Kustannusosakeyhtiö Summa on aivan viime vuoden lopussa julkaissut Diogenes Laertioksen ”Merkittävien filosofien elämät ja opit” teoksen Marke Ahosen kääntämänä ja selityksin. Teos on – kuten takakansikin kertoo – ainoa antiikista säilynyt yhtenäinen ja kattava kreikkalaisen filosofian historia. Diogenes Laertios siteeraa usein käsittelemiään filosofeja ja näin on säilynyt runsaasti kirjoituskatkelmia. Ilman tätä teosta tietomme Epikuroksesta olisivat hyvin vähäiset: teos liitteineen sisältää kaikki tuntemamme Epikuroksen kirjoitukset.

Kuten suomentajakin jälkisanoissaan toteaa, Diogenes Laertioksen teos on ajoittain ”kammottavan kehnoa” luettavaa. Mutta kaikkine puutteineen ja hiomattomuuksineen kirja on silti erinomaisen hauska ja lähes pohjaton tietojen ammentamiseen. Parhaat jutut ovat tietenkin jo tuttuja useista eri julkaisuista ja filosofian historioista.

Diogenes Laertioksen kirjan ajoittamiseen ei ole muuta apuneuvoa kuin kirja itse. Viimeisimmät filosofit, jotka Diogenes mainitsee, ovat eläneet 100-luvun loppupuolella ajanlaskun aloittamisen jälkeen. Tämän, ja tyylillisten seikkojen perusteella, useimmat tutkijat sijoittavat teoksen synnyn 200-luvun alkuun.

Diogenes Laertios keskeyttää kerrontansa usein siteeratakseen kirjaluettelontekijöiden tuloksia. Ahkerasti kirjoittaneen filosofin kohdalla seisahdus saattaa olla useiden sivujen mittainen. Listoissa useimmiten esitetään kronologisesti filosofin tuotanto alusta loppuun ja rivimäärä yhteen laskien. Aristoteles on Diogeneen mukaan kirjoittanut 445270 ja Theofrastos 232808 riviä.

Koska kreikkalaiset olivat perin yksitotisia nimetessään julkaisujaan, voi jo näiden luetteloiden avulla saada jonkinlaisen kuvan kunkin filosofin mielenkiinnon kohteista. Diogenes kertoo tekstissä myös teoksista, joita kirjaluettelontekijät eivät ole listoilleen huolineet. Sellainen on muun muassa Khrysippoksen ’Muinaisista luonnonfilosofeista’, jonka teksti rivin 600 tienoilla on sellaista, että ”se tuntuu kertovan pikemminkin ka-tunaisista kuin jumalista”. Diogenes on taipuvainen luottamaan kirjaluetteloijiin (Polemoniin, Hypsikrateeseen ja Antigonokseen) ja arvelee, että ”juttu on” ylimielisyyteen taipuvan filosofin ”omaa keksintöä”.

Teokseen voi ottaa useita erilaisia näkökulmia. Informaatiotutkimuksen kannalta on huomion arvoista, että jo varhaiset kirjaluettelontekijät ovat katsoneet tarpeelliseksi järjestää erittäin paljon kirjoittaneen Khrysippoksen tuotantoa aiheenmukaisesti eikä pelkästään kronologisesti. Teoksessa on hänen julkaisujaan kahdeksan sivun verran, ja silti luettelo katkeaa kesken. Tältä osin Diogeneen käsikirjoitus ei ole säilynyt kokonaan.

Aiheenmukaisessa jaottelussa ensimmäisenä tulevat logiikkaa koskevat teokset, jotka on jaettu viiteen pääluokkaan. Toisena seuraavat eettiset teokset, joiden kolmannen pääryhmän kohdalla teksti katkeaa. Pelkästään logiikkaa koskevia teoksia luettelon mukaan on kolmesataa yksitoista.

Demokritoksen pienempi nimekemäärä on myös jaoteltu aiheenmukaisesti. Sen perusteella eettisten teosten jälkeen seuraavat luonnonoppi, järjestämättömät (useimmat näistä ovat ’asioiden syitä’ käsitteleviä), matemaattiset, musiikki ja runous ja viimeisenä taitoja koskevat teokset. Kun lisäksi vielä lopuksi on ”joidenkin erikseen järjestämä” ryhmä, johon kuuluvat muun muassa historia ja muistelmat, löytyy nykyisille luokitusjärjestelmille hyvin, hyvin varhainen esikuva.

Diogenes tarjoaa lukijalle – myöhempien ensyklopedistien tapaan – useita vaihtoehtoisia selityksiä, mikäli niitä on vain hänen käyttämistään lähteistä löytynyt. Edellä mainitun Khrysippoksen kuolintavaksi hän tarjoaa huimauskohtausta humalassa tai naurukohtausta: ”Aasi oli nimittäin ahminut kaikki hänen viikunansa ja hän huusi vanhalle naiselle, että tämä tarjoaisi aasille palan painikkeeksi sekoittamatonta viiniä. Tämän vuoksi hän nauroi itsensä kuoliaaksi.”

Edellisen kaltaiset lukuisat anekdootit tekevät teoksesta lukemisen arvoisen myös satunnaiselle filosofian lukijalle. Marke Ahonen on käännöksestään saamansa tunnustuksen, J. A. Hollon palkinnon, ehdottomasti ansainnut.