Hautala keskittyy työssään Untolan yhteiskunnalliseen toimintaan jättäen varsinaisen luovan kirjailijantyön analysoinnin ja arvioinnin muille. Tämä on viisas ratkaisu, sillä poliittisessa puolessakin on ollut yllin kyllin selvitettävää. Hautala on onnistunut selkiyttämään monia aikaisemmin epäselväksi jääneitä kysymyksiä.

Ensimmäinen kysymys on, oliko Untola se vuosisadan alun pietarilainen sosialistivallankumouksellinen, jollaisena kirjailija Leo Lindsten häntä 1970- ja 1980-luvuilla julkaisemissaan kirjoituksissa piti. Hautalan perusteltu vastaus on: ”Ei ollut.”  Perustuslailliset aktivistit olivat Suomessa vuosina 1902 – 1905 yhteydessä venäläisiin sosialistivallankumouksellisiin. Untolan perustuslaillisuudesta tuona aikana tai muulloinkaan ei ole olemassa minkäänlaista näyttöä. Sen sijaan hän esiintyi heti suurlakon jälkeen perustuslaillisten ankarana arvostelijana.

Mutta jos kerran Untola ei ollut sosialistivallankumouksellinen, niin silloinhan Historicuksen vuonna 1955 ilmestynyt artikkeli, johon Lindsten pitkälti nojaa, on ollut pelkkää panettelua. Mihin moista manööveriä tarvittiin juuri tuolloin? Hautalan arvion mukaan syynä oli noihin aikoihin virinnyt tutkijoiden kiinnostus Untolaa kohtaan. Historicuksen kirjoituksen avulla haluttiin antaa sopiva selitys Untolan viimeisille vaiheille. Hautala ei avaa tätä ajatustaan tarkemmin, mutta tutkimuksesta selviää, että hän pitää Uuden Suomen Turvaamiskomiteaan ja Uuden Päivän Klubiin kuuluneita itsenäisyysaktivisteja syypäinä Untolan kuolemaan. Sisällissodan jälkeen yleinen mielipide vaati, että punaisia rangaistaisiin kuolemalla. Ajatteleeko Hautala, että toisen maailmansodan jälkeen muuttuneessa ilmapiirissä tunnetun kirjailijan kuolema olisi herättänyt liian ikäviä kysymyksiä? Vai riittääkö Historicuksen motiiviksi se Hautalan arvio, jonka mukaan kirjailijan siirtyminen punaisten puolelle oli ollut porvarillisille kirjallisuudentutkijoille käsittämätön asia, ja siksi tapaus haluttiin johtaa ”hermorakenteeltaan heikon” ja ”ailahtelevan idealistin” salaperäisestä menneisyydestä? Tätä pitäisi ehkä pohtia tarkemmin.

Entä oliko Untola punaisille antamastaan tuesta huolimatta edes sosialisti? Yhdyn Hautalan arvioon, jonka mukaan ei ollut ainakaan ideologian tasolla. Hautala toteaa, että sisällissotaa lähestyttäessä ainoastaan sosiaalidemokraatit ajoivat Untolan mielestä tosissaan niin kansanvaltaisuutta kuin itsenäisyyttäkin. Vuoden 1917 vaaleja edeltäneissä kirjoituksissaan Untola pyrki puhaltamaan luokkataisteluhengen ilmiliekkiin: Sdp:n oli saatava enemmistö uudessa eduskunnassa.  Hautalan mukaan vasta Sdp:n tappio sai Untolan sitoutumaan tiukemmin työväenrintamaan, vaikka ei todennäköisesti kantanut jatkossakaan minkään yhdistyksen tai ammattiliiton jäsenkirjaa. Vielä pitkään Työmieheen kirjoittaessaankin Untola käytti itsestään nimitystä ”porvari”. Hautala toteaa, että Paavo Virkkusen eduskunnassa syksyllä 1917 pitämä puhe provosoi Untolan kirjoittamaan artikkelinsa Valheen profeetat, jolla kirjailija liitti itsensä lopullisesti työväenluokan rintamaan. Vaikka Untola ei hyväksynytkään vallankumoukseen liittyvää väkivaltaa ja marraskuisia murhia, hän näki paikkansa viimeistään tästä lähtien olevan vallankumouksellisten riveissä.  Ainoastaan kerran hän samasti itsensä kirjoituksissaan marxilaisiin, joskin siihenkin sisältyi varaus.

Millainen Untolan arvomaailma sitten oli? Näyttää siltä, että Hautala pitää häntä laillani hyvin yksilöllisenä ajattelijana. Hänen mukaansa Untola liittyi ainakin ensimmäisiä eduskuntavaaleja edeltäneeseen vanhasuomalaisuuden vasemmistosuuntaukseen, maalaisliittolaisuuteen, sosialismiin ja tolstoilaisuuteen, joille kaikille oli yhteistä tyytymättömyys yhteiskunnallis-sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen, epätasa-arvoon, byrokratiaan, aristokratiaan ja itsevaltiuteen. Mutta mihinkään näistä ideologisista ryhmittymistä Untola ei Hautalan mukaan puhtaasti sovi. Esimerkiksi taidekäsityksessä ja elämäntapaköyhyydessä oli yhteneväisyyksiä tolstoilaisuuteen, mutta uskontokäsitys on selvä erottava tekijä. Hautala pitää Untolaa ateistina, jonka suhde uskontoon oli täysin rationaalinen. Untola ei Tolstoin tapaan ollut myöskään pasifisti. Tiettävästi Untola itse ei pitänyt itseään tolstoilaisena.

Mikä oli Untolan suhde vanhasuomalaisiin? Hautala toteaa, että Untola pyrki suurlakon jälkeisellä toiminnallaan ja kirjoituksillaan vaikuttamaan siihen, että myös maalaisväestön keskuudessa syntyisi voimakas poliittinen liike. Vanhasuomalaisten kannalla hän oli puolueen sosiaaliradikaalin ohjelman takia. Muita syitä oli talonpoikainen syntyperä, sekä seminaariopintojen ja silloisen asuinpaikan vaikutus. Hautala korostaa kirjailijan työtä suomalaisuuden puolesta. Tässä olen jonkin verran eri mieltä, sillä käsittääkseni kansallisuusaatekin oli puolueiden ja muiden ideologioiden tapaan Untolalle vain keino päämäärien saavuttamiseksi, ei päämäärä sinänsä. Mielestäni Untolan vanhasuomalaisuutta olisi tarkasteltava myös suhteessa Suomen venäjänpolitiikkaan, joka leimasi koko aikakautta ja sen poliittisia ristiriitoja.

Untolan elämänkaareen sisältyy selvä poliittinen pettymys. Se tuli näkyviin viimeistään vuoden 1916 vaaleja edeltäneissä lehtikirjoituksissa. Hautalan mukaan porvarikirjeiden motiivina oli pelko kansalaissodan syttymisestä. Vaalivoiton turvin sosialistit olisivat saneet mahdollisuuden ajaa läpi kansanvaltaisen ohjelmansa. Untola pyrki lietsomaan maalaisten herravihaa ja vaikuttamaan heidän käyttäytymiseensä vaaleissa.  Tähän haluaisin lisätä, että torppareille niin tärkeä maanvuokralaki oli tulossa seuraavien valtiopäivien käsittelyyn, mikä selittää Untolan pyrkimyksiä maalaisrahvaan saamiseksi liikkeelle. Tämän tapaista selittävää kontekstia olisin kaivannut tutkimukseen enemmän.

Hautalan mukaan Untola arvosteli yleisehdokasjärjestelmää, koska se ei kuulunut demokratiaan. Sananvapaus: vapaus arvostella poliitikkoja ja politiikkaa, sen sijaan kuului, tai ainakin olisi pitänyt kuulua, mutta vanhasuomalainen puoluejohto esti lehdistössään Untolalta puheoikeuden.  Varsinaisesti pettymys johtui siitä, että Suomalainen puolue oli pettänyt ohjelmansa ja kannattajansa. Valtiollinen uudistustyö oli pysähtynyt ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan. Siksi luopuminen vanhasuomalaisista ja liittyminen sosialidemokraatteihin tapahtui, mutta Untola jäi edelleen puolueiden ulkopuolelle.

Puolenvaihdosta huolimatta Untolan maailmankatsomuksessa ei tapahtunut Hautalan mukaan suurtakaan muutosta. Joitakin kiinnostavia eroavaisuuksia hän kuitenkin löytää. Kun Untola vuosien 1906‐1908 kirjoituksissaan viittasi kansaan, hän tarkoitti sillä maalaisväestöä. Työmiehenartikkeleissa hän puhui köyhälistöstä, työväestöstä tai työväenluokasta. Näihin hän luki niin pienviljelijät kuin maa‐ ja teollisuustyöläisetkin. Myös kritiikin kohde oli muuttunut. Suurlakon jälkeen Untolan arvosteli ensisijaisesti perustuslaillisia, lähinnä ruotsinkielisiä ja ‐mielisiä virkamiehiä, vuodesta 1916 lähtien kaikkia porvaripuolueita.

Hautala on toteuttanut tutkimuksensa perinteisellä biografisen historiantutkimuksen metodilla. Sen seurauksena hän on nyt kerännyt luultavasti melko tarkkaan Untolasta saatavilla olevan lähdeaineiston, mistä on toki hyötyä muille tutkijoille. Lopputuloksena on kuitenkin laaja ja yksityiskohtaisuudessaan hieman raskaslukuinen kokonaisuus. Onneksi se on hyvin jäsennelty. Hautalan valitsemassa lähestymistavassa Harhaman käyttö lähteenä ei anna mielestäni lisäarvoa tutkimukselle. Teos olisi kannattanut jättää pois varsinkin, kun juuri sen käyttö on syynä aikaisemman Untola-tutkimuksen myyttisyyteen. Juuri niitä selvitellessään Hautala on sitten joutunut käyttämään harmittavan usein sellaisia sanamuotoja kuin ”toisaalta on mahdollista”, ”voidaan olettaa”, ”mahdollisesti”, ”on luultavaa” ”todennäköisesti” ja ”varmaankin”. Laajemmalle Untolasta kiinnostuneelle yleisölle, jota uskon olevan, Hautala joutunee tarjoilemaan tietonsa ja tulkintansa pienempinä ja helpommin sulavina annospaloina, mikä hänelle hyvänä kirjoittajana lieneekin helppoa.

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistoon aiheesta: Algot Untola yhteiskuntakriittisenä kirjailijana