Tuomo Melasuon Algerian poliittinen kehitys 1800-luvulta vapautussotaan 1954 on huomattavasti ajankohtaisempi teos kuin nimi antaa ymmärtää. Algerian koko 1990-luvun jatkuneet levottomuudet kuuluvat niihin konflikteihin, jotka useimmiten julkisuudessa ohitetaan käsittämättöminä tai ongelmien syyksi leimataan pelkkä ääri-islamilaisuus. Kuten Melasuo kirjassaan osoittaa, konfliktin kärjistymisen taustalla on ainakin yhtenä syynä poliittisen järjestelmän kehittymättömyys, jonka juuret ovat vapautussotaa edeltäneissä tapahtumissa.

Algerian vapautussota ei ollut pelkkä yhtä maata koskettava tapaus, vaan se aikanaan symboloi pyrkimystä tasa-arvoisempaan maailmaan. Dekolonialisointi oli alkanut jo aiemmin, mutta Algerian tapauksessa siihen liittyi pitkä ja verinen taistelu. Ranska oli aidosti ”paha siirtomaaisäntä” – kuten Melasuokin ilman turhaa paatosta osoittaa – ja niinpä sitä vastaan taisteleva järjestö FLN (Front de Libération Nationale) edusti hyviä. Nykyisessä maailmassahan samankaltainen hyvän ja pahan välinen dualismi vaikuttaa käsityksiimme esimerkiksi Balkanin kriisissä.

Algeriassa taisteluiden päättyminen vuonna 1962 merkitsi itsenäisen valtion syntymistä, mutta uuden valtion poliittinen järjestelmä on ollut koko itsenäisyyden ajan horjuva. Taistelu vapaudesta vaati yksimielisyyttä, mutta paluu rauhaan ei muuttanut tilannetta. Syntyi yhden puolueen valtio, jossa erimielisyydet eivät olleet sallittuja. Kuitenkin jo ennen sotaa syntyneet kiistat ovat leimahtaneet aina tilaisuuden tullen uudelleen.

Algeria kuului Turkin löyhän imperiumin vaikutusvaltaan 1500-luvulta aina 1830-lukuun, jolloin se joutui Ranskan kolonisaatiopolitiikan jalkoihin. Algerian valloitusta kesti aina 1870-luvulle saakka, jolloin varsinainen asutuskolonialismi syrjäytti sotilasvallan.

Melasuon mukaan juuri asutuskolonialismi muutti algerialaisen perinteisen yhteiskunnan perinpohjaisesti. Algerialaisista muodostuikin toisen luokan kansalaisia. Esimerkiksi kunnat, joissa eurooppalaisperäinen väestö oli enemmistönä, saivat kaikki samat oikeudet kuin emämaassa sijainneet kunnat. Sen sijaan algerialaisten asuttamia kuntia hallitsi armeija ja arabitoimistot. (s. 143.) Osa ranskalaisista näki Algerian tulevaisuuden samankaltaisena kuin Yhdysvaltojen, jossa alkuasukkaat olivat pitkälti väistyneet uudisasukkaiden tieltä. Puhuttiin jopa Euralgeriasta (s. 148). Algerian ranskalaisista muodostui voimakas painostusryhmä, joka useasti onnistui estämään Ranskan poliittisessa järjestelmässä esiintyneet yritykset parantaa algerialaisten asemaa.

Melasuon kirja keskittyy kuvaamaan erityisesti poliittisia liikkeitä, jotka syntyivät puolustamaan algerialaisten oikeuksia ja kulttuuria. Poliittisen kulttuurin syntyminen Algeriassa oli liitoksissa sen siirtomaakehitykseen, ja eräänä ensimmäisenä modernina poliittisena liikehdintänä pidetäänkin 1800-luvun lopun kamppailua islamilaisten oikeusjärjestelmän ja koululaitoksen säilyttämisen puolesta. Islamilaisella sivistyneistöllä (ulamaa) olikin merkittävä rooli algerialaisessa poliittisessa järjestäytymisessä, vaikka he eivät aina mieltäneetkään itseään poliittiseksi ryhmäksi.

Eräs merkittävä vuosisadan vaihteessa vaikuttanut ryhmä oli ns. nuoralgerialaiset. Liike kehittyi niiden algerialaisten keskuudessa, jotka olivat omaksuneet ranskalaisen kulttuurin. Nuoralgerialaisten vihollisia olivat niin islamistit kuin Algerian ranskalaiset. Heidän pyrkimyksenään oli saada Algerialle tasavertainen asema Ranskan yhteydessä. (s. 163-165.) Nuoralgerialaiset olivat valmiita omaksumaan ranskalaiset arvot, mutta ranskalaiset eivät olleet valmiita hyväksymään ranskalaistuneita algerialaisia; tilanne, joka lienee hyvin tuttu monelle nykyiselle siirtolaiselle.

