Kokemus vaatteista unelmien, toiveiden ja muistojen kantajina on tuttu useimmille. Vaateostoksilla mietitään, kenen kanssa ja missä tilanteessa uutta asua käytettäisiin ja mitä sitten ehkä tapahtuisi. Edesmenneitten läheisten tallelle pannut vaatteet tuovat muistot lähelle. Kuollut ruumis on ilman uskonnollisen puheen tuottamaa malliakin helppo mieltää tyhjäksi kuoreksi, jonka sitä asuttanut ihminen on riisunut. Alastomuus, vaatteiden antaman suojan puuttuminen, puolestaan altistaa poikkeuksellisen voimakkaalle häväistyksi tulemisen kokemukselle. Sen tietävät ainakin kaikki ne, jotka ovat joutuneet kuulemaan vartaloaan koskevia armottomia kommentteja vaikkapa saunassa tai sängyssä.

Uskontotieteilijä Terhi Utriaisen "Alaston ja puettu: ruumiin ja uskonnon ääret" on lähestymistavaltaan monitieteinen ja aineistoltaan monitaiteinen tutkimus riisumisen ja riisuutumisen, pukemisen ja pukeutumisen metaforisista funktioista klassisessa juutalais-kristillisessä ja sekulaarimmassa modernissa traditiossa. Utriainen yhdistää ansiokkaasti humanistista uskontotiedettä, teologista raamatuntutkimusta, tulkitsevaa kirjallisuustiedettä, analyyttistä sosiaalipsykologiaa ja etsimiseen sitoutunutta uskontomyönteistä asennetta.

Tarkastelun lähtökohtana on eri-ikäisiä tekstejä, jotka tulevat hyvinkin erilaisista tyylillisistä ja sisällöllisistä konteksteista: pyhäksi kanonisoitua monituhatvuotista Raamatun sanaa, virsien ja jumalanpalvelustekstien vakiintunutta käyttölyriikkaa, yksilölliseksi taideluomaksikin luokittuvaa uskonnollista kirjallisuutta, eurooppalaisia kansansatuja, saarnatekstejä, sekalaisia kaunokirjallisia näytteitä lähinnä 1900-luvulta ja kyselyyn perustuvaa aikalaiskokemuksen kuvausta läheltä nähdyn kuoleman äärellä. Kristillisten kirkkokuntien tuottamien tekstien ohella viitataan ainakin juutalaiseen ja hindulaiseen ajatteluun.

Utriaisen teoksesta nousee esiin vaikuttava määrä alastomuuden ja vaatetettuuden teemoihin kiinnittyviä metaforia, joista monet asettuvat vastakohtapareiksi. Kristillisen uskonelämän tasolla puhutaan viattomuuden alastomuudesta ja totuutta kätkevistä tai vääristävistä syntivaatteista. Vanhurskautta ja autuutta symboloivat valkeat vaatteet, kun taas itsevanhurskautta ja syntiä verrataan kirjaviin hetaleisiin – tai jopa verisiin rääsyihin Laestadiuksen tapaan. Uskontonsa puolesta taistelevalla kristityllä on yllään uskon sotisopa, ja uskova voi myös olla ortodoksisen liturgian sanoin "Kristukseen pukeutunut". Dualistiseen aineen ja hengen erotteluun taas liittyvät käsitykset saastaisesta, sairaasta tai vähintään heikosta ruumiista, jonka uskova riisuu joko konkreettisesti kuollessaan tai syntyessään vertauskuvallisesti uudelleen.

Jeesuksen tarinaan liittyvää vaatesymboliikkaa käydään monipuolisesti läpi. Jumalallinen Kristus-henki pukeutui lihalliseen ihmisyyteen Marian kohdussa, ristiinnaulittava häpäistiin riisumalla alastomaksi ja orjantappuroin kruunaamalla, sotilaat heittivät noppaa tuomitun vaatteista, hikiliinaan syöpyi mystisesti kuva kuolevan kasvoista ja ylösnousemuksen jäljiltä hautaan jäivät tyhjät käärinliinat. Aabrahamin helma uskovien turvasatamana ja psalmin vertaus kedon ruohon vaatettamisesta mainitaan myös. Raamatulliseen vaatekuvastoon mahtuu myös herkkiä arkisia toimia kuten vastasyntyneen Jeesuksen kapaloiminen, ja tehokkaita mielikuvia kuten vaatteiden repiminen akuutin surun hetkellä.

Vaatteet kuten ihokin sijaitsevat konkreettisesti kehon ja ulkomaailman rajalla. Aineellisen ja henkisen/hengellisen yhdistäviä, ruumiin ääriä eri tavoin piirtäviä ruumiillisuuden käytäntöjä ovat mm. ympärileikkaus ja rituaalinen kylpeminen. Diskurssiperheen maallisista kielikuvista mainitaan fyysisemmästä päästä kuumat aallot punaisena häpeän vaatteena ja kilojen riisuminen laihdutettaessa, metafyysisemmästä päästä taas suojeleva rakkaus symbolisena suojapeitteenä.

Uskonto ja magia eivät vaatteisiin ja koristautumiseen liittyvässä symboliikassa ole koskaan kaukana toisistaan. Shamaanien ja pappien rituaalivaatteet tuottavat mystistä suojaa ja maagista arvovaltaa. Vaatekappaleen oletettu kyky suojata kantajaansa myös maagisesti on yhä läsnä vyöttäytymisen ja haarniskoinnin kielikuvissa, vaikka näitä taisteluun valmistavia toimia ei käytännössä enää suoritetakaan. Suojelevaa voimaa etsitään myös amuleteista ja tatuoinneista.

Puvun konkreettinen tehtävä on paitsi suojata, myös merkitä tiettyyn ryhmään kuuluvaksi ja samalla erilleen muista. Varsinkin seksuaalisen identiteetin eri kerroksia – joita edustavat vaikkapa sukupuolten erilaiset vaateparret, naimattoman ja naineen naisen asujen erilaisuus sekä queer-identiteetit, joista kirjoittaja mainitsee esimerkkinä transvetismin – on vaivattominta koodata vaatteiden avulla.

Vastaavasti identiteetti voidaan riistää riisumalla. Vankileirien riisumisrituaalien ja niitä seuraavan vanginpukuun pukemisen eräs tehtävä on muuttaa ihmiset identiteetittömäksi massaksi. Myös mainosten riisutut vartalonaiset ovat menettäneet sekä minuutensa että itsemääräämisoikeutensa ja alistuneet normittavalle katseelle. Esteettistä ihanneihmisyyttä rakentava plastiikkakirurgia voidaan sekin käsittää univormuun pakottamiseksi.

Kuten yllä olevasta käy ilmi, Utriaisen teoksen aihemaailma on erittäin kiinnostava. Käsitelty materiaali on monipuolinen ja edustava, uskonnollista ja maallista symbolismia edustavat osateemat runsaita ja kiehtovia. Yhteydet lukijan omaan elämysmaailmaan ovat ilmeisiä monella tasolla. Kuitenkin lukukokemuksesta jää päällimmäiseksi uupunut ja turhautunut olo.

Miksi en kirjan kokonaan läpi luettuanikaan hahmota tulosten yhteyttä esiteltyyn teoriapohjaan? Miksei sen esittelemistä minulle uusista käsitteistä jäänyt käteen oikein mitään? Miksen pysty palauttamaan mieleeni argumentaation rakennetta tai analyysin etenemisen tapaa? Lukijan pää surisee jännittäviä ja kulttuurisesti painavan tuntuisia yksityiskohtia, jotka hukkuvat keskinäiseen kaaokseensa. Kirjoittaja ei tarjoa lokeroita, joihin tiedot ja oivallukset voisi sijoittaa, vaan jättää kokonaisuuksien ja yhteyksien – jopa saavutetun uuden tiedon yleisemmän merkityksen! – hahmottamisen lukijan tehtäväksi.

Alun teoriaosio kattaa hyvin identiteettisosiologian keskipitkän oppimäärän. Mainittu on niin Stuart Hall kuin Benedict Anderson, niin Hannah Arendt kuin Michel Foucault, niin Anthony Giddens kuin Pierre Bourdieu. Keskeisin teoreettinen, kirjan substanssiin liitettyjä tapausselostuksiakin tarjonnut tutkimuskirjallisuus näyttää kuitenkin tulleen feministisen kulttuurintutkimuksen puolelta.

Yleisellä tasolla liikkuva teoria ei läpäise tutkimuksen pintaa, eikä niin ollen myöskään hedelmöitä sitä. Referoitujen tapaustutkimusten omiin lähtökohtiin sitoutunut, kirjoittajasta toiseen vaihtuva käsitteellinen aines ei sekään muodosta koko teosta kannattelevaa teoriaverkkoa. Utriaisen tutkimuksen oma substanssi ja siitä nousevat kategoriat, jos ne olisi välitetty kirjoittaa kunnolla auki ja ottaa analyysin lähtökohdaksi, olisivat hyvin riittäneet nyt käsillä olevan tutkimuksen teoreettisiksi rakennuspuiksi. Kuvatuista riisutun ja puetun kategorioista olisi ollut mahdollista koostaa teemoittain järjestyvä rakenne, jossa eri tekstilähteistä löydetyt esimerkit olisivat toimineet havainnollistajina.

