Arjen iloja ja julmuuksia

Eeva Jokinen tarttuu tutkimuksessaan ”Aikuisten arki” aiheeseen, joka löytyy useiden kirjojen otsikoista, mutta joka lähes yhtä usein jää selittämättä. Kyse on siis arjesta. Tutkimus avaa ansiokkaasti arki -käsitteen problematiikkaa ja paradoksaalisuutta sekä arkisten tapojen pysyvyyden ja muutoksen välisiä kiemuroita. Lähtökohtana tutkimukselle toimii arjen tarjoama näköala yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja toiminnan mahdollisuuksiin.

Jokinen, Eeva: Aikuisten arki. Gaudeamus, 2005. 262 sivua. ISBN 951-662-961-X.

Eeva Jokinen tarttuu tutkimuksessaan ”Aikuisten arki” aiheeseen, joka löytyy useiden kirjojen otsikoista, mutta joka lähes yhtä usein jää selittämättä. Kyse on siis arjesta. Tutkimus avaa ansiokkaasti arki -käsitteen problematiikkaa ja paradoksaalisuutta sekä arkisten tapojen pysyvyyden ja muutoksen välisiä kiemuroita. Lähtökohtana tutkimukselle toimii arjen tarjoama näköala yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja toiminnan mahdollisuuksiin. Yhtäältä arjen analyysi tuo näkyväksi toiminnan mahdollisuuksia ja pakottavuuksia. Toisaalta arki on myös ikkuna yhteiskunnalliseen muutokseen, esimerkiksi siihen, miten hyvinvointipalvelujen muutokset tulevat todellisiksi ihmisten arkitoimissa. Jokinen määrittelee arjen ”inhimillisen toiminnan ja olemassaolon muodoksi, joka on mahdollisuutena läsnä missä tahansa”. Arkea ei tule etsiä paikkalähtöisesti, kotoa tai toimistosta, koska mahdollisuutena se on läsnä kaikkialla.

Kirjan teoreettisen viitekehyksen muodostavat tavan teoriat, erityisesti Pierre Bourdieun habituksen ja pelin tajun käsitteet sekä Judith Butlerin käsite performatiivisuudesta ovat keskeisessä asemassa. Tavan teoriat tarjoavat Jokiselle lähtökohdan sekä arkisen muutoksen mahdollisuuden että hitauden problematiikan analyysille. Foucault´n biovallan politiikan ja hallinnan näkökulmat toimivat puolestaan kehyksenä yksilöiden mahdollisuuksia sääntelevän vallan logiikalle. Valta ei suoranaisesti kohdistu toimintaan vaan kontrolloinnin kohteena ovat toiminnan mahdollisuudet. Se kohta, jossa tällainen kontrollien politiikka saavuttaa ”elämän” on Jokisen mukaan arki.

Tutkimusaineisto perustuu 36 haastatteluun. Arjen kertojat ovat 30 – 40-vuotiaita naisia (n=19) ja miehiä (n=17). Haastateltaviksi on valittu koulutukselta, ammatilta, siviilisäädyltä ja elämäntilanteelta erilaisia ihmisiä. Yleisesti ottaen kertojat ovat varsin korkeasti koulutettuja (etenkin naiset), työelämässä toimivia, parisuhteessa tai yksin eläviä ja valtaosalla on lapsia. Haastateltavilta on kysytty heille tavallisista ja toistuvista asioista, esimerkiksi edellispäivän tapahtumista.

Kirja jakautuu kymmeneen lukuun, joista kahdessa ensimmäisessä tehdään käsitteellisiä ja teoreettisia linjauksia ja kolmannessa kuvataan aineistoa. Luvuissa 4 – 9 arjen tematiikkaa hahmotetaan kertojien näkökulmasta. Arjen keskeisimmät teemat kietoutuvat kotitöiden, työelämän, tietokoneiden, television, vanhemmuuden ja parisuhteen ympärille. Viimeisessä luvussa tehdään ehdotus arkipolitiikan puolesta.

Paradoksaalinen arki

Teoksen avauksena toimivat Jokisen kiteyttämät arjen paradoksit. Ensimmäinen niistä liittyy arki -käsitteen liukkauteen. Arki tuntuu olevan kaikkialla, mutta sitä on vaikea saada haltuun. Toiseksi arki voi olla pinnallista tai painavaa. Kun arki toimii kuin rasvattu, se voi tuntua mutkattomalta – ikään kuin se pyörisi itsestään, mutta jos asiat eivät etene kevyesti, arjesta voi tulla myös raskas taakka. Kolmanneksi arkea lähestytään usein joko seremoniallisesti ylistäen tai halveksien. Väite ”ihmiset tarvitsevat lisää tavallista arkea” on tullut tutuksi poliitikkojen ja erilaisten asiantuntijoiden puheista. Neljäs paradoksi liittyy sukupuoleen. Arkisilla toiminnoilla kuten pyykkäyksellä ja siivouksella on taipumusta liittyä niin kulttuurisesti kuin käytännöllisesti naisiin. Viides paradoksi liittyy arjen sekä elämää ylläpitäviin että ulossulkeviin piirteisiin. Ihmiset tarvitsevat arkea suojaamaan liian nopeilta muutoksilta ja ulkoisilta paineilta. Arjen tavallisuus voi kuitenkin olla myös julmaa, jos oma arki ja tavallisena ajateltu arki ovat ristiriidassa keskenään.

Yhtäältä paradoksit toimivat teoksessa johdatuksena aiheeseen nostaen esille arki -käsitteen jännitteisiä elementtejä ja selventäen arjen mutkikkuutta. Niiden kautta Jokinen kuitenkin nostaa esille useita arki -keskustelun konventionaalisia olettamuksia kuten ajatusta arjen itsestään pyörimisestä, joka peittää alleen niin arkiset toimijat kuin toiminnatkin. Arjen pyöritys edellyttää toimijoita ja arkisten toimintojen taustalla on usein neuvotteluja ja valtataisteluja.

Kirjallisuuskatsauksessa arjen tutkimuksia käydään läpi arkielämän teoreetikoiden ja muun muassa naistutkimuksen, filosofian ja sosiologian tutkijoiden kautta. Jokinen tiivistää arkisen viiteen ulottuvuuteen: toistuvuuteen, kodintuntuun, tavanmukaisuuteen, taipumukseen ylläpitää sukupuolitapoja sekä kykyyn muuttaa yhteiskunnallisia pakkotahteja omalta tuntuviksi rytmeiksi. Viisi ulottuvuutta toimii kehikkona, joiden läpi haasteltujen kertomuksia arjesta tarkastellaan. Kirjallisuuskatsaus on selkeä ja tiiviisti esitetty. Siinä käydään kriittisesti läpi useita muiden tutkijoiden käyttämiä tapoja määritellä arkea tutkimuksen kohteena. Kaksi ensimmäistä lukua antavat lukijalle hyvän paketin arkea koskevasta populaarista keskustelusta, aiemmista tutkimuksista ja tutkimuksen teoreettisesta kehyksestä. Lisää analyyttisiä käsitteitä on tiedossa teemaluvuissa.

Kotityö, palkkatyö ja ”työtyö”

Kotitöitä käsittelevä osuus paljastaa tuttua asiaa: naiset vastaavat pääosin pyykistä, ruuanlaitosta ja siivouksesta, miehet puolestaan autosta, pihatöistä ja asunnon kunnostuksesta. Rutiinitoimintojen kuten pyykkien ripustamisen reflektoinnista on tullut kuitenkin osa arkisten tapojen kirjoa. Sukupuolitapaisia kotitöitä toistettaessa, niitä samalla suhteutetaan tasa-arvo -kehykseen. Ruutiini ja reflektiivinen toiminta ovat toimintatapoja, joiden väliin mahtuu erilaisia välimalleja kuten ”tasa-arvon rento rutiininomainen reflektointi”, kuten Jokinen kertojien kotityö -reflektointia nimittää.

Myös työelämä on saanut kotityön piirteitä: työ koostuu tilkkutäkkimäisistä palasista ja tekijän on oltava valmis tekemään lähes kaikkea ja usein samanaikaisesti. Työelämän kotityömäistymisestä huolimatta jako nais- ja miestapaisiin töihin on voimissaan ja sukupuolirefleksiivisyys, jota kertojat tekivät kotitöistä puhuessaan, ei yllä työelämäkertomuksiin. Työelämän sukupuolittuneisuudesta ja epäkohdista kuten palkkaeroista on edelleen vaikea puhua. Tämän hetkiset työelämäkäytännöt näyttävät haastavilta etenkin (”synnytysikäisten”) naisten näkökulmasta. Pätkätyöt ja projektikohtaiset työsopimukset mahdollistavat sopimuksen uusimatta jättämisen naisen jäädessä äitiys- ja vanhempainvapaalle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että lasten tekeminen on usein paitsi taloudellinen riski koko perheelle, mutta erityisesti se on sitä naisen urakehitykselle, kuten Jokinen kiteyttää.

Työelämää koskeva luku on yksi kirjan kattavimmista – työelämää ja erityisesti naisten työmarkkina-asemaa tarkastellaan mm. uusliberalistisen eetoksen, uusfamilistisen perhepolitiikan ja sosiaalipoliittisten käytäntöjen kautta. Analyysi tuo selkeästi esille kuinka nykyiset työ- ja perhepoliittiset ratkaisut eivät kohtaa ihmisten elämäntilanteita.

Seuraavissa kappaleissa siirrytään hieman kevyempiin aiheisiin, kahteen arkiseen välineeseen, televisioon ja tietokoneeseen. Tuttu ja turvallinen televisio sai merkityksiä arjen perusäänenä ja arkisten toimintojen tahdittajana, jonka kautta muunnetaan ulkoisia pakkotahteja omilta tuntuviksi rytmeiksi. Arkisista välineistä uudempi, tietokone vaikuttaa saaneen paikan uusien sosiaalisten suhteiden merkityksellistäjänä, jonka kautta pidetään yllä mm. perhetunnetta. Sähköpostin välityksellä vaihdellaan sekä kuulumiset että perhekuvat ystävien ja sukulaisten kesken. Tietokone näyttää tarjoavan vanhempainvapaalla oleville naisille myös mahdollisuuden yhdistää lastenhoito ja palkkatyö. Näiden naiskertojien kuvauksissa kotityö ja ”työtyö” (naiskertojien käyttämä termi ei-kotityöstä) menevät ristikkäin ja asettavat vaatimuksia samanaikaisesti.

Vanhemmuus ja parisuhde

Vuosituhannen taitteessa julkisuudessa käytiin kiivasta keskustelua aiheesta ”hukassa oleva vanhemmuus”. Tätä mediassa laajasti käytettyä ja toistettua diskurssia haastatellut käyttivät taidokkaasti peilinä, jota vasten omia tapoja ja maailman menoa yleensäkin reflektoitiin. Beverley Skeggsin ajattelusta ammentaen Jokinen osoittaa hukassa olevan vanhemmuuden diskurssin paitsi painottavan ilmeisiä eroja kuten heteronormatiivisuutta ja sukupuolieroja, mutta myös luovan yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Diskurssit eivät tarjoa samanlaisia välineitä ja mahdollisuuksia kaikille. Hyvin koulutetuille keskiluokkaisille haastatelluille (ja naisille muissakin yhteiskuntaluokissa) diskurssista kertominen, siitä erottautuminen ja omien tapojen reflektointi oli vaivatonta. Vanhemmille, joilla ongelmia on, diskurssi ei tarjoa apua, tukea tai reflektiopintaa, koska he ovat diskurssin käyttöainesta. Vanhemmuutta käsittelevä luku avaa oivaltavasti diskurssien toimintamekanismeja ja vaikutuksia, erityisesti diskurssien eriarvoisuutta tuottavia piirteitä. Analyysi havainnollistaa kuinka yksittäiset kertojat käyttävät kulttuurisia diskursseja, miten ne ovat saatavilla erilaisille kertojille sekä sen, miksi diskurssit eivät ole "vain" puhetta.

Parisuhdetta, sen pakkoja ja toisin tekemisen mahdollisuuksia, tarkastellaan haastattelukertomuksista, joiden kertojien elämäntilanne ei vastaa heteronormatiivisia oletuksia. He ovat sinkkuja, yksinhuoltajia, lapsiaan tapaavia vanhempia tai elävät samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Kertojat kyseenalaistavat esimerkiksi parisuhdeideaalin naisen ja miehen toisiaan täydentävyydestä sekä mahdollisuuden jakaa elämä puolison kanssa vastavuoroisen ymmärtämisen kautta. Parisuhdetta koskeva analyysi tuo hyvin esiin epäilyn ja kyseenalaistamisen paikat ja keinot, mutta myös sen kuinka normaaliuden julmuus koskettaa (ainakin joskus) myös heitä, jotka ovat tietoisesti tai tiedostamatta toimineet normia vastoin.

Arkipolitiikkaa!

Nykyisen perhe- ja työpolitiikan olettamukset perheestä ja hoivavastuusta vastaavat huonosti ihmisten elämänkäytäntöjen moninaisuuteen (mm. erilaiset perheet, yksin elävät). Tästä yhteensopimattomuudesta johtuen Jokinen ehdottaa perhepolitiikan rinnalle arkipolitiikkaa, erilaisia tukia, palveluja ja kannustimia, jotka turvaisivat ihmisille tarpeeksi tasa-arvoista arkea.

Teos päättyy arjen antologiaan, jossa haastateltujen kertomuksista on tehty noin kahden sivun mittaisia runomuotoisia tarinoita. Niissä on tiivistetty haastatellun kertomuksen ydin. Antologiaa Jokinen perustelee puhemaisuuden ja kerronnan rytmin esiin tuonnilla, mitä yksittäiset aineistokatkelmat rikkovat. Tässä mielessä tarinat toimivat mielestäni hyvin. Lukijan näkökulmasta teoksen lukemista olisi auttanut arjen antologian sijoittaminen heti viimeisen luvun perään. Kirjallisuusluettelon selaus lukemisen ohessa olisi näin sujunut vaivattomammin.

Tutkimus on erinomaisesti kirjoitettu. Tutkimusprosessin selkeä aukikirjoitus ja värikäs kirjoitustapa tekevät kirjan lukemisesta nautinnon. Teoksen ehkä parasta antia ovat arjen paradoksien ja konventioiden avaus sekä arjen ulottuvuuksien sukupuolierojen, pakottavien puolien ja muutoksen mahdollisuuksien analyysi. Teosta on helppo suositella niin opiskelijoille, tutkijoille ja muillekin, jotka ovat kiinnostuneita elämän arkisista ulottuvuuksista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *