Ei ole mitenkään hämmästyttävää, että tamperelaisen sosiologin Pertti Alasuutarin laadullisen tutkimuksen metodioppaasta on otettu jo kolmas uudistettu painos. Pikemmin päinvastoin. Alunperin vuonna 1993 ilmestynyt ‘Laadullinen tutkimus’ kuuluisi mielestäni kaikkien humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden kivijalkakirjallisuuteen gradun tekijöistä väitelleisiin. Eikä kirjasta varmasti haittaa ole muillakaan akateemisilla aloilla. Osaltaan uuden painoksen syntyyn on johtanut kirjasta tehty englanninkielinen versio ‘Researching Culture: Qualitative Method and Cultural Studies’ (Sage 1995). Siihen tehdyt muutokset ja lisäykset on haluttu tuoda myös suomenkieliseen painokseen.

Ja hyvä niin. En ole tutustunut aikaisempiin painoksiin mutta Alasuutarin, lähinnä palautteen pohjalta, tekemät parannukset tuntuvat järkeenkäyviltä. Suurimmat muutokset koskevat faktanäkökulmaa käsittelevää kappaletta. Opetuskokemuksensa perusteella Alasuutari on katsonut aiheelliseksi valaista laajemmin ja perusteellisemmin eroa fakta- ja näytenäkökulmien välillä. Faktanäkökulmahan on etenkin yhteiskuntatieteilijöiden suosima keino, jossa pyritään esimerkiksi haastattelumateriaalia hyväksikäyttäen lähestymään kohdetta empiirisesti. Havainnot ovat enemmän johtolankoja tutkimuskohteen ytimeen.

Alasuutari löytää faktanäkökulmalle kolme tyypillisyyttä. Ensinnäkin siinä tehdään "selvä ero maailman ja siinä esitettyjen väitteiden välillä." Tällöin jätetään lomakkeiden yms. ulkopuolelle kaikki "välillinen" data, kuten esimerkiksi kansanperinteen verbaalidokumentti. Tutkijan, aineiston ja todellisuuden välisessä janassa tulee tärkeäksi pohtia onko informaatio totuudenmukaista. Luotettavuus on tärkeä kriteeri. Jos epäilyttää, että esimerkiksi haastateltava saattaa valehdella tai muuten harhauttaa, on kyse faktanäkökulman noudattamisesta. Sen kapea "tosiasiatietoon" pohjautuva tapansa lähestyä kohdetta herättää kuitenkin väistämättä fenomenologisen kysymyksen: Mikä sitten loppujen lopuksi varmasti heijastaa totuutta? Alasuutari korostaakin lähdekritiikin merkitystä. Lähdeaineistoa voidaan lähestyä pitämällä sitä indikaattorina tai todistuksina. Indikaattoriaineisto on olemassa yleensä tutkimuksen tekemisestä huolimatta. Se on epäsuora todistus tutkimuskysymyksestä. Todistus on oikeudenkäynnin todistajalausunnon kaltainen todistus kohteesta: oletetaan lausunnon olevan totta. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset kulttuurituotteet ja etenkin sanomalehdet. Näitä kahta lähdetyyppiä voidaan vielä lähestyä sekä mekanistisesti, että humanistisesti. Mekaaninen tapa pyrkii sulkemaan pois kaiken mahdollisen reaktiivisuuden, jälkimmäinen tarkoittaa esimerkiksi pyrkimystä päästä haastateltavan kanssa luottamukselliseen suhteeseen – tekemään syvähaastattelua. Tutkijan täytyy kuitenkin muistaa, että nämä ovat työvälineitä ja niiden käyttö riippuu ennen kaikkea tutkimuskohteen luonteesta. Faktanäkökulmasta on kuitenkin yleensä apua laadullisessa tutkimuksessa aineistosta riippumatta, kunhan tutkija ei jätä kaikkea sen varaan.

Toinen kohta, mitä Alasuutari on laajentanut uudistettuun painokseen, on interaktion käsitteen selostaminen. "Interaktionäkökulmassa lähdetään ajatuksesta, että ei ole olemassa "puolueettomia" väitteitä tai puhuja-asemia. On vain asemoitua puhetta, jota voidaan käyttää aineistona yritettäessä selittää sosiaalisia ja kulttuurisia ilmiöitä." Kaikkea voidaan käyttää johtolankoina, mitä dokumentoitu keskustelu tuottaa. Alasuutari käsittelee seikkaperäisesti mutta tiiviisti erilaisia interaktion muotoja, kuten henkilöhaastatteluja ja ryhmäkeskusteluja sekä tutkimuksen keruuseen liittyviä seikkoja ja lähestymistapoja. Uuteen painokseen Alasuutari on antanut aivan oman kappaleensa interaktion tutkimussuuntauksille ja metodeille. Niitä ovat puhdasoppinen ja sovellettu keskusteluanalyysi, niin sanottu kasvojen käsite – jossa täytyy ottaa huomioon erilaiset käyttäytymisnormit – ja tietenkin vieläkin niin muodikkaat diskurssit.

Tärkeintä, vaikkei missään nimessä yllättävää tai uutta, ‘Laadullisessa tutkimuksessa’ on mielestäni Alasuutarin kulttuurintutkimuksen näkökulman korostaminen. Etenkin se seikka, että kulttuurintutkimus on silta humanististen ja sosiaalitieteiden välillä – enemmän risteysasema kuin koulukunta. Esimerkkinä Alasuutari ottaa modernin sosiologian (Bordieu ja habitus) ja brittiläisen kulttuurintutkimuksen (alakulttuurien elämäntapatutkimukset) melkein identtiset lähestymistavat. Kulttuurintutkimuksessa eri metodeja ja käytäntöjä valitaan ja sovelletaan tapauskohtaisesti – niin sanotun brikolaasin käsitteellä. Yhteys laadulliseen tutkimukseen on kulttuurintutkimuksen luonteessa pyrkiä ymmärrettävään selittämiseen. Kulttuurintutkimukselle "todellisuus on läpikotaisin sosiaalisesti konstruoitunut". Ihmisten todellisuus rakentuu arkielämän merkitystulkinnoista ja tulkintasäännöistä.

Kulttuuritutkimus on ollut vahva ja kiistanalainenkin suuntaus Suomessa viime vuosina etenkin taideaineiden tutkimuskentässä. Viime aikoina keskustelua on käyty paljon esimerkiksi elokuvantutkimuksessa, jossa on peräänkuulutettu perinteistä esteettisistä lähtökohdista kumpuavaa tutkimusta. Ehkä niin sanottu Turun koulukunta ja muukin viestinnän tutkimus on jälkistrukturalismin, diskurssin ja naistutkimuksen hegemoniassa "unohtanut" monumentit ja montaasit, mutta toisaalta olemme saaneet jotain ainutlaatuista tietoa Suomen lähihistoriasta ja nykypäivästäkin (vrt. esim. Kimmo Laineen hiljattainen väitöskirja 1930-luvun suomalaisesta elokuvasta).

Ainoa, mikä näin "ei niin kovin hyvin sosiologian klassikkoja tuntevana" jättää pienen kysymysmerkin, on Alasuutarin kommentti, että kulttuurintutkimuksen nousua voi osaltaan pitää sosiologian 1970-luvun marxilaisen tradition kritiikkinä. Eikö brittiläisen kulttuurintutkimuksen piirissä ollut varsinkin alkuaikoina vahva (althusserilais)marxilainen ote? Varsinkin mitä tulee Stuart Hallin ja kumppaneiden ideologiakäsitteeseen. No, täytyy tutustua enemmän 1970-luvun sosiologian marxismiin. Ehkä pieni tarkennus meille maallikoille olisi kuitenkin ollut tarpeen.

Alasuutari käyttää paljon esimerkkejä omasta ja kollegoidensa töistä, jotka antavat hienoja, konkreettisia ja valaisevia piirteitä tekstiin. Niistä on apua etenkin ‘Tutkimusprosessi’ -kappaleessa, mutta esimerkkejä viljellään oikeisiin paikkoihin pitkin kirjaa. Lisäksi Alasuutari kehittelee oivia, melkeinpä kaunokirjallisia vertauksia. Takakanteenkin painettu aloituskappale otsikon ‘Teoreettinen viitekehys ja metodi’ alla on suorastaan proosallinen. Sitähän se trendikäs ja kaupallistunut ihmissuhdemaailma ja yliseksualisoitunut parinmuodostus pitkälle nykyään on: merkkien tulkitsemista ja uusien johtolankojen aktiivista tuottamista.

Periaatteessa kirjassa ei pitäisi olla paljoakaan uutta ammattitutkijalle. Tai jos on, niin silloin on kyllä ammatinvalinnan miettiminen paikallaan. Eikä näiden "itsestäänselvyyksien" lukeminen suinkaan pahaa tee. Niillä voi olla yllättävänkin positiivinen vaikutus juuttuneeseen tai huonosti rasvattuun tutkimusvaihteistoon. Alasuutarin kirja on selkeästi jäsennelty niin asioiltaan kuin esimerkeiltäänkin. Tämän ansiosta tulee väistämättä raikastavia "ahaa-tuulia" ummehtuneeseen tutkijapäähän:"Tottakai, niinhän se pitää tehdä, mitä minä oikein kelasin?" Etenkin viimeisen kappaleen lukeminen on erittäin suositeltavaa kaikille akateemisen kirjoittamisen kanssa tekemisessä oleville. Vaikka tutkimustyö olisi aiheeltaan, materiaaliltaan, tutkimustavoiltaan ja tutkimustuloksiltaan kuinka loistavaa ja uutta tietoa luova, huonosti toteutettu kirjoitusprosessi vie siltä kaiken pohjan pois. "Kirjoittaminen on tutkimuksen tärkein vaihe."