpo joukon huvittavia anekdootteja, on se myös selkeää, ymmärrettävää ja hyvin jäsennettyä tekstiä – Suomikin kun on pullollaan "rock-tähtiä", joiden verbaalinen ei-musiikillinen ilmaisutaito on sangen rajoittunut. Kuustonen valottaa oivallisesti musiikin tekemisen, tutkimisen ja kuluttamisen välisiä suhteita, ja osoittaa, että samat asiat ja ajatukset voivat hyvinkin liikkua kaikilla kolmella osa-alueella. Itseäni kirjoitus ainakin auttoi ymmärtämään entistä paremmin, että myös muusikot voivat ymmärtää tutkijoita, ja esittää samat asiat jopa ymmärrettävämmässäkin muodossa.

Teoksen viimeinen artikkeli on Yrjö Heinosen "Ja käsi kädessä kuljemme…", jossa hän jatkaa psykodynaamisia tulkintojaan populaarimusiikista – aiemmin hän on esittänyt vastaavia tutkimuksia Beatlesista, nyt hän on siirtynyt Suomen Liverpooliin, Poriin ja Dingoon. Tarkemmassa syynissä Heinosella on kappale Autiotalo, joka on hänen mukaansa "suomalaisen rockmusiikin Number One millä hyvänsä mittarilla vertailtuna". Ei ainakaan sen kulttuuriympäristön mittareilla, jossa minä olen kasvanut. Siitä huolimatta Heinonen jälleen kerran löytää uskottavia (mutta paikoin uskomattomia) yhteyksiä kappaleen synnyn ja sen tekijän Pertti "Neumann" Niemisen henkilöhistorian välille – tulkinnoille on hankala sanoa eikään, mutta silti haluaisin jättää jotain sanan sijaa puhtaalle sattumallekin. Kaiken kaikkiaan Heinonen kyllä näyttää tietävän mitä tekee: hänen huomionsa fanien usein aliarvioiduista tulkintakyvyistä sekä populaarimusiikin tuotteistumisesta ovat päteviä. Lisäksi kappaleen musiikkianalyysi samoin kuin tyypillisen Dingo-kappaleen musiikillinen konstruointi ovat kiinnostavaa luettavaa. Artikkeli sisältää myös paljon lainauksia, ja mukana on muutama herkullinenkin lausahdus – 13-vuotiaan pojan näkemys Autiotalosta (vaiko Dingosta?): "Ne on kaikki aivovaurioisii ukkoja. Käyttää huumeita ehkä" (s. 106). Loppuun Heinonen on vielä koonnut yhtyeen levytyksistä yksityiskohtaisen "Dingografian", mistä epäilemättä on hyötyä muillekin asiasta kiinnostuneille.

Tangosta Dingoon jää kokonaisuutena jokseenkin hajanaiseksi. Lisäksi alaotsikon lupailema "80 vuotta suomalaista populaarimusiikkia" supistuu omien laskujeni mukaan 50:een, ellemme sitten ajattele Toivo Kärjen syntymää populaarimusiikillisena tapahtumana. Mutta kokoelman on tuskin tarkoituskaan olla sieltä raskaimmasta tieteellisyyden päästä – nyt se tarjoaa yleisesti ottaen helposti lähestyttäviä ajatuksia populaarimusiikista ja erityisemmin pari erittäin arvokasta ja oivaltavaa kannanottoa. "Keveyttä" heijastelevat myös puutteet taitossa ja oikoluvussa – esimerkiksi sisällysluettelosta puuttuvat kirjoittajien nimet, ja ensi kertaa teosta silmäillessäni kuvittelinkin sen toimittajien kirjoittaneen "luvut". Lisäksi itse soivaan musiikkiin olisi kuitenkin voinut kuvitella kiinnitettävän enemmän huomiota, onhan teos musiikkitieteen laitoksen julkaisema. Nyt tämä osa-alue jää vain yhden artikkelin harteille, ja perinteelliset sanoituksiin keskittyvät analyysit ovat turhankin hallitsevia – toisaalta näkökulmien kirjo havainnollistaa populaarimusiikin monia ulottuvuuksia. Populaarimusiikin tutkimus itsessään ei todellakaan ole itsenäinen tieteenala.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *