Reservin Aliupseerien Liitto ry järjesti vuoden 2003 aikana SKS:n kansanrunousarkiston kanssa reservin aliupseereille suunnatun perinnekeruun. Tarkoituksena oli saada kerättyä muistoja aliupseerikoulusta, varusmiesjohtajana toimimisesta, rauhanturvapalveluksesta sekä vanhempien ikäluokkien osalta myös sotakokemuksista. Keruu tuotti kaikkiaan 5000 tekstisivua 180 vastaajalta sekä 7000 kappaletta valokuvia ja nauhoitteita. Pekka Allosen toimittamaan kirjaan näistä päätyi 52 kirjoitusta, joita värittävät muistitietoaineistolle tyypillisellä ja mielenkiintoisella tavalla kollektiiviset kokemukset, myytit sekä legendat. Kirjoitusten valintaperusteita ei tosin tarkemmin perusteltu, mikä jättää lukijan epätietoiseksi otoksen edustavuudesta.

Allosen toimittamassa kirjassa ei ole erikseen analyysiä muistitiedosta tai johtopäätöksiä kerätystä aineistosta kansanarmeijan tai edes aliupseeriuden kannalta katsottuna. Toisaalta nyt jokaisella kirjaan perehtyvällä on mahdollisuus tehdä se itse, omista lähtökohdistaan tarkasteltuna. Tämän vuoksi kirja antaa jokaiselle lukijalle jotain omaa ja ainutlaatuista. Onneksi liitto päätyi arvokkaan muistitietoaineiston kokoamiseen tulevan 50-vuotispäivänsä kunniaksi perinteisemmän organisaatiohistoriikin kirjoittamisen sijaan. Kansanrunousarkistoon on nyt pysyvästi tallennettu pala suomalaista asevelvollisuutta, ainutlaatuinen kokonaisuus suomalaiskansallista asepalveluksen kokemusta. Aineisto mahdollistaa uudenlaisen näkökulman muodostamisen puolustusvoimiin, jonka tarkastelua ja tutkimusta ovat perinteisesti dominoineet teemat, jotka viittaavat enemmän puolustuspolitiikkaan, sotamateriaaliasioihin ja suurmiehiin (lähinnä kenraaleihin). Yksilön tarinan subjektiivisuus nostaa esiin organisaatiosta ja sen toimintakulttuurista piirteitä, jotka toisenlaisen aineiston kautta tarkasteltuna saattaisivat jäädä piiloon.

Sotilasmuistelmia on kerätty aikaisemminkin. Turun yliopiston kansantieteen laitos toteutti vuosina 1972-1973 kirjoituskilpailu otsikolla Muistelmia sotilaskoulutuksesta. Kirjoituskilpailuun vastasi tuolloin yli 600 miehistöön, aliupseeristoon ja upseeristoon kuuluvaa Suomen armeijan entisiä ja vielä asevelvollisina mahdollisiin kertausharjoituksiin varautuvaa kansalaissotilasta. Muutama kantahenkilökuntaankin kuulunut rohkeni esittää näkemyksiään. Nämä kaksi 30 vuoden välein tehtyä muistitietokeruuta ovat tuottaneet pelkästään eri keräysajankohtiensa vuoksi selvästi erilaisia tarinoita, vaikka yhdistäviäkin teemoja löytyy. 1970-luvulla kyselyyn vastasivat lähinnä sotaveteraanit, jotka tarkastelivat varusmiespalveluaikaansa toisen maailmansodan kenttäarmeijassa eletyn ajan näkökulmasta. Rauhan ajan toimintalogiikasta etsittiin sodan melskeen ja kaaoksen läpi piirteitä, jota eivät aivan vastanneet sodan todellisuutta. Siksi juuri koulutuskenttä, muodolliset äksiisiharjoitukset ja kasarmielämän kuvaukset korostuvat kuvauksissa. Sota-aika oli jättänyt myös jäsentyneen kuvan hyväksytyn ja vähemmän hyväksytyn sotilasjohtajuuden piirteistä. Tässä kriittisessä perspektiivissä harjoituskenttien äksiisikouluttajat saivat tylyn arvosanan. Heidän joukosta löydettiin myös sotilasjohtajuuden prototyyppejä, jotka ovat jääneet elämään Väinö Linnan kuuluisan Tuntemattoman sotilaan ehkä osin jopa karikatyyrimäisistä esimiehistä. 1970-luvun aineistoista löytyy yllättävän paljon samankaltaisuuksia ihaillusta Koskelan ja vihatusta Lammion roolihahmoista, vaikka suoraan näihin ei viitatakaan. Tämän vuoksi on kiinnostavaa havaita, että 2000-luvun kertomuksissa monet ovat liittäneet itsensä juuri Koskelaan, liittäen siis omat ominaisuutensa sodassa havaittuun ”oikeaan” ja hyväksi havaittuun johtajuuteen.

2000-luvun varusmiespalvelusmuistelija näkivät etenkin 1970-1980 -lukujen koulutuskurissa ja palvelusolosuhteissa paljon kritisoitavaa. Nyt sotilasjohtajuutta ja kuria arvioitiin tulevan siviilielämän näkökulmassa. Varusmiespalveluksen nähneelle ja eläneelle nyt kerätty muistitietoaineisto ei paljasta mitään täysin kummallista ja odottamatonta. Tämä perustuu oletukseen, että lukijalle ei tule yllätyksenä, että myös suomalainen reservin aliupseeri osasi purnata, pinnata ja juoda alkoholia kasarmialueella. Yllättävää ei ole myöskään, että ammattisotilaiden käytöstä ja heidän toimintalogiikkaansa ei aina ymmärretty. Harvat esimiehet perustelivat päätöksiään tai kertoivat mihin toiminta liittyi. Jälkikäteen ihmeteltiin myös armeijan mekaanista olemusta. Siviilielämän toimintalogiikka ja armeijan kurinalaistava henki eivät tahdo sopia muistelmia kirjoittaneiden mielessä toisiinsa. Aineisto paljastaa myös, että suomalainen reservin aliupseeri ei pohdi armeijalaitoksen olemusta, sen laajempia päämääriä tai koulutusmenetelmien ajanmukaisuutta suhteessa aikakauden sotataitoon, jos sitä nyt pohditaan edes ammattisotilaidenkaan keskuudessa. Länsimaisen kasarmikurin satavuotiset historialliset juuret, mekaanisen ja lineaarisen taistelukentän joukkojenhallinta otetaan annettuna, eräänlaisena itsestäänselvyytenä.

Aliupseeri-identiteettiä yritettiin paikantaa useassa kirjoituksessa. Usein se jäikin vain yritykseksi, koska erillisen aliupseeri-identiteetin eristäminen sotilasidentiteetistä osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Aliupseeriuden tuntemisen kohokohta sen sijaan sijoitettiin yleensä niin henkisesti kuin myös fyysisesti aliupseerikouluun. Aineistosta tulee selvästi esille, että aliupseerikoulu (AUK) muuttuu tavoitellusta koulutusmahdollisuudesta hopeasijaksi reservinupseerikoulutukselle. Reservinupseerikoulun (RUK) listoilta tippunut saattoi kokea joutuneensa uralle, joka ei vastannut hänen todellisia taitojaan, tai kuten eräs muistelija kirjoitti; ”mestari oli joutunut kisällin hommiin”. Aliupseerikoulutukseen hakeutuvat olivat kuitenkin ”periaatteessa vapaaehtoisia” ja heitä voitiin ”rumbaista paljon herkkiä alokkaita kovemmin”. Tämä ei ole jättänyt kovinkaan hyvää muistikuvaa koulutuksesta. Johtajakoulutus oli muuttunut uudeksi alokaskoulutukseksi – tällä kertaa vain entistä raskaammaksi. Eräs kirjoittaja mainitseekin AUK:n jälkeen, että ”nyt olen alikersantti – ja pahin on ohi!”.

Muistitieto on jaoteltu kronologisesti viiteen lukuun. Ensimmäisessä osassa 1920- ja 1930-luvut valmistavat toiseen maailmansotaan ja toisessa varaudutaan vaaran vuosiin 1940-luvun lopulla. Kolmannessa luvussa puolustusvoimat vakiintuvat vuoteen 1965 mennessä. Sitten alkaakin uusien ajatusten ja aseiden jakso, joka päättyy 1970-luvun loppuun mennessä. Lopulta ollaan 2000-luvulle suuntautuvassa ja erityisosaamiseen keskittyvässä armeijassa. Tämä jaottelu tuo selkeyttä monivivahteiseen materiaaliin ja liittää sen tiettyihin aikakausiin puolustusvoimien kehittämistarinassa. Samalla se tosin sotii aineistosta kumpuavan uudenlaisen merkityksen kanssa.

Muistitiedosta löytyy viittauksia kansallisiin menestystarinoihin, armeijan makrorakenteeseen ja armeijan ulkopoliittisiin kytköksiin. Ne ovat kuitenkin lisätty kertomuksiin, jotta lukijan olisi helpompi liittää kertomus johonkin tuttuun ja virallisesti hyväksyttyyn. Tämä ei ole kuitenkaan muistitiedon varsinainen sisältö, koska aineistosta löytyy esimerkiksi puolustusvoimien henkilöstörakenteeseen osoitettuja kannanottoja. Reservin aliupseerit nimittäin määrittelivät kertomuksiensa sivutuotteena virallisen ja epävirallisen paikkansa sotilasorganisaatiossa sekä kuvasivat tietämättään sen muuttumista vuosisadan tarkastelujaksolla. Tämä olisi kaikesta huolimatta sopinut myös kirjan sisällyksen jaotteluperiaatteeksi.

Oleellista on havaita kansalaissotilaan ja ammattisotilaan välisen yhteyden hidas mutta selvä muuttuminen. Ensimmäisen tasavallan aikana kanta-aliupseerit vakiinnuttivat ammatti-identiteettinsä. Samalla myös reservin aliupseerit liittyivät henkisesti tähän uuteen ammattikuntaan. Viimeistään toimiupseerikoulutuksen aloittaminen 1970-luvun alkuvuosina katkaisi tämän selkeän aliupseerisamuuden varusmiesten ja henkilökunnan välillä. Myös opistoupseerikoulutuksen aloittaminen vuonna 1989 ja lopulta yhdistäminen kadettiupseerikoulutukseen on vaikuttanut eriytymisen syvenemiseen. Edellä mainittuun liittyi lisäksi arvomerkkiuudistuksia ja myöhemmin peräti arvomerkki-inflaatio, jotka nekin vähitellen etäännyttivät vakinaisen armeijan toimi- ja opistoupseerit varusmiesaliupseereista. Tämä johti vääjäämättömästi siihen, että viimeistään 1990-luvulla aliupseeriuteen liitetyt arvot ja ihanteet olivat jääneet historiaan, ja että aliupseerius oli lopullisesti menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Viimeinen muistelija päättääkin kertomuksensa enteellisesti toteamalla aloittaneensa opinnot kadettikurssilla ja lopuksi vielä toteaa, että ”taitaa minusta sittenkin tulla vielä upseeri”. Mestari halusi tulla maisteriksi.