– Gorbatshov on lähdössä Viroon. Monet varoittavat häntä:
– Älä matkusta Viroon.
– No miksi ei? Gorbatshov kysyy.
– Nojaa, Viroon on lähtenyt hyvinkin paljon venäläisiä, mutta yksikään ei ole tullut takaisin. (suomennos allekirj.)

Tämän anekdootin on Jüri Viikberg merkinnyt muistiin vuonna 1987 ja sijoittanut kokoamaansa anekdoottikirjaan päälukuun ”Midagi eestilikku”. Anekdootin historiallinen tausta on ulkomaalaisellekin ymmärrettävä, mutta monet muut tämän teoksen jutuista vaativat kyllä tavallista parempaa virolaisen yhteiskunnan ja lähihistorian tuntemusta. Paikallistuntemuksen lisäksi lukijalta vaaditaan venäjän kielen taitoa, jotta mahdollisimman monista anekdooteista pääsisi perille, useat niistä kun sisältävät venäjänkielisiä repliikkejä.

Jüri Viikberg aloitti anekdoottien keruun 1970-luvun alussa opiskellessaan Tarton yliopistossa virolaista filologiaa. Aika oli ”anekdooteista tiine”, kuten hän sanoo, mutta kukaan ei näyttänyt merkitsevän niitä muistiin. Päästyään opinnoissaan jo vihille folkloristiikasta ja kokoamistyöstä hän ryhtyi itse kokoamaan juttuja kuin kansanrunoutta ikään. Suurin osa anekdooteista onkin peräisin Viikbergin opiskelijatovereilta; kirjaan ovat päässeet vain hänen omin korvin kuulemansa jutut, painetusta sanasta niitä ei ole keräilty. Parhaimpina yöhetkinä Viikberg kertoo saaneensa helposti kokoelmiinsa 60-70 uutta anekdoottia.

Viikbergin teos sisältää satoja anekdootteja 12 päälukuun jaettuna. Teemat ovat järjestyksessä: henkilöanekdootit (sisältää omat alalukunsa kaikista puoluejohtajista), mies ja nainen, eri kansat, kysymys-vastaus, eläinjutut, lääkärit ja taudit, englantilainen huumori, absurdi huumori, musta huumori, ”monenlaista”, ”jotakin virolaista” ja ”kaikenlaista”. Tarkoituksena on ollut tarjota mahdollisimman kattava läpileikkaus ja sisällyttää mukaan kaikki teemat, sarjat ja tyypit. Anekdootit ovat kronologisessa järjestyksessä sen mukaan, milloin Viikberg on ne ensi kerran kuullut ja merkinnyt muistiin. Merkityt vuosiluvut eivät siten välttämättä kerro juttujen todellisesta iästä. Jos jostakin jutusta on olemassa variantti toiselta vuodelta, on jutun kohdalla viittaus kyseiseen vuoteen.

Tämä laaja kokoelma on vain valikoima niistä 4500 anekdootista, jotka Viikberg on tallettanut Tartossa sijaitsevaan Viron kansanrunouden arkistoon. Alkujaan hän vei niitä neuvostoviranomaisten silmiltä turvaan F. R. Kreutzwaldille nimetyn kirjallisuusmuseon kansanrunouden osastolle, jossa avuliaat virkailijat laittoivat ne erääseen ”erikoisfondiin”. Vuonna 1989 Viikberg saattoi ottaa kokoelmansa esille piilosta ja jatkaa keräämistä laillisesti. Leirille olisi todennäköisesti joutunut vaikkapa seuraavasta vuonna 1980 haaviin tarttuneesta anekdootista:
– Millainen on uusin afganistanilainen sananlasku?
– ???
– Kun näet tankin unessa, niin tiedät, että ystävä on tulossa kylään.

Viikberg toteaa, että nauru ja pilanteko ovat auttaneet virolaisia pysymään oppositiossa vierasta voimaa vastaan. Anekdootit ampuvat alas onton paatoksen, kaiken liian ylevän ja liian juhlallisen. Ja juuri näillä määreillä voidaan Viikbergin mukaan luonnehtia Neuvostoliiton virallista ideologiaa. Viikbergin keräämä anekdoottikokoelma on kirjaimellisesti naurettava todiste virolaisten henkisen vastarinnan lujuudesta.

Ja lopuksi vielä kysymys Armenian radiolle (1979):
– Kumpi oli ennen, muna vai kana?
AR vastaa:
– Ennen oli kaikkea.