Päivikki Antola on etnologian emeritaprofessori, joka tunnetaan erityisesti uskontotieteilijänä ja viestintäantropologina. Hän on ansioitunut erityisesti uskonnollisten tekstien ja rituaalien antropologisena analysoijana sekä viestintäteorioiden kehittäjänä perinteentutkimuksessa.

Edesmenneen miehensä Matti K. Suojasen kanssa Antola teki 1990-luvulla kaksi tutkimusmatkaa moderniin viidakkoon, Nairobin slummeihin, joissa asuu miljoonia ihmisiä meikäläisittäin katsoen äärimmäisen kurjissa oloissa. Monia eri etnokulttuureja ja kieliryhmiä edustavat slummien asukkaat ovat lähteneet afrikkalaisen maaseudun toivottomuudesta lunastaakseen kaupunkien lupaukset. Useimmiten he ovat kuitenkin joutuneet pettymään, sillä lupauksia huokunut kaupunki onkin todellisuudessa korruptoitunut ja hyväksikäyttää köyhää työvoimaa. Näille ihmisille on Afrikka kääntänyt takapuolensa.

Kirjassa kulkee kaksi mielenkiintoista pääjännettä. Ensimmäinen on luonnollisesti se, jossa Antola kuvaa haastateltaviaan, rakentaa identiteetin muuntumisen taustoja, etsii kielitaidottoman kommunikaation toivottomuutta, näkee koulutuksen ainoana mahdollisuutena, mutta samalla toteaa sosiaalisen nousun mahdottomuuden. Tämä osa teosta on tulosta huolellisesta ja omien oppien mukaan tehdystä kenttätyöstä Nairobin slummeissa. Antola löytää slummeista sinne ajautuneet ja avuttomina eristäytyneet ihmiset, joiden haaveet palata rikkaina takaisin kotikylään ovat huuhtoutuneet slummien avoviemäreihin. Mutta haastateltavista löytyy myös slummikulttuurin, tämän modernin viidakon selviytyjiä. He ovat joko ennen tuloaan tai slummiaikanaan oppineet kommunikoimaan heimokielensä lisäksi ainakin swahililla, edistyneimmät myös englanniksi. He ovat onnistuneet myös saamaan vähintään osan lapsistaan ainakin joksikin aikaa kouluun ja näin ollen turvanneet itselleen tulevaisuutensa omien traditioidensa mukaisesti. Antolan mukaan nimittäin tuntuu tutkituissa afrikkalaisessa kulttuureissa olevan keskeistä se, että vanhemmat turvaavat tulevaisuutensa saattamalla maailmaan riittävästi lapsia, jotka sitten vastaavat heistä iän karttuessa. Tällöin myös lasten koulutus on keino tarjota heille mahdollisuus suoriutua tästä kulttuurisesta tehtävästä. Eräänlainen eläkepankki sinänsä. Kielitieteellisesti orientoituneena Antola ihmettelee selviytyjien kielitaidon moninaisuutta slummeissa. Kotimurteen lisäksi usein osataan myös heimokansan yleiskieli, joku toinen heimokieli ja sitten vielä Kenian yleiskielet, swahili ja englanti. Mutta eipä moista kielitaitoa tarvitse noin kaukaa hakea, kyllä närpiöläinenkin osaa oman murteensa lisäksi oikean suomenruotsin, suomen kielen, koulussa opetellun englannin ja kaiken tämän lisäksi selviää myös riikinruotsilla. (Tässä en halua missään mielessä verrata närpiöläisiä laajemmin slummien kansaan.) Häviäjien ja selviytyjien väliin jää vielä joukko, joka on auttavasti kaksikielistä ja jolla ainoana toivona on saada aikaiseksi sen verran jälkikasvua, että ainakin suvun nimi säilyy ja tätä myötä minuus säilyy lapsissa.

Antola rakentaa slummiin muuttajien stereotypioita, ehkä kuitenkin unohtaen stereotypisoinnin ongelmat. Samalla hän antaa ihmisten kohtaloille ja selviytymisstrategioille erilaisia ja sinänsä loogisia selitysmalleja. Tässä osiossa lukija joutuu väkisinkin katseleman ympärilleen ja hakeman paralleeleja nykypäivän Suomesta ja uusien maahanmuuttajien kategorioista – onhan vertailu oppimisen äiti. Ihmistyypit marssitetaan eteemme, kun Antola rakentaa slummilaisille "objektiivisen identiteetin" lähtökohtia. Tässä stereotypiat muuttuvat kategorioiksi, mutta tuovat samalla taustaltaan ja selviytymismahdollisuuksiltaan erilaisten haastateltavien yksilölliset elämän kiinnekohdat tarkasteltavaksi. Antola tarjoaa stereotypioita henkilöistä, joiden identiteetin ja samalla selviytymisstrategian keskeisiä rakennuspuita ovat vaikkapa fatalismi, uskonto, oma kouluttautuminen, kielitaito, nativismi, perhekeskeisyys, naisen hedelmällisyys tai aatteellinen kansallismielisyys. Näiden ”iskusanojen” perustalta haetaan haastateltavista ideaalityyppislummilaiset. Esimerkkinä olkoon iskusana ”hedelmällisyys”, joka selitetään: ”Naisen tehtävänä on olla hedelmällinen. Naisen hedelmällisyys on arvo sinänsä. Hedelmätön nainen on yhteisökelvoton eikä ansaitse avioliittoa. Mies voi jättää hedelmättömän naisen maalla ja naida nuoremman hedelmällisen kaupungissa. Mies rakastaa häntä, koska tämä on hedelmällinen ja pystyy tuottamaan hänelle paljon poikalapsia. Sillä tavoin suvun nimi säilyy.” Ja tämän jälkeen esitellään yksi haastateltava, ikään kuin malliksi slummityypistä, jonka objektiivinen identiteetti rakentuu käsitteelle hedelmällisyys. Hän on kahdeksan lapsen äiti, Norah. (s. 146) Nämä kuvaukset ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta kuvastavat kovasti tutkijan ennakkoasetelmaa kulttuurinsisäisistä identiteettimalleista.

Kielen ja stereotypioiden lisäksi kolmas analyysimalli on puuttuminen henkilöiden arvomaailmaan, subjektiiviseen identiteettiin. Täällä tavataan yleisinhimillisiä arvoja, kuten taaskin kielen merkitys ihmiselle, terveys, raha, onni ja hyvä elämä, työ, yksityisyys ja epäarvoina esimerkiksi sairaudet, saastuminen ja korruptio. Näistä käsitteistä, jotka kenttätyöntekijä asettaa haastateltavansa vastattavaksi (”Mitä perhe ja lapset merkitsevät teille, entä raha, mitä saastuminen merkitsee teille” – jostain syystä teititellään pienellä kirjaimella) nostetaan esiin keskeisiä arvoja ehkä toiveiksi, mutta myös henkilökohtaisiksi maailmankäsitysten perustoiksi, jotka itse asiassa ovat vastauksia tutkijan esittämiin kysymyksiin eli itse asiassa tässä mielessä annettuja arvoja. No, kenttätyötä tehdään monella tavoin, riippuen tutkijan mieltymyksestä deduktiiviseen, induktiiviseen tai jopa abduktiiviseen tutkimusotteeseen. Tässä tapauksessa ollaan kyllä vahvasti otteessa, jossa ulkopuolinen tutkija pitkälti on jo etukäteen asettanut utelemisensa kategoriat ja näiden kautta tulkitsee saamiaan vastauksia – ja saakin niitä varsin pitkälti ennakkoasenteensa ja tietopohjansa mukaisina.

Tätä kertojiin, slummi-ihmisiin ja slummikulttuureihin – ne ovat nimittäin moninaisia – perustuvaa kenttätyöraportointia, jonka lähtökohdista voidaan siis olla montaakin mieltä, kehystetään mielenkiintoisalla tavalla esittelemällä Nairobin, Kenian ja koko siirtomaa-ajan jälkeisen Afrikan kehitystrendejä, jossa myös valkonaamaiset kehitystyöntekijät saavat mattipulkkismaisen ja ilmeisesti ansaitun kritiikkinsä.

Yhtä antoisaa kuin rautaisannos slummien kulttuureista on kirjan toinen pääjuonne, tutkijan ote kenttätyöhönsä ja toiseuden kulttuurin kohtaamiseen. Itseään albiinotutkijaksi kutsuma Antola (tai 1990-luvulla, jolloin kenttätyöt tehtiin, hänen sukunimensä oli vielä Suojanen) kertoo rehellisesti ja itseään tutkimusobjektina käyttäen siitä ajattelu- ja kulttuurierosta, jonka eurosentrinen tutkijanainen Nairobin slummeissa kohtaa. Kun Päivikki Antola kuvaa itseään ja tutkijakumppaniaan kenttätyön arjessa, tulevat esiin lika, saasta, yksityisyyden jatkuva puute, köyhyys contra valkoisen stipenditutkijan varakkuus, tapaaminen yksihuoneisissa peltihökkeleissä, yhteisen kielen puute haastateltavien kanssa ja tulkkien muodostama filtteri ymmärtämisessä, rahalla ostettu lupa tutkia, mennä slummiin, saada tulkkausta ja lopulta kaikkien kenttätyöntekijöiden kauhistus: maksulliset informantit. Itse asiassa kuva on miellyttävän itseironinen; teoksessa tarjotaan useita tilannekuvia, joissa tutkijan (itse asiassa tunnetusti voimakkaan terminologinen) kieli ei kohtaa natiivia:

– Hmmm…mikä se on tuo natiivi? Jos se tarkoittaa meikäläistä, niin onhan se kumma nimi. Na-tii-vi. Täytyy ihan maistella…(s. 216)

– Profiili konsultoi etnografiasta? Kummaa puhuu tutkija, Maalta muuttajan profiili. Minähän olen se maalta muuttaja. Mutta olenko minä profiili vai onko minulla profiili? Siitä ei ota sikakaan selvää. (s. 217)

– Kaikkein pimein sana on ”etnografinen kenttätutkimus, pitääpä kysyä tutkijalta itseltään mitä se on.
– Tuota… se tarkoittaa kulttuuria kuvailevaa tutkimusta. Niin kuin minä kuvailisin kirjassani, millaisia ovat teidän luhjahäät .
– Mutta onko se mitään tutkimusta, kun me luhjat tiedetään tasan tarkkaan, millaisia meidän häät on?
– Erona onkin se, että tutkijat eivät tiedä teidän häämenoistanne ja haluavat kertoa tieteen piirissä niistä eteenpäin, tähdentää tutkija.
– Ai jaa, no jo valkes. Te siis ikään kuin vakoilette tietoja meidän asioista. (s. 217)

Siinäpä se. Näitä riemastuttavia esimerkkejä on muitakin ja kaikki iskevät yhtä mukavasti, suorastaan hykerryttävästi ja luovat oikean kuvan kahden maailman kohtaamisesta antropologin arjessa.

Näistä opettavaisista kenttähavainnoista irti pyristellen Antola pyrkii synteesiin, rakentamaan kuvaa siitä, millaista slummikulttuurien arkipäivä on ja millaisia ovat slummilaisten maailmankuvat. Apuna ovat Antolan (Suojasen) ennenkin rakastamat kaaviot, joihin harmi vain välillä joutuu oikein keskittymään ja jotka jotenkin katkaisevat hyvän tarinankerronnan. Mutta toki oppikirjaksi tarkoitetussa teoksessa niitäkin pitää olla. Teoksen kirjoittamisen viimeisessä vaiheessa olisi voinut poistaa turhia toistoja, jotka antavat hieman huolimattoman säväyksen, mitä Antolalta ei kyllä aiemmin ole tavattu. En myöskään oikein ymmärtänyt kirjan lopussa olevien aikalaiskommenttien merkitystä.

Teoksen alussa olevaa sisällysluetteloa on luettava tarkkaan. Itse nimittäin tuskittelin pitkään, kun en saanut mielikuvaa Nairobin sijoittumisesta tai Kenian heimojen kentästä, saatikka ymmärtänyt tekstistä slummialueiden sijaintia. Tämä tuska helpottui, kun kirjan luettuani löysin sen lopusta selkeät värikuvakartat ja tiivistelmän Kenian historiasta sekä haastatteluteemat. Näistä olisi kyllä tällaista laiskaa lukijaa voinut varmuuden vuoksi informoida jo alkuteksteissä tai ainakin laittaa kartat alkulehdille. Kuvien laatuun olisi voinut hakea apua kuvankäsittelijältä, nyt ilmeisesti värikuvista suoraan kopioitujen otosten mustuus on silmiinpistävää. Tuskinpa Antolan tarkoitus on ollut nostaa valkoisuutta sillä tavalla esiin kuin sivun 177 kuvassa, jossa tämä ”albiinotutkija” poseeraa taustaan häipyvien tummien opiskelijapoikien kanssa.

Nämä muutamat reunahuomautukset eivät muuta sitä kuvaa, että teos on hyvä ja mielenkiintoinen kuvaus paitsi slummikulttuureista myös valkoisen tutkijanaisen ja mustan todellisuuden kohtaamisesta.