Tutkimusta ei siis ole rakennettu esiin saaduista diskursiivisista kategorioista lähtien, vaan substanssia esitellään aineisto kerrallaan. Tällaisena teos on lähinnä korpus, myöhemmin tehtävää tutkimusta varten koostettu aineistokokoelma – datavirtaa, jonka sisällöt lisäksi näyttävät valikoituneen jossain määrin satunnaisesti. Aineiston tarkastelu julkisuusväline tai tekstigenre kerrallaan on tarkoituksenmukaisinta silloin, kun sisällöt tekstityypistä toiseen varioivat vain vähän ja kiinnostuksen kohteena on juuri niiden variaatio ja jakautuminen sinänsä. Kun tutkimuksen tavoitteena on koota esiin kokonaiseksi käsitetty kieli- ja mielikuvakenttä, saisi rakenne perustua esiin saaduille sisällöille, ei niiden kuljettimille.

Kristillistä perinnettä kartoittava pääluku etenee Vanhan ja Uuden testamentin kirjoista Bunyanin kautta Laestadiukseen, siitä luterilaisiin virsiin ja ortodoksisiin jumalanpalvelusteksteihin. Kristillisen mielikuvaston raamatulliset ykköslähteet kuuluvat itseoikeutettuina mukaan, mutta muuten teoksesta ei käy ilmi, millä kriteereillä ja miten systemaattisesti kirjoittaja on korpuksensa koostanut – miksi jotain on otettu mukaan ja varsinkin, mitä ja miksi on jätetty pois. Erityisesti tekstin sekaan siroteltujen kaunokirjallisten esimerkkien valikoituminen jää vaille viimeisteltyä perustelua.

Sekulaarisempia diskursseja kartoittavan osion keskeisenä teemana ovat erilaisten totaalisten järjestelmien – yhtäältä lääketieteen ja pornografian, toisaalta natsien ja stalinistien vankileirien – toteuttama häpäisevä (naisen) riisuminen. Referoitavien tapaustutkimusten kohdentaminen juuri totalitarismeille ominaisten nöyryyttämisen tekniikoiden esittelyyn näyttäisi tässäkin tapahtuneen sormituntumalla: kuin mitään muita vaihtoehtoja ei olisi edes harkittu.

Tutkimuskirjallisuutta näyttäisi myös luetun hieman liian läheltä, ilman suhteellistavaa – etten sanoisi objektiivista – etäännytystä. Siinä, että keskitysleireiltä selviytyneiden juutalaisnaisten kokemuksia tutkinut Melissa Raphael korostaa Vanhan Testamentin saastaisuuskäsityksiin perustuvan kuukautistenjälkeisen rituaalikylvyn identiteettiä luovaa merkitystä juutalaisille naisvangeille, ei sinänsä ole mitään kummallista. Siitä ei kuitenkaan voi suoraan lukea, että keskitysleirien romani- tai kommunistinaiset olisivat kärsineet hygienian puutteista jotenkin olennaisesti vähemmän. Muutenkin totalitarismin päänäyttämöksi valittu Kolmas valtakunta näyttäytyy mustavalkoisena hyvyyden ja pahuuden estradina, josta tavallinen, valitettavan harmaasävyinen inhimillisyyden kirjo kokonaan puuttui. Vankeja ei siis oteta, eikä armoa anneta: "natsit" ovat lähtökohtaisesti demoniopin puolelle sijoittuva kategoria (s. 222-232).

Fasistisen Saksan aggressiivinen ideologiatyö hyvin tunnettuine seurauksineen oli eräs 1900-luvun keskeisiä kohtalonkysymyksiä ja sellaisena kaiken identiteettitutkimuksenkin tärkeä kohde. Uskonnollista toiseutta edustavien uhrien häpäiseminen riisumalla ja/tai pukemalla ei kuitenkaan oikeasti pysy puolen vuosisadan takana ja pelkästään päättyneiden regiimien ominaisuutena. Se hyppää silmillemme aina uudelleen – viimeksi Abu Ghraibin "vitsikkäitten" polaroid-otosten ja Quantanamon kahlevankeja esittävän pr-kuvamateriaalin muodossa.

En mitenkään erityisesti haluaisi olla se ikävä ihminen, joka kieltää haltioitumisen tieteen äärellä. Tieteellisen tekstin tyylilajina pidäteltykään hurmio ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostava. Vimmattu pyrkimys syvälliseen kääntyy usein itseään vastaan: se tuottaa löysää kieltä ja rakenteen epämääräisyyttä. Analyysivälineiksi aiottujen käsitteiden hokeminen mantrojen tapaan on sekin enemmän kiusallista kuin valaisevaa – varsinkin, jos niiden autuuttavuuteen uskotaan niin ehdottomasti, ettei niiden merkityksiä aina välitetä vihkiytymättömille edes kunnolla avata.