Alias Finkelstein

Nils Erik Forsgård väitteli 1998 Helsingin yliopistossa vanhan Z. Topeliuksen aatemaailmasta Raamattuun viittaavalla otsikolla I det femte inseglets tecken. Topelius oli yllättävän juutalaiskielteinen, siis meidän mielestämme, jotka tiedämme, mitä kielteisyydestä erityisesti Sakassa seurasi.

Jo väitöskirjassaan Forsgård peilasi Topeliuksen tekstejä muihin aikalaiskirjoittajiin sekä aihepiirin tutkimuskirjallisuuteen. Satusetämme ei suinkaan ollut mikään poikkeus ajassaan. Uudessa artikkelikokoelmassaan Forsgård katsastaa vielä antisemitismin 1800-lukuakin, mutta myös jatkaa uteliaana aikajanaa ja aineiston läpikäymistä 1900-luvun Suomeen, jonkin verran Ruotsiinkin. Myös Saksan ja Itävallan antisemitismin historiaa kirja tarkentaa laajaan tutkimuskirjallisuuteen nojaten.

En ilmoittautunut Agricola-verkon arvostelijaehdokkaaksi juutalaiskysymysten tuntijana, vaan koska kustantaja esitteli teoksen pohjautuvan pääasiallisesti 1900-luvun sanomalehdistöön. Sen tutkiminen kuuluu omaankin tutkimussuunnitelmaani. Lisäksi kirjan alaotsikko lupasi retoriikan käsittelyä, ilmiö, josta myös olen kiinnostunut nimenomaan suhteessa eri kansoihin.

Tässä kirjassa retoriikka ei kuitenkaan ole tutkimuskohde sinänsä, ei myöskään metodi, vaan pikemminkin rajaus. Forsgård ei siis niinkään tutki tekstien vaikutuskeinoja, vaan ensisijaisesti selvittää propagandakirjasten ja vastaavien ajatusrakenteita ja keskinäisiä yhteyksiä. Työtapaan kuuluu vain niukasti kunkin tekstin yhteiskunnallisen painoarvon ja vaikutuksen pohdintaa. Esipuheessa Forsgård toteaakin liikkuneensa pääasiassa marginaalisten, pienten painosten julkaisujen sivuilla, mutta muistuttaa, että niiden ajatusvarustus on kuitenkin yhteistä muun silloisen Euroopan kanssa. Teksteihin keskittyminen merkitsee myös sitä, ettei kirjoittajien taustoja tai muita positioita käsitellä kovin perusteellisesti. Keski-Euroopan juutalaisoloja erityisesti 1800-1900-luvun vaihteen molemmin puolin Forsgård kuitenkin selvittää lukijoille kohtalaisen tarkasti.

Vastavalistus, juutalaiset ja vapaamuurarit

Käsite, joka sitoo ja selittää niin Topeliuksen maailmankuvaa kuin muita käsiteltyjä tekstejä on vastavalistus (motupplysning). Tällä hetkellä Berliinissä, Humboldt-yliopistossa vaikuttava Forsgård on löytänyt sen ehkäpä juuri saksalaisesta tieteellisestä keskustelusta.

Vastavalistuksen kannattajiksi voidaan kutsua niitä, jotka kokivat, että ensyklopedistien ja heidän hengenheimolaistensa valistusaate ei suinkaan tuonut valoa, vaan rikkinäisyyttä, rakkaudettomuutta ja Jumalan hyljeksintää, vallankumousta ja sosialismia. Juutalaiset kuuluvat tähän yhteyteen, koska valistuksen hengessä syttynyt Ranskan vallankumous antoi kansalaisoikeudet myös heille; päivämääräkin muistetaan: 28.9.1791. Siitä alkoi juutalaisemansipaatio, ja juutalaisten pyrkimys Euroopan, jollei maailman herruuteen, uskoivat monet.

Miten Topelius ja hänen kaltaisensa kirjoittajat saivat antisemitismin sopimaan kaitselmususkoonsa ja korostamaansa kristilliseen rakkauteen? Forsgård selvittää oppirakennelmaa, johon kuuluu valitun kansan kääntyminen kristinuskoon aikojen lopussa – Topeliuksen päätelmien mukaan parin sukupolven kuluessa – ja historian päättymisestä Jerusalemiin. Tässä voi syntyä vaikutelma, kuin juutalaisten kääntyminen olisi kirjailijoiden oma idea. Ennustus kuitenkin on tunnettu jopa sananlaskun omaisesti. ”Till the conversion of the Jews”, huokaisi runoilija Marvell 1600-luvulla viitatessaan liian pitkään lemmen odotukseen. Väitöskirjasaan Forsgård kyllä on esitellyt kääntymis-näkemyksen raamatullisen taustan.

Vastavalistuksen ajatusrakennelmaan sisältyi myös vapaamuurarivastaisuus. He eivät mm. olleet kyllin isänmaallisia – vakava syytös kansallisvaltioita perustavassa ja rakentavassa Euroopassa. Sekä juutalaisten että vapaamuurareiden konspiratorisuus oli jatkuva varoitusten aihe vastavalistuksellisten, nationalismia arvostavien kirjoittajien teksteissä ja puheissa.

Perusteoksia juutalaisten vaarallisuudesta ja salaliitoista olivat saksalaisen Wilhelm Marr’in Der Sieg des Judenthums uber des das Germanenthum (juutalaisuuden voitto germaanisuudesta, 1879) sekä venäläisen Sergei Niluksen laatima väärennös ja kommentit, joka teos suomeksi tunnetaan nimellä Siionin viisaiden pöytäkirjat ( alkuteos 1903-05) Topeliuksen lähteinä toki olivat vanhemmat kirjat, mutta pääosa muista Forsgårdin esittelemistä teksteistä kertaavat Marrin ja Niluksen väitteitä.

Moraalittomuus-syytteitä, perikadon pelkoa

Aihepiirin käsittely ei ole miellyttävää luettavaa. Kirjassa vyöryvät toistuvasti hämärät kielikuvat ja omituiset yhdistelmät likaisesta, ahneesta, moraalittomasta, mustasta, partaisesta juutalaisesta, jesuiittojen, kapitalistien ja bolshevikkien juonitteluista, eurooppalaisen sivilisaation perikadosta, Ilmestyskirjan pedosta, vieläpä lasten raiskauksista. Kun päästään 1930-luvun Suomeen, Malmin Tattarisuon lähteestä löytyy vainajilta katkottuja ruumiinosia.

Tässä kohden Forsgård täydentää poliittista tapahtumahistoriaakin tai ainakin yleisesitysten tietoja: Tattarisuon merkillisyydet syksyllä 1931 olivat yliluutnantti ja suojeluskunta-aktivisti Paavo Susitaipaleen käsityksen mukaan vapaamuurareiden peruja. Sisäministeri Ernst von Born (rkp) ja Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander johdattivat tahallaan poliisitutkimuksia harhaan, uskoi hän ja kanteli oikeuskanslerille. Von Born puolestaan veti kantelijan oikeuteen kunnianloukkauksesta.

Helmikuun 1932 lopussa käynnistyi ns. Mäntsälän kapina puhetilaisuudesta, jossa esiintyi sosialidemokraattinen kansanedustaja Mikko Erich. Yleisesityksissä, esim. W&G:n Itsenäisen Suomen historiassa (osa 2, 1991) ei kiinnitetä huomiota hänen juutalaissyntyperäänsä. Sillä oli kuitenkin oma merkityksensä, minkä näkee käsinkirjoitetusta vastailmoituksestakin, joka mainitussa teoksessa on kuvituksena (s. 226). Erich mainitaan juutalais-tohtoriksi ja varmemmaksi vakuudeksi rivien lomaan on piirretty viisisakarainen tähti, sisällään sirppi ja vasara.

Paavo Susitaivalkin oli Mäntsälässä vaatimassa eroa muutenkin jo vastustamilleen sisäministeri Bornille ja maaherra Jalanderille. Kapinallisten mielestä näiden olisi pitänyt kieltää puhetilaisuus sen sijaan, että vielä lähettivät poliisivartion Erichin turvaksi. Susitaival vangittiin tapahtumien jälkeen ja suljettiin joksikin aikaa mielisairaalaan. – Vapaamuurareiden juonia, päätteli hän vielä muistelmissaan. Vapauduttuaan Susitaival oli perustamassa Isänmaallista kansanliikettä. Puolue kuitenkin hillitsi äänekkäimpiensä vapaamuurarikritiikkiä, sillä sen pelättiin vaarantavan taloudellista tukea teollisuuspiireiltä. Juutalaisillakaan ei ollut sanottavaa osuutta puolueen ohjelmassa; asian kanssa askartelivat enemmän pienet ryhmät vielä IKL:stakin oikealla. Lisäksi pilalehti Fyren julkaisi juutalaispilapiirroksia, vitsejä ja antisemiittisten kirjojen mainostusta vuosikymmenten ajan. Päätoimittaja sai kytkettyä juutalaiset ja fennomaanit yhtäläiseksi uhaksi lukijoidensa edustamalle kansanosalle.

Ajankohtainen kirja?

Suomessa ei vielä ole suuremmin kirjoitettu enemmistön ja vähemmistöjen suhteista. Ruotsissa problematiikka on suuren maahanmuuttajaväestön vuoksi ajankohtaisempaa. Juuri juutalaisten historia on otettu esille varoituksena muukalaisvastaisuudesta koululaisille suunnatussa kirjasessa Kertokaa siitä lapsillenne. Forsgårdin Topelius-tutkimus sai naapurimaassa erikoishuomiota tullessaan palkituksi historia-kirjakerhon vuoden kirjana.

Väistämättä suomalainenkin miettii moraalikysymyksiä pikemminkin kuin Forsgårdin tutkielmien yhteyksiä Israelin ja Palestiinan ajankohtaiseen tilanteeseen. – Minähän en ainakaan ole ulkomaalaisvihamielinen, voimme hymistellä itsetyytyväisesti, mutta onko ennakkoluuloja joita emme sellaisiksi tunnistakaan, harhaisia käsityksiä, joita myös establishmentti ja nykyajan topeliukset suosivat? Forsgårdin käyttämän ruotsalaistutkimuksen mukaan antisemitismi Ruotsissa oli hegemonista, enemmän tai vähemmän itsestään selvää 1900-luvun ensi vuosikymmeninä. Mille me tiedotusvälineiden myötä hymähtelemme, muka fiksuina? Entä miten arvioida yhteiskuntakritiikin ja ihmisten leimaamisen rajaviivaa? Fyrenin päätoimittajan pilkkaruno 1922 luetteli juutalaisnimiä aivan samaan tapaan kuin 1970-luvulla Laulu kahdestakymmenestä perheestä suomalaisia teollisuussukuja. Nykyisessä puheessa terrorismista on piirteitä, jotka pelottavasti muistuttavat vanhoja väitteitä juutalaisten maailmaherruus-pyrkimyksistä. Vuonna 1991 kylmän sodan retoriikkaa eritelleet amerikkalaistutkijat Hinds ja Windt taas katsoivat, että huumeet olivat saaneet kommunismin paikan amerikkalaisessa tietoisuudessa.

Ehkä herkkyyttä ’poliittiselle korrektiudelle’ ei sittenkään kannata pitää huvittavana ilmiönä. Itselläni pisti silmään tässä suhteessa yksi rike Forsgårdilta: Kirjailija Hilja Haahden hän luonnehtii säveltäjä sen-ja-sen vaimoksi. Merkityksellisempää oli varmaan, että Haahti oli ensimmäisen suomeksi julkaisseen naiskirjailijan tytär, mutta vielä oikeammin hänet olisi voinut esitellä tuotteliaana ja kristillisten piirien arvostamana kirjallisena vaikuttajana.

Loppukiire on varmaan aiheuttanut sen, että paikoin tekstiin on jäänyt toistoa, saman artikkelin sisällekin. Melkeinpä olisi myös 317 lähdeviitteen lisäksi kaivannut aakkosellista kirjallisuusluetteloa. Oleellisinta kuitenkin on, että vaiheessa, jossa ehkä olisi ollut kiusaus vain koota väitöskirjasta ylijääneet murut helppolukuiseksi tarinakirjaksi, Nils Erik Forsgård onkin tehnyt perusteellisen sekä yhteiskunnallisen keskustelun kannalta merkittävän ja ajankohtaisen työn.