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välissä oli Ranskan poliittisessa johdossa parikin yritystä parantaa algerialaisten asemaa, ja näin sulattaa Algeria osaksi Ranskaa. Algerian ranskalaiset onnistuivat kuitenkin torjumaan uudistukset. Vuoden 1936 kansanrintamahallituksen luovuttua poliittisten oikeuksien laajentamisesta oli viimeinen tilaisuus menetetty. Toisen maailmansodan jälkeen Algerian poliittisten liikkeiden päämääränä oli algerialaisten aseman parantamisen sijasta itsenäisyys.

Poliittisten liikkeiden pyrkimyksenä oli yhteistyö, joka kuitenkin useista yrityksistä huolimatta epäonnistui. Oman vaikeutensa liikkeiden toiminnalle aiheutti Ranskan harjoittama algerialaisten poliittisen toiminnan rajoittaminen, ja useita poliittisia järjestöjä lakkautettiin. Ranskan harjoittama sortopolitiikka johtikin merkittävimpien poliittisten liikkeiden kriisiytymiseen, mikä vaikutti uuden poliittisen toimijan CRUAn syntymiseen. CRUA (myöhemmin FLN) ei uskonut enää poliittiseen toimintaan, vaan katsoi ainoaksi vaihtoehdoksi aseellisen taistelun itsenäisyyden puolesta. Vapaustaistelu oli suunnattu kolonialismia vastaan, mutta se oli myös vastaus eri poliittisten järjestöjen kyvyttömyyteen yhteistyöhön. Vuoden 1956 kevääseen mennessä olivat kaikki merkittävimmät puolueet liittyneet FLN:ään – joskin osa väkisin ja väkivallalla.

Kolonialismin kaataminen oli järjestöjen yhteinen pyrkimys, mikä syrjäytti kaikki muut kiistakysymykset. Sodan jälkeenkään ei niihin palattu, vaan yhtenäisyyttä ylläpidettiin vapaussodan mystifioinnilla. Kuitenkin 1990-luvun alussa oli poliittisen yhtenäisyyden rippeetkin menetetty, minkä seurauksista algerialaiset ovat kärsineet tuhansin kuolonuhrein.

Melasuon kirja on erittäin perusteellinen, mistä kertoo runsas sivumääräkin (554 sivua). Tosin jollain sivuilla ei varsinaista tekstiä ole montakaan riviä alaviitteiden viedessä suurimman osan tilasta. Alaviitteiden runsaus ja niiden sijoittaminen sivun alalaitaan puolustavat paikkaansa, sillä ne tarjoavat kommentteineen hyvän katsauksen Algeriaa koskevaan tutkimuskirjallisuuteen.

Algeriaa koskevia tutkimuksia onkin Melasuon mukaan tuhansia jollei kymmeniä tuhansia (s. 28), mutta suomeksi niitä ei ole juurikaan saatavilla. Tässä mielessä teos palveleekin suomalaisia eräänlaisena perusteoksena. Valtaosa Algeriaa koskevista tutkimuksista on ranskaksi, jota suhteellisen harva suomalainen osaa hyvin.

Melasuon kirjassa kiinnittää huomiota arabiankielisten lähteiden puute – mistä kirjoittajakin huomauttaa (s. 33) – mikä ilmeisesti johtuu kirjoittajan arabian taidottomuudesta (?). Mikäli käsitykseni pitää paikkansa, kertonee se eniten algerialaisesta yhteiskunnasta. Melasuo on nimittäin kertomansa mukaan harrastanut Algeria-tutkimusta aina vuodesta 1972 alkaen ja pyrkinyt tapaamaan algerialaisia lähes kaikissa käymissään maissa (s. 9). Algerialaiseen sivistyneistöön pääseminen edellyttänee ranskan hallitsemista. Tämä on osaltaan voinut lisätä nykyisen islamistisen vastarintaliikkeen sivistyneistöä kohtaan tuntemaa inhoa.

Melasuon teos on osa Tampereella sijaitsevan Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen (TAPRI) vetämää Välimeri-projektia. On erittäin tärkeätä, että Suomesta löytyy tietämystä myös Välimeren maiden asioista, vaikka ne suomalaisittain katsottuna sijaitsevatkin Euroopan toisella laidalla. Niin Algeria kuin muutkin Maghreb-maat kuuluvat EU:n eteläisiin lähialueisiin, joiden kehittämisen niin usein nähdään kilpailevan Itä-Euroopalle suunnattavista resursseista. Suomalaiset lehdet ovatkin ansiokkaasti ottaneet osaa kilpailuun siitä, että löytyykö maailman suurin elintasokuilu Suomen ja Venäjän, USAn ja Meksikon vai Etelä-Euroopan ja Pohjois-Afrikan välillä. Kiistan ratkaisulla ei olisi niin väliä, sillä näiden erilaista kehitystasoa edustavien alueiden väliset ongelmat ovat osittain yhtäläisiä.

Melasuon kirja täyttää tärkeän aukon Algeria-tietoudessa, ja toivottavasti se löytää tiensä edes muutaman ulkomaantoimittajan yöpöydälle. Vaikka Melasuon tutkimus on puhtaasti ideograafinen, on sitä lukiessa mielenkiintoista pohtia, mitä voisimme Algerian tapauksesta oppia suhteessa uusiin itsenäistyviin valtioihin