Ilveksen teos koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa kirjan toimittaja ja kokoaja Iivi Anna Masso, virolaisen Diplomaatia – lehden päätoimittaja, haastattelee presidenttiä puolentoista sadan sivun verran. Toinen osa rakentuu Ilveksen puheista ja kirjoituksista. Haastatteluosassa Ilves paitsi kertoo itsestään taustoittaa myös omia tekstejään. Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että haastattelu olisi hieman syvennettynä ja laajennettuna toiminut jo itsenäisenä teoksena.

Toomas Hendrik Ilves syntyi 1953 Ruotsissa virolaiseen pakolaisperheeseen. Poika oli vielä pieni, kun perhe jatkoi vaellustaan Yhdysvaltoihin. Hän valmistui psykologian maisteriksi Columbian yliopistosta 1970-luvulla ja vuonna 1985 otti pestin Münchenissä sijaitsevalle amerikkalaisrahoitteiselle Vapaa Eurooppa -radioasemalle. Viron laulavan vallankumouksen vuosina hän auttoi Lennart Mereä luomaan ulkosuhteita. Palattuaan itsenäiseen Viroon Ilves lähetettiin suurlähettilääksi Washingtoniin. Hän innostui politiikasta, ryhtyi sosiaalidemokraattisen puolueen johtajaksi ja toimi ulkoministerinä. Poliittiseen uraan kuului myös kesken jäänyt vaalikausi europarlamentissa. Ilves valittiin riigikogussa Viron presidentiksi 2006. Hänet valittiin toiselle kaudelle kesän 2011 lopulla sekä sosiaalidemokraattien että oikeistolaisten hallituspuolueiden tukemana.

Ilves vannoo ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion nimeen. Hänen opastajiaan ovat Locke ja ranskalaiset valistusfilosofit. Tärkeimpänä saavutuksenaan ensimmäisellä kaudellaan hän pitää perustuslain puolustamista. Myös kansalaisyhteiskunnan tukeminen on presidentin sydäntä lähellä. Ilves kammoaa tunkkaista nationalismia ja on kansainvälisen avautumisen kannalla.

Virolaisuus on Ilvekselle ennen kaikkea kieli-identiteetti: ”Viron identiteetti on hyvin pitkälle kielellistä. Olet virolainen, kun puhut viroa. Kieli on uskontomme, ideologiamme, ja se myös määrittelee kuka on virolainen.” Hän kertoo oman identiteettinsä muodostuneen monista rakennusaineksista, joista kansallisuus on vain yksi, joskin tärkeä tekijä.

Ilveksellä on positiivinen suhtautuminen Viron venäjänkieliseen vähemmistöön. Sitä ei pidä syyllistää eikä kohdella muukalaisina. Ilves jakaa professori David Vseviovin kannan, että vähemmistöä pitäisi kohdella yksilöinä ja kansalaisina eikä yhtenä ryhmänä. Hän kutsuu venäjänkieliset ihmiset mukaan yhteen laajaan virolaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Mutta yltiöliberaali presidentti tekee myös ehdotuksen vähemmistön erityistukien lopettamisesta. Mikä toivon mukaan ei saa tuulta siipiensä alle.

Ilves sivuaa muitakin isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän mainitsee, että maastamuuttajien määrä uuden itsenäisyyden aikana on jo suurempi, kuin neuvostomiehitystä paenneiden ja heidän jälkeläisensä määrä. Presidentti tukee paluumuuttoon rohkaisevaa ohjelmaa. Hän kirjoittaa, että Virossa siedetään etuisuuksien leikkauksia protestoimatta, kun muistissa ovat vielä ankeammat kyyditysten ajat. Ehkä näin. Toisaalta opettajat ovat Virossa protestoineet palkkojensa leikkauksia vastaan ja ehkä suurempien protestien puuttuminen johtuu kansalaisyhteiskunnan – ja aivan erityisesti ammattiyhdistysten – heikkoudesta.

Ilves käy lävitse Viron historian paradoksia. Virolaiset liittyivät Eurooppaan saksalaisten orjina joina he elivät 800 vuotta. Tuona aikana virolaiset saivat lännestä ensin katolisen uskon ja sitten luterilaisuuden. Jälkimmäisen ansiosta he oppivat lukemaan. Tämä voi olla ratkaiseva selitys sille, että vasta muutamaa vuosikymmentä aiemmin orjuudesta vapautunut kansa 1918 kykeni luomaan oman valtion. Viron ensimmäinen itsenäisyys kesti vain 20 vuotta, mutta sinä aikana siitä tuli vauras sivistysvaltio. Ilves ei kuitenkaan idealisoi mennyttä vaan hän muistuttaa että maassa luovuttiin demokratiasta jo ennen miehitystä. Ulkopoliittinen osaaminen ei ollut kummoista, josta esimerkkinä se, että Viron edustus Yhdysvalloissa oli 1930-luvulla vain New Yorkin konsulaatin varassa. Virolaisuus kykeni elämään läpi miehityksen vuosikymmenet. Siitä tuli demokraattinen markkinatalousmaa, vaikka muitakin mahdollisuuksia olisi ollut.  Tänään Viro on eurojäsenyyden myötä Pohjolan länsi-integroitunein valtio.

Ilves kertoo ulkovirolaisen kokemuksen hienosti. Puolalaisen siirtolaisen lapsi saattoi näyttää kartalta, mistä hänen vanhempansa ovat kotoisin. Virolaisella ei ollut paikkaa, jota osoittaa. Lapsuudenkuvitelmien Viro oli kuin Disneyn satumaa vuorineen. Ilves kävi Virossa ensi kerran 1984. Amerikanvirolaisen nuorukaisen kokemana Viro oli tuolloin ”unelias, väsynyt, pelokas ja pölyinen”: Hänen päällimmäinen muistonsa on monille ”itäblokin” kävijöille tuttu: ihmisten pelko puhua. Presidentti on perustanut Muisti-instituutin, jonka tarkoituksena on tutkia ja dokumentoida neuvostoajan ihmisoikeusrikokset. Helsingin yliopistossa 2007 pitämässään luennossa Ilves ottaa tiukan kannan neuvostojärjestelmään sopeutuneisiin. Heillä ei mitään puolustusta sillä jokainen yksilö on moraalisesti vastuussa valinnoistaan.

Ilves lainaa Joseph Brodskyn näkemystä, jonka mukaan ”yksipuoluejärjestelmässä puolueeseen liittyminen osoittaa kesimääräistä suurempaa epärehellisyyttä”. Brodskyn periaatteellisuus on ylevää, koska hän eli järjestelmässä oppiensa mukaan, mutta Ilves on muiden ulkopuolinen tuomari. On selvää että rikoksiin syyllistyneisiin suhtaudutaan ankarasti, mutta ehkei puoluejäsenyyttä voida pitää syntinä. Virossa ja muualla Baltiassa neuvostokomento näytti jatkuvan loputtomiin ja kaikkinainen edistyminen uralla oli kiinni puoluejäsenyydestä. Olisiko ihmisten pitänyt tieten tahtoen uhrata lahjansa pitäytymällä sisäiseen emigraatioon? Eikö se olisi vain voimistanut venäläisen virkakunnan tarvetta maassa? Entä pitäisikö meidän unohtaa, että tilaisuuden tullen juuri osa näistä sopeutuneista ryhtyi ajamaan Baltiassa uudistuksia ja itsemääräämistä? Viron itsenäisyyshallituksen pääministeri Edgar Savisaar oli puolueen mies.

Ilves läpikäy Eurooppaa koskevia käsityksiä ja toteaa jo valistusfilosofien luoneen synkeän kuvan Itä- Euroopasta vastapainona edistyvälle Länsi-Euroopalle. Hän ei itse halua piirtää Euroopan rajoja maantieteen pohjalta, vaan näkee eurooppalaisuuden arvoina. Ilves on lainannut Milan Kunderalta ajatuksen ”henkisen maantieteen itsemääräämisestä”. Vuodesta 1984 lähtien Kundera ja myös puolalainen nobelisti CzesÅ‚aw MiÅ‚osz halusivat elvyttää Keski-Euroopan käsitteen, jonka kylmä sota oli haudannut alleen. Kunderan mukaan oli mahdotonta, että Wien on ”Länsi-Eurooppaa” ja siitä länteen sijaitseva vanha kulttuurikaupunki Praha ”Itä-Eurooppaa”. Ilves puolestaan haluasi laajentaa Pohjoismaiden piiriä niin, että Viro mahtuisi mukaan. Hänen miestään Baltia on keinotekoinen identiteetti. Se luotiin 1800-luvulla tarkoittamaan saksalaisten vallan alla olevia nykyisen Viron ja Latvian alueita. Liettua ei kuulunut siihen historiallisesti tai kulttuurisesti. Sitten 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Liettuasta tuli osa Baltiaa ja yhdestä Baltian maasta, Suomesta, osa Pohjolaa. Suomen paikka Pohjoismaissa on toki historiallisesti perustellumpi, kuin Ilves antaa ymmärtää (onhan meillä ollut ruotsalainen kulttuuri- ja oikeusperinne), vastaavasti hän liioittelee Viron historiallista yhteyttä Pohjoismaihin (Ruotsin valta Virossa ei mitenkään muuttanut maan saksalaista luonnetta). Mitä nykypäivään tulee, presidentti perustelee Viron pohjoismaisuutta samanlaisella tavalla hoitaa asioita, korruption puuttumisella, Internetin ja kännyköiden käyttäjien määrällä ja hyvällä englannin kielen osaamisella. Tähän voisi huomauttaa, että Viron sosiaalipolitiikka sitoo sen ennemmin muuhun Baltiaan kuin Pohjoismaihin. Ehkä jatkossakin voidaan edistää Pohjolan ja Baltian läheistä yhteistyötä siirtämättä Viroa yhtään mihinkään nykyiseltä paikaltaan.

Ilves ei hymistele puhuessaan länsimaista. Kuten monet kollegansa entisessä itäblokissa, hän näkee lännen kerta toisensa jälkeen pettäneen neuvostojärjestelmää vastaan nousevat kansat vakauden nimissä. Hänellä on omakohtaisia muistoja siitä, miten Vapaa Eurooppa-radion Baltian toimituksia paimenneltiin puhumaan Neuvostoliittoon jäämisen puolesta laulavan vallankumouksen aikana. Hänessä on myös paljon loukattua ylpeyttä siitä, miten jotkut länsieurooppalaiset ja suomalaiset ovat suhtautuneet ylenkatseella itäiseen Eurooppaan vapautumisen jälkeen. Ilves vaatii, että Euroopan Unionin on otettava vakavammin itäisen Euroopan maiden huolet. Nuo huolet liittyvät Venäjään. Georgian sota tai pikemminkin Etelä-Ossetian sota elokuussa 2008 antoi Ilvekselle aiheen puhua paradigman muutoksesta Euroopassa. Oli käynyt selväksi, ettei enää päde vuoden 1975 Ety-kokouksen periaate, jonka mukaan rajoja ei siirrellä sotatoimin. EU:n reaktio Venäjän sotatoimiin oli pehmeä. Ilveksen arvio lienee hyvin kärjistetty ja jättää huomiotta, että Georgia omilla toimillaan provosoi Venäjän hyökkäyksen. Presidentti on myös hyvin nyreä siitä, että joidenkin jäsenmaiden intressien takia EU rikkoo omaa kilpailulainsäädäntöään Venäjän energiatoimitusten osalta. Energian tuottajayhtiö, kun ei saisi omistaa jakeluverkkoa. 

Ilves on närkästynyt siitä, että hänen englanninkielensä amerikkalaisen aksentin ajatellaan merkitsevän hänen olevan Yhdysvaltojen ulkopolitiikan myötäilijä. Presidentin esittämät näkemykset kuitenkin ovat sellaisia, että tuo ennakkoluulo osoittautuu oikeaksi. Tässäkin suhteessa presidentti on lähellä muun itäisen Euroopan vaikuttajien mielialoja. Irakin ja Afganistanin sodat, joissa molemmissa Viro on mukana, ovat hänen haastattelussa ilmaisemansa kannan mukaan läntisen demokraattisen järjestelmän puolustamista sitä uhkaavien tahojen vihamielisiä arvoja vastaan. Afganistanin kohdalla terrorismin vastaisesta toiminnasta vallitsee laaja yhteisymmärrys, mutta Irakin osalta näkemykset ovat hajonneet.

Laajemmin Ilves puolusti itäeurooppalaisten osallistumista Yhdysvaltojen sotiin kommenttipuheenvuorossaan Jürgen Habermasin ja Jacques Derridan keskusteluartikkeliin. Hän viittaa Robert Kaganin tunnettuun toteamukseen, että Eurooppa on Venus ja Yhdysvallat Mars. Eurooppa noudattaa Kantin kirjan Ikuiseen rauhaan ajatuksia, Yhdysvallat kokee olevansa hobbesilaisessa eloonjäämistaistelussa. Ilveksen mukaan Länsi-Eurooppa saattoi kylmän sodan aikaan rakentaa Euroopan Unionia rauhanprojektina, kun se oli ulkoistunut hobbesilaisen eloonjäämistaiston Natolle ja neljännesmiljoonalle Eurooppaan sijoitetulle amerikkalaissotilaalle. Hän huomauttaa, ettei diktatuurien kanssa ei voida soveltaa kansainvälistä oikeutta kun ne eivät jaa sen perustana olevia sääntöjä. Siksi Yhdysvallat on valmis unohtamaan kansainvälisen oikeuden ja käymään sotaan, kun kyse on joukkotuhoaseiden leviämisen tai kansanmurhien estämisestä. Itäisen Euroopan maat tukevat Yhdysvaltoja, koska heillä on omakohtainen kokemus hobbesilaisesta eloonjäämistaistosta samaan aikaan, kun Länsi-Eurooppa on voinut elää Kantin Ikuisen rauhan oppien mukaan. Yhdysvaltojen unilateraalista toiminnasta hermostuneen Euroopan pitäisi olla valmis ottamaan vastuuta. Tähän kaikkeen voidaan huomauttaa, ettei hyökkäyksessä Irakiin ollut kuitenkaan kyse joukkotuhoaseista, vaan epämieluisan hallinnon kaatamisesta. Ilveksen olisi toivonut ottavan kantaa demokratian vientiin sodalla, sillä siitähän lopultakin oli kysymys.

Ilves kertoo, että Lennart Merelle Suomi oli läheinen ja tärkeä esikuva. Hänelle itselleen Suomi on erilaisen taustan tähden henkilökohtaisesti vähemmän tärkeä kuin virolaisille yleensä. Mutta hän tunnustaa Suomen tärkeän merkityksen virolaiselle kulttuurille jo ennen itsenäistymistä. ”Ehkä liettualaisilla oli yhtä hyviä kirjailijoita, mutta heillä ei ollut Suomea missä niitä julkaista.” Presidentti kiittää Suomea tuesta Viron valtion uudelleenrakentamisessa, mutta ei halua Viron olevan maiden välisessä suhteessa pikkuveli. Poliittisella tasolla Viro varmasti onkin tasavertainen kumppani yhteistyössä, mutta näin ei ole taloudellisella alalla ainakaan nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Viro on saanut Suomesta ohjeita, miten sen tulisi toimia suhteessa Venäjään. Nyttemmin joissain ”uussuomettumista” pelkäävissä suomalaisissa piireissä Ilves on idoli ja Viro halutaan nähdä esimerkkinä meille. Varmaan kuitenkin olisi järkevintä vain tunnustaa, että Suomella ja Virolla on pitkään ollut eri asema Venäjän suurvaltapolitiikassa ja se johtaa veljeskansat myös erilaiseen suhtautumiseen itänaapuriin. Suomi on ollut myös yhtäjaksoisesti itsenäinen niin pitkän ajan, ettei täällä ole samanlaista tarvetta vapausretoriikkaan kuin vasta parikymmentä vuotta sitten uudelleen kartalle ilmestyneessä Virossa.