Eija Timosen teos Perinteestä mediavirtaan perustuu hänen taiteen tohtorin väitöskirjaansa Perinne käsikirjoittajan työkaluna. Kansanperinteen transformoituminen eri medioihin käsikirjoittajan näkökulmasta – tapaustutkimus suomalaisen kansanperinteen muokkaamisesta lapsille ja nuorille, joka ilmestyi vuonna 2004. Timonen käsittelee työssään kansanperinteen arkistomuistiinpanojen muovaamista lapsia viihdyttäväksi ja opettaviksi mediatuotteiksi. Aineistona ja esimerkkeinä hän käyttää omia eri medioille tehtyjä töitään. Mukana on kirja (Pikkuruisia ja jättiläisiä), kaksi televisiolle tehtyä piirrostarinasarjaa (Käsikäpälässä ja Taikapyörä) ja multimedia CD-ROM (Salaiset oliot Peikot).

Timosen käyttämä perinneaineisto on Kansanrunousarkistoon tallennettua uskomusperinnettä, eli kertomuksia ihmisen ja supranormaalin kohtaamisesta. Tällaisia supranormaaleja olentoja ovat esimerkiksi peikot, jättiläiset, kummitukset ja lintukotolaiset. Kansanrunousarkiston uskomusperinnemuistiinpanot on kerätty 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla ja niiden sisältämä uskomusaines on peräisin vielä tätä varhaisemmalta ajalta.

Kansanperinnettä lapsille

Perinteestä mediavirtaan käsittelee sekä eri medioiden edellyttämää teknistä toteutusta että perinnemuistiinpanon sisällön muotoutumista lapsille sopivaksi kertomukseksi. Timonen on itse muokannut kansanperinneaineistoa sekä kirjaksi, televisio-ohjelmiksi että CD-romiksi. Hän kuvaa selkeästi, miten eri medioilla on erilaisia vaatimuksia tarinan suhteen ja miten ne myös toisaalta tarjoavat erilaisia toteutusmahdollisuuksia.

Tarinan kertominen lapselle asettaa aivan omat vaatimuksensa. Perinneaineisto on usein sisällöltään varsin pelottavaa, joten sitä on muokattava lapsia varten. Timonen on töissään ratkaissut tämän pehmentämällä erilaisten uskomusolentojen toimintaa lempeämmäksi tai käyttämällä huumoria vastapainona pelottavalle ulkonäölle ja toiminnalle. Kummitustarinat muuttuvat lapsille sopivammiksi, kun kummituselementit saavat lopulta luonnolliset selitykset. Surulliset episodit ohitetaan nopeasti ja kertomuksilla on onnellinen loppu.

Mitä lisäarvoa sitten on sillä, että lapsia kiinnostava televisio-ohjelma tai satukirja sisältää aitoa kansanperinnettä? Perinneaineiston keräämisessä on ollut ohjenuorana suomalaisen kielen ja kulttuurin vaaliminen, ja tätä myös Timonen haluaa töillään välittää lapsille. Joitakin agraariyhteisöön kuuluvia mutta nyky-yhteiskunnassa epäsuotavia asioita hän on poistanut tai jättänyt vihjauksenomaisiksi, esimerkiksi viittaukset ruumiilliseen kuritukseen tai muuhun väkivaltaan. Timonen on myös halunnut tehdä töistään maailmankatsomuksellisesti sitoutumattomia, joten hän on häivyttänyt kertomuksista perinnearkiston uskomustarinoihin kuuluvan kristillisen arvomaailman. Yliluonnollisia olentoja ei siis karkoteta kristityn syljellä tai virsikirjalla eikä avun palkaksi anneta kirkkokenkiä vaan esimerkiksi hyvää kalaonnea.

Viihdettä vai kansanperinnettä

Perinteestä mediavirtaan voisi toimia suorastaan opaskirjana kansanperinteen tuotteistamisesta eri medioille, niin huolellisesti toiminnan eri vaiheet on dokumentoitu. Sen lisäksi, että Timosen teos on ansiokas kuvaus mediatuotteen syntymisestä, se on myös tutkimus, jonka tavoitteena on mallintaa kansanperinteen transformaatio lastenkulttuurin tuotteiksi.

Timonen rakentaa työnsä strukturalistis-semioottiseen viitekehykseen, jossa tarinat nähdään kulttuurisina merkkeinä. Perinneaineksen muotoutuminen mediatuotteeksi kuuluu osana näiden merkkien tulkinnan jatkumoon. Jotta kysymyksessä todella olisi jatkumo, perinteen on oltava tunnistettavaa. Timonen pitää hyvin tärkeänä, ettei perinneaines saa jäädä pelkästään koristeeksi ilman todellista yhteyttä arkistoihin kerättyyn kansanperinteeseen.

Timonen puhuu perinteen kieliopista, jolla hän tarkoittaa noudattavansa mediatuotteissaan niitä sääntöjä, jotka pätevät myös alkuperäiseen perinteeseen. Samassa kertomuksessa ei esimerkiksi esiinny useampia kuin yhdenlaisia supranormaaleja olentoja, koska alkuperäisissä muistiinpanoissakaan eri olentoja ei ole yhdistetty samaan tarinaan. Timonen myös säilyttää olennot sellaisilla alueilla, joilla niistä on kerrottu, ja esittelee ne niillä nimillä, joita kyseisellä seudulla on käytetty. Tämän lisäksi Timonen on pitänyt huolta, että hän kutakin olentoa käyttäessään esittelee kaikki sitä koskevien perinnemuistiinpanojen keskeisimmät pääteemat.

Tuote ja tekijä

Timonen kuvaa kiinnostavasti ja ymmärrettävällä tavalla prosesseja, joilla luova kirjoittaja käsittelee ja tulkitsee perinnearkiston muistiinpanoja muovaten siitä uuden, nuorta lukijaa tai katsojaa kiinnostavan tuotteen. Samalla hän tulee selvittäneeksi lukijalle yksityiskohtaisesti monenlaisten mediatuotteiden syntyvaiheita ihan käytännössä.

Timonen käsittelee myös tekijänoikeuksia ja tekijyyttä. Kun perinneaineksesta muokataan kertomus, syntyy teoskriteerit täyttävä teos, jonka tekijällä on tekijänoikeudet työhönsä. Alkuperäiseen arkistomuistiinpanoon, sen aiheeseen tai teemaan ei kuitenkaan kukaan voi saada tekijänoikeutta.

Eräs kiinnostava osa-alue teoksessa on kuvan ja tekstin suhteen tarkastelu. Kun tarkoituksena on kuvata kansanperinnettä ”perinteen kieliopin” mukaisesti, ei riitä, että kirjoittaja tuntee käsittelemänsä perinnemateriaalin. Kuvitus, olipa se sitten kirjassa tai lastenohjelmassa, sisältää tavattomasti pieniä yksityiskohtia, joiden tulee sopia kokonaisuuteen. Kirjoittaja ja kuvittaja tekevätkin tiivistä yhteistyötä, jota Timonen myös elävästi kuvaa.

Kirjan lopussa on peräti seitsemän täydentävää liitettä. Niissä esitellään muutamia alkuperäisiä arkistomuistiinpanoja sekä niiden pohjalta muokattuja kertomuksia. Liitteissä on myös esimerkkejä tekstimuotoisen ja audiovisuaalisen kuvakäsikirjoituksen sekä tekstimuotoisen ja draamakäsikirjoituksen eroavaisuuksista yhteenvetoineen. Seitsemännessä liitteessä Timonen vielä kerran havainnollisesti analysoi yhden kirjansa (Pikkuruisia ja jättiläisiä) sisältämiä aiheita ja niiden esittämisen ratkaisuja. Erillistä asiahakemistoa kirjassa ei ole.