Antimodernin aikamatkailun estetiikkaa

Etenkin The Wire -musiikkilehdestä tunnetun Rob Youngin tiiliskivi brittiläisen ”visionäärisen musiikin” vaiheista tarjoaa kiehtovan, joskin poukkoilevan matkan halki 1900-luvun. Vaikka Electric Eden paikantuu populaariksi musiikkitietokirjaksi ja on suunnattu maallikolle tai harrastajalle, sen laaja-alaisuus ja toisaalta yhtyeiden valikoiva esittely rajaavat teoksen potentiaalista yleisöä ja tekevät siitä paikoin epätasaisen. Kevyeksi johdatukseksi uuteen musiikkigenreen ja sen suurimpiin nimiin kirjasta ei ole – sen ansiot ovat toisaalla.

Young, Rob: Electric Eden – Unearthing Britain’s Visionary Music. Faber and Faber, 2011. 664 sivua. ISBN 978-0-571-23753-1.

Electric Eden on kunnianhimoinen kokovartalokuva eräästä löyhästi määritellystä (musiikillisesta) traditiosta ja siihen sisältöä puhaltaneista kulttuurisista mielikuvista – paljastettakoon heti, että kyse on brittiläisestä kansanmusiikista, sen ”löytämisestä” ja modernista haltuunotosta. Musiikkitietokirjojen valtavirrasta teos poikkeaa kuitenkin liikkuma-alallaan. Youngin perspektiivi on laajimmillaan kokonaisessa anglosaksisessa maailmankuvassa ja eetoksessa, joiden kiteytymiä ja toistuvia ilmiasuja hän käy tunnistamaan paitsi vuosisadan mittaiselta aikajänteeltä myös kulttuurin sisäisistä raja-aidoista liiemmin piittaamatta. Onkin alusta alkaen selvä, että kuvaa piirretään paksulla pensselillä.

Kansan ja ”suuren tradition” pidäkkeetöntä glorifiointia pelonsekaisesti odottaen olin helpottunut Youngin pääasiassa viileästä lähestymistavasta ja huolellisesta taustatyöstä. Folkloristiikan näkökulmasta teoksen kiinnostavinta antia ovatkin sen lukuisat viittaukset brittiläisiin perinteentutkijoihin, -tallentajiin ja folkloren eriaikaisiin tulkintoihin ja kontekstualisointeihin, joiden analyysi kulkee tärkeänä sivujuonena läpi teoksen. Monipuolisen lähdekirjallisuuden varaan rakennettua esitystä elävöittävät musiikkitoimittajan itsensä tekemät artistihaastattelut.

Albionin uniaika

Mitä Young on kirjassaan tarkkaan ottaen tekemässä? Miten hän rajaa tutkimuskohteensa ja mihin teoksen alaotsikon (William Blakea mukaileva) visionäärinen musiikki viittaa, jos ei yksinkertaisesti kansanmusiikkiin ja sen modernisointiin? Young paljastaa johdantoluvussa työtään ohjanneeksi alkuiduksi pyrkimyksen paikantaa ja ymmärtää sitä brittiläisen musiikin “pohjavirtaa”, jossa kuvitteellisesta paluusta, aikamatkasta menneisyyden salattuihin puutarhoihin löydetään voimaa kohdata tulevaisuus  (s. 4–5). Lukijalle tehdään myös selväksi, että nämä kansalliseen uniaikaan suuntautuneet fantasiat on käsitettävä nimenomaan brittiläisen kokemuksen ydinnesteeksi.

Young itse kutsuu menneiden, aina-jo-kadonneiden paratiisien romantiikkaa ”eräänlaiseksi väärän muistin syndroomaksi, sitkeäksi kieltäymykseksi päästää irti kultaisen ajan kuvitelmista” (s. 10). Teoreettisempaa taustatukea johtomotiivilleen hän olisi saanut esimerkiksi Mihail Bahtinilta, joka nimesi aikanaan saman retorisen kuvion historialliseksi inversioksi ja analysoi sitä eräänlaisena tulevaisuuteen suuntautuvana toiveajatteluna, jolle moderni aika on syöttänyt uutta elinvoimaa. Toisin sanoen menneisyyden valkokankaalle heijastetut visiot kadonneista kulta-ajoista ovat itse asiassa tulevaisuudelle asetettuja toiveita ja tavoitteita, joita nykyhetken häilyvyys ja muutos provosoivat.

Tätä tyylikuvaa Young joka tapauksessa kierrättää luvusta toiseen, sovittaa sitä erilaisiin konteksteihin ja käyttää sitä omien tulkintojensa avaimena. Kiehtova motiivi on toki saattanut toimia erinomaisena inspiraationa kirjoittajalle itselleen. Tietokirjan rajauksena se on kuitenkin sumea, mikä kuvastuu vapaasti rönsyilevässä sisällössä.

Kansanlaulusta sosialistiseen utopiaan

Varsinainen matkanteko aloitetaan keskeltä: Vashti Bunyanin ja hänen miesystävänsä pyhiinvaellukselta läpi Britannian vuonna 1969. Bunyan esitellään paraatiesimerkkinä teollistuneen, urbanisoituvan yhteiskunnan kyydistä jättäytyneestä, pakkomielteisesti menneisyyteen takertuneesta yksilöstä: ”nykyajan sulkeistaminen oli nimenomaan sitä, mitä olimme tekemässä” (s. 34–35). Bunyan on kieltämättä sikäli oivallinen psykopompos Youngin tähtäimessä olevan kulttuurisen tiedostamattoman syvyyksiin, että Bunyanin hahmo tarjoaa sekä suoran linkin 60-luvun folk-aallon harjalle että toisaalta tuoreen kiinnekohdan nuoremmillekin lukijoille. Bunyanhan on ollut uuden vuosituhannen alun ties kuinka monennen folk revivalin kirkkaimpia airuita, jonka omana aikanaan unohdettu tuotanto (siis Just Another Diamond Day -albumi, 1970) nauttii tätä nykyä ansaitsemaansa arvostusta.

Bunyan pohjustaa toisen yksinäisen trubaduurin, Donovanin, kanssa tien varsinaisen tutkimuskentän lähteille 1900-luvun alkuun, jolloin aika kansanlaulun tunnistamiselle ja modernille haltuunotolle oli kypsä. Britanniaa muistivihkoineen kiertänyt Cecil Sharp saa oikeutetusti kunnian koko kansanmusiikkiprojektin alkuunpanijana, mutta suurta painoarvoa annetaan myös varhaisille korkeakulttuurisille toimijoille. Young käsittelee pitkällisesti Gustav Holstin ja Ralph Vaughan Williamsin kaltaisia säveltäjiä, jotka työskentelivät 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä uutterasti hankkiutuakseen eroon saarivaltioon liitetystä kyseenalaisesta lisänimestä ”maana ilman musiikkia” (das Land ohne Musik). Ensimmäinen folk revival näyttää kuitenkin jääneen pääasiassa ylempien sosiaaliluokkien intohimoksi, ja kantoi myöhempiin aaltoihin verrannollisesti hädin tuskin vuosikymmenen mittaisen ajanjakson. Sen sammutti lopullisesti ensimmäinen maailmansota.

Erityisen kiinnostavaksi tarina kehittyy mielestäni toisesta maailmansodasta selvinneen uuden sukupolven ja perinteen politisoitumisen parissa. Kansalliset näkökulmat ja intressit olivat muuntumassa yhteiskunnallisiksi. Folkloressa, lauluissa ja tansseissa tunnistettu rahvaan ääni sovitettiin luontevasti vallankumouksellisen marxismin tarpeisiin – mm. 1800-luvun sosialisti–visionääri William Morrisin esimerkin mukaan – mikä kylmän sodan kurimuksessa ei suinkaan käynyt laatuun.

Poliisinkin tarkkailemina työskennelleet A.L. Lloyd, Ewan MacColl, Peter Kennedy sekä Amerikoista lainatut Peggy Seeger ja Alan Lomax olivat ajan dynaaminen viisikko, jotka vuonna 1922 perustetun BBC:n avulla toivat kansanmusiikin kaikkien yhteiskuntaluokkien tietoisuuteen erilaisten ohjelmasarjojen, tallenteiden ja koosteiden (”radioballadien”) muodossa. Radion ja uuden äänitysteknologian myötä avautuneihin mahdollisuuksiin tartuttiin ripeästi, ja perinteen olemassaoloon havahduttiin käänteentekevästi myös nykypäivässä: sitä oli löydettävissä kaivoksilta, tehtaista, kutomoista, rautateiltä, meriltä. Tämän alkuperäisen industrial musicin, jota suosittu 50-luvun skiffle pian popularisoi kaupallisempaan makuun, ymmärrettiin nyt välittävän samankaltaisia tunteita ja kokemuksia kuin entisaikojen balladitkin.

1950-luku ja vielä seuraava vuosikymmen olivatkin akateemisten perinteentutkijoiden ja muusikkojen tiiviin yhteistyön aikaa, molemmat ominaisuudet kun vielä yhdistyivät monissa ajan vaikuttajissa. Young tulee epäsuorasti havainnollistaneeksi, kuinka pitkälti samat kysymykset askarruttivat kumpaakin leiriä: mitä perinne on ja mistä se on löydettävissä? Kenellä on oikeus esittää sitä? Mikä on sen suhde menneisyyteen ja nykyhetkeen? Sitkeimmän mallin mukaanhan perinne ja sitä ylläpitävä kansa tuomitaan väistämättä menneisyyteen, rajataan pois katsojasta itsestään – hienovaraisen esimerkin samasta käytännöstä voi havaita vaikkapa parhaillaan tv:ssä esitettävästä YLE:n Suomensukuiset 30 päivässä -sarjasta kellertävine visuaalisine tehosteineen.

Yhteiskunnallisen edistyksellisyyden ja tradition kannattamisen välisen ristiriidan kanssa paini etenkin Ewan MacColl. Kaikesta sosiaalipoliittisesta aktiivisuudestaan huolimatta hän ja puolisonsa Peggy Seeger nousevat nimittäin kirjan edetessä esiin myös kiivaimpina perinnepuristeina, joiden paikallisuudesta johdettuihin autenttisuuden mielikuviin 60-luvun folk rock -yhtyeet mahtuivat vain vaivoin. Folklorismin (perinteen soveltamisen) käsitettä Young ei käytä, mutta onnistuu ilman sitäkin analysoimaan tätä käytäntöä juuri sinä mitä se olikin: raja-aitojen kontrollointina.

Tähän nähden esimerkiksi Cecil Sharpin, kansanlaulujen kenttätallennuksen varsinaisen pioneerin, käsitys kansanperinteen luonteesta oli huomattavasti modernimpi ja yhä täysin uskottava. Maltillinen Sharp kieltäytyi postuloimasta folkloren alkumuotoja, kulkureittejä tai syntyseutuja ja -aikoja, joita tuolloin jäljitettiin mitä kiivaimmin. Tämän sijaan hän syventyi sen monituisiin muodonmuutoksiin ja variaatioon, ymmärsi nämä perinteen varsinaiseksi substanssiksi (s. 68).

Ehkäpä tarkkasilmäisimmin kansanmusiikin ja siitä innoittuneiden artistien dilemman onnistuu kirjan kuluessa sanallistamaan Mr. Fox -yhtyeen laulaja–kitaristi Bob Pegg, folkloristi itsekin. Hän kun arveli ”kansanmusiikin” olevan lopultakin vain sitä tavoittelevien itsensä luoma kangastus, jota lähietäisyydeltä tuskin erottaakaan: ”Ne olosuhteet, jotka tuottavat tämän kangastuksen, sen sijaan säilyvät.” (s. 430.)

Brittiläisten folk-hippien sesonki

Kirjan varsinainen selkäranka on sen laaja toinen osa, joka on omistettu 1960-luvulta alkaneelle (kansantokannasta riippuen toiselle tai kolmannelle) voimakkaalle folk revivalille, jolle 50-luvun sosialisti–folkloristit olivat valaneet perustan. Mikään selkeärajainen liike ei tämäkään muodostuma ollut. Yhtenäisen agendan tai ideologian sijaan brittiläisissä folk-hipeissä sekoittuivat Youngin sanoin yhteiskunnallinen aktivismi kyynisyyteen, seksuaalinen vapautuminen romanttisiin ideaaleihin, traditionaaliset sävelmät omiin kappaleisiin ja kaupallisuus epäluuloon yhteiskunnallisia valtarakenteita kohtaan (s. 170). Koherentin liikkeen asemesta lukijalle välittyvä kuva koostuu pikemminkin tiiviiden ja aktiivisten pienyhteisöjen repaleisesta verkostosta, jonka eräs havainnollinen solmukohta oli esimerkiksi Peter Bellamyn yhtyeensä The Young Traditionin kanssa asuttama talo, jonka alakerrassa majailivat puolestaan Bert Jansch, John Renbourne ja Anne Briggs (s. 196).

Young etenee kiitettävällä vauhdilla, luonnehtii merkkiteokset kuten Davy Grahamin ja Shirley Collinsin Folk Roots, New RoutesLP:n muutamalla kappaleella ja siirtyy taas ajan hengen, kontekstien ja henkilöhistorioiden kartoitukseen. Kattavammat artistianalyysit ovat huolellisesti laadittuja: yhtenä mieleenpainuvimmista esimerkiksi kuvaus Fairport Conventionin traagisesta auto-onnettomuudesta, sitä seuranneesta ihmeenomaisesta jälleensyntymästä Hampshiren syrjäisessä Farley Housessa ja koko episodin lopputuloksena syntyneestä albumista Liege & Lief, genren kiistattomasta klassikosta. Vakuuttava on myös kirjoittajan tulkinta Incredible String Bandin kryptisestä toisesta albumista The Hangman’s Beautiful Daughter.

Young huomauttaa useaan otteeseen, kuinka perinteen käsitettä on folk-musiikin brittiläisessä traditiossa sovellettu lopultakin hyvin ennakkoluulottomasti, ikään kuin sharpilaista eetosta kunnioittaen. Traditio on sisällyttänyt itseensä maailmanmusiikin (toisin sanoen vieraiden kulttuurien kansanmusiikin) vaikutteita ja tuoreeltaan niin sähkökitaran kuin tarkkaan ottaen tätä ennen akustisen kitarankin. Osa teoksen viehätystä on juuri tällaisten yllättävien yhteyksien ja nk. keksityn perinteen paljastaminen: kuinka akustinen kitara omaksuttiin folk-muusikon tavaramerkiksi vasta 1960-luvun taitteessa (s. 160–161), tai kuinka Harold McNair lähestulkoon yksin loi erään folk-musiikin pysyvimmistä artikulaatioista, huilun ja lentämisen motiivin yhteyden. Sosiaalista voyeurismia tyydyttävät anekdootit ja muotokuvat genren eksentrisistä persoonallisuuksista, vaikkapa Early Music -liikkeen perustajasta, päivätyönään 1600-luvun kaksimielisiä kansanlauluja tutkineesta David Munrowsta, tai Kentin kylää ystävineen terrorisoineesta pastoraalisäveltäjä Peter Warlockista.

Toisaalla Young osoittaa vuoden 1966 kuuluisan Bob Dylan -välikohtauksen yhteyden kauaskantoisempaan historialliseen katkokseen. Tapaus ajoittuu murrosvaiheeseen, jossa perinteen luonnolliseksi ymmärretty jatkumo alkoi kyseenalaistua ja sen objektivointi oli saavuttanut ikään kuin (yhden) päätepisteensä. ”Kansa” ja ”folklore” olivat muuttumassa tietoisiksi kulttuurisiksi valinnoiksi, kelluviksi merkitsijöiksi, jotka kaupallisuuden paineessa tulivat myös olemaan yhä kuumempaa symbolista valuuttaa. (s. 239–242.) Toisekseen Bob Dylan ei aiheuttanut pahennusta (ainoastaan) sähköistämällä instrumenttinsa, vaan ennen kaikkea rikkomalla (äänivallilla, lyriikoillaan, habituksellaan) kollektiivin sisäisen sidoksen, yhteyden esiintyjän ja yleisön väliltä.

Teoksen erinäiset painotukset kaipaisivat toisinaan tarkempaa reflektiota ja perusteluja tekijältä. Young on esimerkiksi selvästi viehtynyt aikanaan vähälle huomiolle jääneiden marginaalisten ryhmien ja hahmojen esittelyyn (John Ireland, Vashti Bunyan, Forest, Comus, Spirogyra). Nick Draken kaltainen, folk-alakulttuurin liepeillä lennellyt outolintu saa hänkin sivukaupalla käsittelyä, kun samalla Jethro Tull, tyylilajin mammutti sivuutetaan muutamilla maininnoilla. 60-luvun brittien suhteista amerikkalaiseen folk-kulttuuriin olisin myös kaivannut tarkempaa selvitystä.

Runsaasta nimien ja yhtyeiden vyörytyksestä huolimatta Youngin taitoa hahmottaa yhteyksiä, toistuvuuksia ja jatkumoita eri ilmiöiden ja henkilöiden välillä ei käy kiistäminen: Glastonbury-festivaalien esiasteet 1910–20-luvuilta ovat vain yksi esimerkki. Ainoastaan kirjan viimeisen osion katsaukset muutamaan 80–90-lukujen merkittävään nimeen, Kate Bushiin, David Sylvainiin, Talk Talkiin ja Julian Copeen, tuntuvat hieman väkinäisiltä liitoksilta keskeistematiikkaan, ja jättävät ihmettelemään, miksi juuri heidät on valittu edustuksellisimmiksi perinteenkannattajiksi ja utopian jatkajiksi. Yksikään kun ei suoranaisesti istu folk rock -jatkumoon.

Aika ajoi populaarikulttuurin nopeissa suhdannevaihteluissa 60-luvun aallostakin ohi alle kymmenessä vuodessa, ja 1974 puhalsivat jo tyystin toiset tuulet. Alkoi folkie-stereotyypin alamäki, jota Young havainnollistaa omaperäisesti rinnastamalla satiirisen 80-luvun sarjakuvan 60-luvun vastaavaan hahmoon (s. 556–558). Myös liikehdintää aiemmin terästänyt poliittinen särmä oli pahasti tylsynyt: potentiaalisia yhteyksiä esimerkiksi 70-luvun lopun punk-liikkeeseen ei milloinkaan lunastettu.

Sivupolulta toiselle

Young kirjoittaa ylipäätään mukaansatempaavasti, paikoin miltei lumoavasti. Odotuksenmukaisesti osan tästä lumosta muodostavat kovin orgaaniset, biologiset metaforat, joilla Young tulee usein kohdettaan kuvanneeksi ja samalla uusintaneeksi tutkimaansa diskursiivista muodostumaa, perinnettä. Maalailevan värikästä kielenkäyttöä ja omalaatuisia muotoratkaisuja (mm. neljän elementin mukaan nimetyt luvut) varioidaan toisaalta yksityiskohtaisilla perinnetieteellisillä jaksoilla (esim. hieno folkloristinen analyysi Reynardine-kappaleen motiivihistoriallisesta kehityksestä s. 418–421). Kokonaisuutta täydentävät hyvin valitut mustavalkokuvat yhtyeistä, levyjen kansista, julisteista yms.; lukijaystävällinen on myös tärkeimpien teosten ja julkaisujen diskografinen aikajana kirjan päätteeksi.

Kirjan kaikenkattavuus on varmasti lukijakohtaisesti joko avartavaa tai yksinkertaisesti uuvuttavaa. Kaikesta kiinnostunut Young tekee huomioita maiseman ja ympäristön merkityksestä kulttuurille ja estetiikalle, jäljittää Britteinsaarten ley-linjoja ja yleistä psykogeografiaa, valaisee Marshall McLuhanin globaalin kylän käsitteellä modernin yhteiskunnan ja esimodernin agraarikulttuurin jännitteitä, sivuaa aihepiiriin sopivia elokuvia (The Wicker Man, Penda’s Fen), kirjallisuutta (William Morris, Arthur Machen) ja tutkii jopa varhaisia ulkoilmafestivaaleja kokonaisen luvun mitalta. Itse nautin monista herkullisista sivupoluista; tiiviimpää ja tarkemmin rajattua kokonaisuutta nimenomaan 60–70-lukujen ilmiöstä kaipaavien arvelisin kuitenkin saavan rahoilleen enemmän vastinetta esimerkiksi Britta Sweersin Electric Folk -tutkielmasta (Oxford University Press, 2005). Kyseinen tekijänsä väitöskirjaan perustuva teos sivumennen sanoen loistaa poissaolollaan Youngin lähdeluettelossa.

Historiallinen inversio ja paremman menneisyyden sureminen ovat merkillisiä tyylikuvia ja käytäntöjä, jotka taipuvat luontevasti niin sosialistisen utopian kuin konservatiivisen populismin tarpeisiin. Electric Eden osoittaa, kuinka ne ovat parhaimmillaan johtaneet virtaa kokonaiseen kansalliseen traditioon, synnyttäneet täysin uutta luovia kulttuurisia impulsseja.

Musiikkitietokirjan arvon voi usein päätellä sen innoittamien levyhankintojen lukumäärästä: onnistuuko kirjoittaja inspiroimaan lukijansa etsimään käsiinsä mainittuja albumeita, tutustumaan uusiin tuttavuuksiin? Tätäkin menetelmää käyttäen voin todeta Electric Edenin onnistuvan oikein hyvin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *